Teen kyllä vielä kattavammankin vuosikatsauksen, mutta eriytän tällä kertaa omaksi osiokseen lautapelit, jotka jo
viime vuoden sadonkorjuussa olivat kovasti nostamassa noppaista päätään esiin. Ovatpa totisesti nousseet ihan uudella tavalla ajanvietteeksi nämä pelit kiitos lähinnä kahden seikan: Helsingin kirjastolaitoksen järisyttävän monipuolisen valikoiman, ja sen että oma jälkikasvu alkaa olla haastavaa peliseuraa ja, onneksi, varsin kiinnostunut lautapeleistä itsekin. No, jonkin verran sentään ikäisessänikin seurassa tuli vuoden mittaan otettua matsia. Mutta vuosi sitten varovasti kehumani nettipeluupaikka
Boardgamearena piti kesällä jättää - viihdyttävä kuin mikä, mutta imaisi liikaa aikaa.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten
kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
Tokaido
Vähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Aavikon karavaanit
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä
Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (
Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani
sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen
blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava
Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Lisää Kniziaa. Harvinainen peli sikäli, että kahden pelaajan joukot - Sormuksen saattue tai Sauronin sotavoimat - ovat keskenään totaalisen erilaiset erilaisine ominaisuuksineen ja tavoitteineen. Ja juuri näiden toisistaan poikkeavien kykyjen yhteentörmäyksestä tämän pelin voima löytyy. Pimeyden puolella voittaminen on yleensä helpompaa, mutta voi sitä tunnetta kun hyvikset onnistuvat saamaan sormuksen Tuomiovuoren sisuksiin. Siinä melkein sauronilaisetkin herkeävät kyyneliin - niin majesteettinen tuo hetki on. Raskaasta temaattisuudestaan huolimatta Kaksinkamppailu on aika nopea ja helposti opittava peli, jonka laudallakin on vain muutama ruutu johon liikkua, mutta jossa pelaamista tuntuu silti riittävän. Suomenkielisessä versiossa tulee mukana lisäksi vaihtoehtoiset kortit, ilmeisesti vähän haastavampaa peliä ajatellen, mutta niihin emme ole vielä edes tutustuneet.
Yardmaster Express
Uutenavuotena tätä nopeaa junanrakentelupeliä tuli otettua useampi tusina erää. Lienee nopein koskaan pelaamani korttipeli: junaan laitetaan seitsemän vaunua, ja kun kaksi pelaajaa laittaa vuoron perään seitsemän korttia pöytään, voi miettiä kauanko siihen yhteen peliin menee. Mutta tästä nopeudesta huolimatta piinaavia hetkiä ja raastavia valintoja riittää. Hämmentävä peli: ei minkään näin pienen pitäisi aiheuttaa tällaista kyräilyä ja kyttäämistä. Mutta silti Yardmaster Express tässä onnistuu. Pelaajia voi olla maksimissaan viisi, jolloin pelin kestokin parista minuutista kasvanee. Tätä pitää ottaa pian muutama erä lisää.
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
Tässä on peli, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin. Pari kertaa tämä on meillä kirjastosta ollut, ja ihan viihdyttävä pelihän tässä on kyseessä... mutta tuntuu että pitäisi pelata enemmän aikuisseurassa. Kymmenvuotiaalle tämä muinaisen Egyptin kivenhakkuutyömaille sijoittuva peli on vähän armoton: tajusin itsekin muutaman pelin jälkeen, miten tässä on oikeastaan vain toista pelaajaa säälittä lyöviä siirtoja tehtävänä; jokainen omaa pistesaldoa edistävä siirto on mäjäytys vasten kanssapelaajan tavoitteita. Pirun tyylikäs peli kyllä isoine puukuutioineen, ja ehkä erilaisessa peliseurassa voisi olla kovempikin hitti. Pitää joskus kokeilla.
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone Age
Taisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten
Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös
Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös
Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten
Cluedo vuosi sitten ja
Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.
Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.
No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.
