Katsoisin sinuunkin

Eilen bussissa matkalla Tampereelle kuuntelin keskustelua jossa mainittiin Simon Singhin kirja The Code Book. Kirjoitin nimen ylös; teos kuulosti mielenkiintoiselta. Linja-auto saapui määränpäähän. Kävelimme Ratinan kautta keskustaan ja divariin, jossa The Code Book olla nökötti melkein ovella vastassa vuonna -99 suomeksi julkaistuna laitoksena. Ostin pois ja hetken ajan olin varma että saavutan päivän mittaan kaiken.

En saavuttanut. Kivaa oli silti, mutta ainahan Tampereella. Paitsi ne ratikkatyömaat.

Viimeisten kahden viikon aikana olen nähnyt ihmisiä poikkeuksellisen paljon. Hirveästi olen kirjoittanutkin. Olen myös palannut jo kerran nuorena idealistina elättelemääni ajatukseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriidasta: onko vain ostettavissa oleva taide hyväksyttyä taidetta? Tekeekö firman logo kirjan kannessa vasta kirjasta kirjan? Eikö voisi kuvitella olevan toisinkin – että todellista sanataidetta on vain yhtenä kappaleena olemassa oleva teksti?

En pääse yli pyrkimyksistäni pyyteettömyyteen. Tunnen kirjoittavani tällä hetkellä lähinnä itselleni.

Pari päivää sitten kävin heti aamusta valaisevan viestikeskustelun parisuhteista. Viimeisimmän yritykseni päättymisestä on pian kuusi vuotta. Tykkäisinhän minä jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkea, mutta kaikki aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen että olen mikä olen, ja joka tapauksessa tämän ikäisenä sitä on jo hyväksynyt että eläkepäivät, jos nyt sen ikäiseksi selviän, kuluvat omissa oloissa. Ehkä se on hyvä; ei vaikuta siltä että tapani koteloitua omiin ajatuksiin olisi ainakaan iän myötä vähenemässä.

Mistä palaan taiteen olemukseen: kun on vain itsekseen, tuntuu jotenkin hirveän itsekeskeiseltä se että kirjoittaa vain itselleen. Mutta onko itsekeskeinenkään taide taidetta? Kenelle luova työ tehdään?

Voihan tietysti olla että laajempaakin yleisöä olisi. Kuka tietää, kuka enää jaksaa välittää.

Suuri läppärivertailu

Olen ollut pikapuoliin vuoden verran Apple-käyttäjä. Ihan hyvin me tullaan jo koneen kanssa juttuun; samanlaista symbioosia ei ole muodostunut kuin Windows-koneisiin, mutta sanotaan vaikka että me siedämme toisiamme hyvin. Juuri siihen tarkoitukseen Macbook on pirun toimiva kuin mihin sen hankinkin: kätevänkokoinen ja hyväakkuinen kirjoituskone. Kelpaahan tällä takoa, tätäkin päivitystä. Kävipä tuossa kuitenkin parisen viikkoa sitten niin, että vaatekomeron perälle viime muutossa sysättyä laatikkoa penkoessa löysin jämäkän Samsonite-salkun, joka sisälsi kaikkein ensimmäisen kannettavan tietokoneeni: kesällä 1998 ostamani Compaq Armadan. Piti kokeilla lähteekö 20 vuotta täyttänyt veteraani vielä käyntiin, ja lähtihän se. Ei kiukutellut edes. Mistä sitten idea tähän juttuun. Johan lukijat ovat kaivanneetkin jatkoa legendaarisille konevertailuilleni (toim huom: sellaisia ei ole ehkä koskaan ollut).

Eli lyhyesti:

Compaq Armada 1998 vs. MacBook Air 2017

Erä 1: Koko

Kuten missikisoissa, ovat konekisoissakin strategiset mitat mitä keskeisimmät. Tällä kertaa niissä ei ole kauheasti eroa: suljettuna Mac on mitoiltaan 32,5 x 23 cm, Compaq taas 30 x 23. Mutta paksuudessa mennäänkin sitten vähän eri lukemissa: Muhkeimmasta kohdastaan Mac on 1,7 senttiä paksu, mihin verrattuna Compaqin 5,5 senttiä on aika paljon. Ei ihme että tuolle on aikanaan tullut kantolaukkukin hankittua; Macciani kuljetan nykyään ihan vain arkipäiväiseen olkalaukkuuni (aikoinaan Lasipalatsin Globehopelta ostettu, tehty Ruotsin armeijan ylijäämävarusteista) heitettynä, mutta eihän tuo Compaq sovi mihinkään, ja kun kantamisiin päästiin, niin on painossakin eroa: vaa'alle asetettu Macbook saa viisarin heilahtamaan hädintuskin kiloon asti, mutta Compaq on sellaiset mukavat kolme ja puoli. Mikä tietenkin on säälittävä lukema kun vertaa Commodore 64:n kannettavaan malliin. Tuo SX-64 kun painoi aikoinaan noin 25 kiloa – mahtoi 80-luvun nörteillä olla habaa.

Silti: Macillä saisi ehkä hengiltä kärpäsen jos osuu hyvin, mutta Compaqilla voi varmuudella tyrmätä murtovarkaan. Asioilla on puolensa.

Erän yksi voittajaksi julistan silti Macbookin. Tykkään muhkeista jutuista, mutta kannettavuus vie tällä kertaa voiton.

Kuvassa Compaqin päälle asetettu Macbook. Päinvastaisesta asettelusta Mac ei todennäköisesti olisi selvinnyt.

Erä 2: Näyttö

Compaqin näyttö on aika pieni, olisin muistellut että on 14-tuumainen, mutta liekö sitäkään. Kovin himmeäkin ja vähän sumea. Mac sen sijaan on kirkas, kristallinterävä, mukavan laajakuvainen... No, ei kai tässä epäilyksiä ollutkaan; onhan nimenomaan näyttötekniikka se, missä kehitys on harpponut kiimaisen hirven lailla viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Toisaalta Compaqin näyttöä sormella tökkiessä saa aikaan hauskoja efektejä, ikään kuin pisaroita tippumassa vesivärityölle. Toisaalta en ole varma onko tämä välttämättä suositeltavaa. Tekstikäyttöön vanha näyttö on ihan ok, mutta siihen se melkein jääkin: kaikki liikkuva aiheuttaa jälkikuvan, joka hiljalleen hiipuu pois toiminnan ruudulla edetessä. Hivenen kamalan näköistä suoraan sanoen, ja esim. videon katsomista ei voisi kuvitellakaan.

Jepjep, Macbook voittaa tämän toisenkin erän.

Erä 3: Näppäimistö

Sisältäen myös tuon hiiripädin. Mutta siis Macin näppäimistöhän hohtelee pimeässä. Tarvitaanko muuta?

Okei okei. Kummankin koneen näppäintuntuma on hyvä. Olen itse asiassa aika yllättynyt siitä, miten kivasti iskussa Compaqin näppäimet yhä ovat; kone oli sentään ahkerassa käytössä kesästä 1998 aina kesään 2004 – mikä tarkoittaa että tämänkin blogin varhaisia päivityksiä on paljon sillä kirjoitettu. Itse ohjelmoitavat erilliset funktionäppäimet ovat Compaqissa mukava plussa, muistin yhä että siitä ensimmäisestä käynnistyy tekstinkäsittely, toisesta Netscape. Näiden toimintonäppäintensä myötä Compaq veisi voiton, mutta kun kerran päätin tuon hiiren sisällyttää samaan niin... Huh huh miten riipivän yliherkkä tuo vanha hiirilevy on. Kahden millin sormenliikahdus laatalla teleporttaa kursorin ajatusta nopeammin ruudun laidalta toiselle. Itse asiassa käytinkin vielä tämän Compaqin ajan perinteistä pöytähiirtä, vasta vuonna 2004 luovuin johdollisesta jyrsijästä silloin kuin Armadastakin.

Macin hiirilevy on ihan ok, joten tasapeliksi meni.

Erä 4: Käyttöjärjestelmä

No niin, asiaan. Compaqissa pyörii vanha kunnon Windows 95, ja hyvin pyöriikin, mutta mikä parasta, mukana on ihan vielä Windowsista irrallaan toimiva DOS. Olipas kyllä mukava vuosien jälkeen vaellella hakemistopuissa ja katsella .BAT-tiedostoja EDITillä ihan vain huvin vuoksi. Kyllä kyllä, olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: DOSsia paremmaksi ei käyttöjärjestelmä mene. Graafisista suosikkini on Windows XP – sen kykyä olla järkkymättä mistään on tullut vähän ikävä. Windows 95 täräytti siniruutua vähän väliä, ja onpa tämä Maccikin jo pariin kertaa kaatunut kolisten niin että ei ole resetointikaan meinannut auttaa. Mutta XP ei koskaan. 

Compaqin taustakuvana on varhaisella digikameralla ottamani potretti Aleksista, Mac tarjoaa satunnaisesti vaihtuvia luontokuvia.

Macin käyttöjärjestelmä on High Sierra tai joku sellainen, ja ihan ok systeemi lienee, joskaan en vielä vuoden käytön jälkeenkään ymmärrä millä logiikalla esim. hakemistojen ikkunat aukeavat, tai miksi tiedostot tallentuvat milloin mihinkin. Olen hyväksynyt sen että asiat ikään kuin tapahtuvat. Compaqia käyttäessä tietää tarkoin mitä tekee, miksi ja miten. Maccia käyttäessä ei tiedä.

Ylivoimainen voittaja: Compaq.

Erä 5: Käynnitys / sammutus

Macbook käynnistyy viitisentoista sekuntia. Ei kai sellaista voi 20 vuotta vanha kone päihittää? No ei tietenkään, mutta ei Compaqin minuutin ja 40 sekunnin ruksutus ole kovinkaan huono, varsinkaan kun vertaa myöhemmän Windows XP -koneeni hyvinkin neljännestunnin kestäneeseen alkurutinaan. Sammutus sen sijaan on yllättävämpi: siinä missä vaikkapa juuri XP (alan ihmetellä jo itsekin miksi tunteeni ovat kyseistä järjestelmää kohtaan niin lämpimät) sulki itseään minuuttikaupalla, Windows 95:llä kestää noin kaksi sekuntia mykistyä siitä kun "sammuta"-painiketta on klikattu. Tämä on noin kaksi sekuntia nopeampi suoritus kuin Macin sammuminen, joten pointsit siitä.

Nyt kun asiaa ajattelen, en varmaan koskaan kuuden vuoden aikana kokeillut mitä tuo "Keskeytä"-toiminto tekee.

Mutta kyllä lähes välitön käynnistyminen aiheuttaa sen, että Macbook korjaa potin.

Erä 6: Ohjelmisto

Kaltaiselleni käyttäjälle oleellisin ohjelma on teksinkäsittely, eikä näistä koneista kumpikaan sisältänyt oletusarvoisesti kaksista kyseiseen käyttöön tarkoitettua ohjelmaa, joten välineistö oli hankittava muualta. Compaqiin asensin alkuperäisiltä 3,5 tuuman disketeiltä jo vanhaan pöytäkone-IBM:ääni hankitun MSWorks 2.0:n (copyright 1992), jolla kirjoittelin ihan tyytyväisenä aina koneen loppuun asti. Pieniä yhteensopivuusongelmia alkoi jo 2000-luvulla olla käytännössä kaiken kanssa (rtf ei ollut tallennusoptiona), mutta sinnikkäästi jatkoin. Macciin hankin Open Officen, joka onkin ihan hyvä, mutta verrattuna vaikkapa Wordiin on suomenkielen oikoluku onneton. No, ilmaisohjelma joten turha valittaa... Ei Open Office ihan Wordin tasoinen ole muutenkaan, mutta kelvollinen.

Nettiä selailen nykykoneellani Safaria käyttäen, Compaqissa on Netscapen versio 4.75, vuodelta 2000 – ihan kauhean ahkera päivittäjä en ole siis tuolloinkaan ollut. Mutta siinä missä Macin käyttö on lähinnä Safarin ja Open Officen varassa, Compaq on täynnä vaikka mitä sälää. Löytyy Paint Shop Pro ("You are on day 7056 of your 30 day trial period", asia selvä!), Sidplay, FTP-ohjelma, webbieditori, Eudora, After Dark -näytönsäästäjä, kertakaikkiaan kilokaupalla kaikkea, eikä vielä päästy edes peleihin...

Compaq sisältää seuraavat pelit: DOS-puolella Doom 2, Dune 2, Laser Squad, Settlers, SimCity 2000, Worms, Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Ufo: Enemy Unknown, Formula 1 Grand Prix, Volfied, Slicks 'n' Slide, The Incredible Machine, Nethack, SimLife, Legend of Myra, Civilization; Windowsissa tarjolla on Windows Entertainment Pack, eli Blackjack, Chips' Challenge, Cruel, Golf, Hertta, Jezzball, Käärmepasianssi, Miinaharava, Pasianssi, Pegged, Pipedream, SkiFree, Taipei,  Tetravex, Tetris, TicTacToe, TriPeaks, Tut's Tomb, Vapaakenttä; sekä vielä ilmeisesti netistä lataillut pelit Kye, Lifegenesis ja WinRisk.

Macbook sisältää seuraavat pelit: Shakki.

On jotenkin surkuhupaisa yritys vakavastiotettavaan arvokkuuteen että se ainoa peli on vielä mahdollisimman kuiva ja ankea. No, kyllähän Macciinkin halutessaan pelejä kai saisi, ja onhan minulla kuusnelosemulaattori tässä sentään kaikkine tuhansine peleineen, edelliseltä koneelta siirrettyinä zip-paketteina tosin yhä lähinnä. Mutta silti. Toisaalta en ole vuosiin pahemmin tietokoneella enää pelannut, joten samapa tuo – ja valtaosa noista Compaqin peleistä on koemielessä pöytäkoneelta tuohon siirrettyjä; kuten jo aiemmin totesin, passiivinäyttö ja liikkuvat objektit eivät sovi yhteen, joten esim Doomin pelaaminen tuolla koneella oli silkkaa tuskaa. Hyvin pyöri, mutta näytöstä ei saanut selvää lainkaan. Civilization kyllä toimi hyvin, ja sitä muistan vielä vuonna 2004 kesällä juuri tällä koneella pelanneenikin.

Näinhän se siis on, että Compaq voittaa ohjelmistoerän.

Erä 7: Laajentamismahdollisuudet

Compaqissa on liitintä jos jonkinlaista, tosin osa niistä selittyy sillä, että kone on ajalta ennen USB:tä, joten omanlainen pistokkeensa on oltava niin näppäimistölle, hiirelle kuin printterillekin. Mutta eihän se riitä: portteja on niin pirusti joka lähtöön, on jopa lisämuistille tilaa, on langattoman verkon infrapunalukijaa, on 3,5 tuuman diskettiasema ja ties vaikka mitä. Macissa on kaksi USB-porttia eikä paljon muuta mahdukaan. Toki näihin USBeihin saa kaikenlaista, mutta pelkästään se määrä laitteita mikä Compaqiin on mahdollista saada samanaikaisesti kiinni on siinä määrin vaikuttava, että taas tuli vanhalle sotaratsulle erävoitto. Eikä etenkään pidä väheksyä korppuasemaa! Ai niin ja kun nyt oheislaitteisiin mentiin, niin Compaqissa ei myöskään ole kameraa toisin kuin Macissa. Siitäkin siis pisteet vanhukselle. (kuka tarvii tietokoneessa kameraa??)

Compaqin oikeassa reunassa on vastaanotin langattomalle verkolle. Koskaan ei tullut vastaan tilaisuutta testata sen toimivuutta.

No niin, olemme tasatilanteessa 3 -3 (ja yksi tasapeli) ennen viimeistä erää. Vaikuttaa hirveän laskelmoidulta, mitä pahoittelen.

Erä 8: Johto

Akun kestoa en nyt lähde vertailemaan, koska akut iän myötä kuluvat, ja kamoon, 20 vuotta. Mutta onhan läppäriä myös ladattava, toisinaan samanaikaisesti käytettäväkin. Ja on heti kärkeen sanottava, että näiden koneiden johdoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä. Jo liittimessä! Koska haluanpa tässä nyt tuoda julkisesti esiin sen suuren inhoni jota tunnen tuota Macin omituista magneettikiinnitteistä johtoa kohtaan. Voi näitä valopäisiä ideoita. Kenen mielestä tuo on hyvä ratkaisu? Pienikin hipaisu johtoon ja – plop. Se on irti koneesta. Varsinkin kun ottaa huomioon että johto on aika lyhyt, rapiat puolitoista metriä, tämä liitin on katastrofaalisen onneton. Makoile siinä sitten sohvalla kivasti kone sylissä kun johto on koko ajan irti. Compaqissa sen sijaan on kolme metriä jykevää teollisuuskaapelia sellaisella liittimellä että saa kaksin käsin tempoa eikä silti meinaa koneesta irrota. Painaakin Compaqin johto suunnilleen saman verran kuin itse Macbook.

Ikävä todeta, mutta viimeisen erän voitti Compaq, joka sitten otti niukan heittäytymisvoiton tässä kaksinkamppailussa. Niin se kuulkaa on että ennen oli paremmin, koneet olivat kivempia, sääkin suosi. Mutta ollaanpa reiluja: Mac ansaitsee lisäpisteen huimasta akkukestostaan, joka on paljon parempi kuin yhdenkään koskaan omistamani PC-pohjaisen läppärin, ja oikeastaan mahdollistaa sen, että konetta on kiva kantaa mukana vaikka kirjastojen lukusaleissa, junissa, mökillä.

Niin että tasapeli sittenkin.

Tavataan taas ensi kerralla, jolloin vertaillaan Partner-merkkistä moottorisahaa ja perinteistä pokasahaa.

The Aliens of Bayou County

Tänään: kaivoin Macbookini esiin bussissa ja lähetin sähköpostin. Ette arvaa miten hävetti. Ikkunan takana vilisi kuusimetsä, puut keltaisempia kuin etelärannikolla. Saappaissa oli vielä tilaa, savuntuoksu jäi reppuun. Paikallislehdestä luin että sekä käymäni ala-aste että lukio ovat saaneet purkutuomion, myös kunnan läpi kulkevaa vanhaa rautatietä on alettu poistaa. Vähänpä jää.

Mutta mikä metsiemme eläin tekee koiranläjän näköisiä jätöksiä? Niitä on suuren kuusen alus täynnänsä – sitä on käytetty toilettina läpi syksyn. Joku kirkui kun katselin, arvelin linnuksi. Kärpässieni puski itseään tammenversojen vierestä ylpeänä esiin. Näytin palvontamenolta kun ryömin sen ääressä kameran kanssa. Sammal tirisi, on ollut märkä syys.

On ollut valtava tarve.

Olen tänään miettinyt fiktion totuusasteita. Miksi "se olikin vain unta" nähdään huonona loppuna tarinalle, joka kyseisenlaisen lopetuksen jälkeenkin on ihan sama tarina edelleen? Lukevatko ihmiset pääosin fiktion totena? Ovatko kaikki hulluja?

Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.

Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.

En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?

Ensipainokseni! Persialaiset mattoni!

Lähes kolmen kuukauden maaseutuevakkoni on kaartamassa loppusuoralleen. Olen ollut tehokas itselleni tärkeissä asioissa: kirjoittanut kirjan, raivannut pihaa, ryöminyt pusikoissa kameran kanssa, hakannut halkoja (siinä puuhassa kiteytyy jotain ihmisyydestä). Vähän ihmisiäkin olen nähnyt, mutta suurimman osan ajasta on ollut vain minä ja kissa. Sitä miettii yhteiskunnan rattaista karatessaan että onko tämäkään nyt sitten millään tavoin järkevää. Mutta sitten: jos olisin päivätyössä tekisin jotain sellaista minkä moni muukin voisi tehdä. Näitä kirjoja taas ei kirjoittaisi kukaan ellen minä. Näin pyrin järkeistämään ratkaisuni, mutta siihen en ota kantaa menettäisikö maailma mitään ellen kirjoittaisi; mikä minä olen mitään yleistämään, yksilötasollahan tässä mennään.

Mutta sitä en kuulkaa ole koskaan tahtonut sisäistää että aina hehkutellaan niin hirveästi kesälukemista. Minä en ikinä lue niin vähän kuin kesäisin! Yksi ainoa kirja näiden kuukausien aikana on tullut tahkottua - toki kerrassaan mielenkiintoinen sukupuuttoaaltoa käsittelevä teos. Mutta no, tietenkin kirjat ovat vain yksi lukemisen muoto. Koko lailla paljon olen plärännyt 50- ja 60-lukujen aikakauslehtiä vintiltä. Hyvää kamaa. Mainioita juttuja, patavanhoillisia asenteita, yllättäviä sympaattisuuden hetkiä, rehdin sisukkaita journalismin kukkasia, ja Veikko Ennalaakin vähän.

Podcasteja en ole enää kuunnellut läheskään siinä määrin kuin viime kesänä, mutta hiljakseen silti. Sen sijaan muutamia tv-sarjoja olen edennyt, kun kerran raahasin läjän dvd:itä tänne mukanani. Kesän lautapelitähtiä niin täällä Euroopan retkiltään piipahtavan tyttäreni kuin niiden muutamien vieraidenkin kanssa ovat olleet Karuba ja Colt Express.

Nyt käy tuuli. Pitkä hellejakso on päättymässä sekin; käristekupoliko se nyt sitten oli tällä kertaa. Vuoden 2014 helteitä ei vielä päästy edes kovin lähelle, mutta median muisti on mitä on. Silloin hakkasin halkoja tuossa niityllä auringon räkötyksessä vain hattuun verhoutuneena. Nyt ei enää fysiikka kestäisi. Neljässä vuodessa asenteeni hellettä kohtaan on muuttunut: vähän viileämpi kelpaisi.

Ylihuomenna alkaa elokuu. Elämässäni on tapahtunut elokuussa pari isoa kirjallista juttua: tasan 20 vuotta sitten elokuussa alkoi kansanopiston kirjoittajalinja, joka edelleen määrittelee elämäni aikaan "ennen" ja "jälkeen". Kaksi vuotta sitten taas olin Pentinkulman päivillä osana esikoisseminaaria, jossa totesin etten olekaan ihan niin outsider kirjallisella kentällä kuin minä olin päättänyt itseäni pitää. Kävi ilmi että ihmisiä ne muutkin kirjoittavat ovat. Luulin aina että yli-ihmisiä - siis itseeni verraten. Mistä muistuikin mieleeni entisen avopuolisoni minusta tekemä määritelmä: "En ole koskaan tavannut ketään toista jolla on yhtä suuri ego mutta yhtä huono itsetunto." Saattaa olla etten enää sovi tuohon, se on lausuttu kauan sitten. Mutta silloin se herätti huomaamaan muutamia ongelmakohtiani. En niille mitään tehnyt tietenkään, mutta havaitsinpa niiden olemassaolon.

Nykyään olen väsynyt, usein yksinäinen, hankala, satunnaisen onnellinen, enimmäkseen kelvoton. Aika on kullannut muistoja, saavutukset se vain lahottaa.

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.