Bussissa matkalla kotinurkilta takaisin se iski: ikääntymisen tunne rintapieleen kuin moukari. Olin vanhempien luota pakannut reppuun läjän valokuvia 80-luvun alusta ja omat ala-asteen aikaiset päiväkirjani. Olen niissä rasittavan kliseinen pikkupoika, sekä että; jokseenkin persoonaton olento, ja kai se on jatkumo: missä kohdin ihminen muodostuu kaltaisekseen? Onko vanha vasta kun ei enää muista lapsuuttaan? Aikuinen tuskin silloinkaan. Huomaan ajan kulumisen, enkä ikääntyvistä vanhemmistani, vaan kissasta. Aleksi näytti vähän rupsahtaneelta mummolta kömpiessään sohvan taakse nurkkaan nukkumaan. Mielen täytti suru siinä bussin penkillä: eikö se juuri ollut tarmokkaan utelias kissanpentu? Eläimen elinkaaren voi seurata imeväisiästä vanhuuden vaivoihin. Voiko sitä sydän särkymättä katsella? Ei tietenkään voi, ja Aleksi sentään on onnellinen vanhus: nukkuessaankin kehräsi. Tykkää minusta edelleen, vaikka epäillen. Lopulta käy kuonolla tökkäämässä kuitenkin. Kiitos siitä. Katselin vilistävää maisemaa ja se näytti puristimessa tiivistyviltä vuosilta.
22.3.11
12.3.11
Brändiuskoton
Kampin Supermarketin edustalla oli tänään ponnahdusenergialla ladattu neitokainen, joka jakeli ohikulkijoille näytepakkaukseen kääräistyjä Domino-keksejä. "Keksiä! Saako olla keksiä?", hän naama naantalina huuteli ohitseen vellovalle ihmismassalle, ja minusta kuulosti jo kaukaa siltä että "Seksiä!". Ehkä hän huusikin niin, ja keksipaketteja ojennellessaan aiheutti kulkijoissa väärin tulkitun kuulohavainnon. Ehkä kyseessä oli psykologinen testi, jossa fläppitauluinen tarkkailija oli lähimmän pylvään takana havainnoimassa ihmisten ilmeitä. Minua ainakin hymyilytti. Kun kotona purin näytteet pakkauksesta iltapäiväkahvilleni, huomasin että Domino on Kraftfoodsin tuote nykyisin. Kuka sitä on aiemmin tehnyt? Ja miten niitä lapsena jaksoi pistellä yksi toisensa jälkeen? Nyt näytepakkauksen kolme keksiä on yhdelle liikaa. Toisen puolivälissä iski makeanähky; en silti usko jättäväni kolmatta huomiseksi. Ei ihminen siten toimi.
Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.
Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.
Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.
No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.
Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.
Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.
Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.
No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.
2.3.11
Kirpeän kriittiset kahvilakäynnit, osa 11: Sanomatalon Wayne's coffee
On jokseenkin rasittavaa etenkin kaltaiselleni kiertävälle kahvilakriitikolle, että bisnesmaailman tälläkin osa-alueella on ketjuuntuminen jo laajalle levinnyt sairaus. Pelkästään Helsingin keskustasta löytyy epämääräinen luku niin Waynen kuin Robertinkin kahvikittaamoja, puhumattakaan että tästä vielä kantakaupunkia kauemmas joskus kerkeäisi. Siellähän nuo tiemmä vallan rehottavat, rupulähiöiden ostarintapaisissa, hyh.
Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...
Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.
Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.
Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.
Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.
No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.
Kiteytys:
Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.
Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.
Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?
Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.
Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...
Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.
Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.
Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.
No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.
Kiteytys:
Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.
Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.
Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?
Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.
22.2.11
Ragnar, jääthän (*)
Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...
Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.
Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.
Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.
Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.
Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.
Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.
Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.
Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.
David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.
Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?
Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.
(*) murtuvat allamme.
Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.
Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.
Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.
Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.
Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.
Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.
Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.
Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.
David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.
Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?
Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.
(*) murtuvat allamme.
13.2.11
Aikakupla
Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.
Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?
Kenties.
Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?
Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?
Kenties.
Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?
8.2.11
Kirkuva reunamerkintä
Yritin kirjoittaa kirjallisuudesta, mutta kuten aina, osoittautui aihe liian suureksi ja vaikeaksi. En koe olevani tarpeeksi mitään kirjoittaakseni kirjallisuudesta. Kirjat ja kirjoittaminen ovat keskeisiä tapoja tuhlata tätä ainutkertaista maanpäällistä aikajanaani, ja silti niiden yhdistäminen lyö minut kerta toisensa jälkeen totaalisen lukkoon.
Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.
Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.
Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.
Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.
Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.
Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.
29.1.11
Nimi
Kolussamme oli poika joka puhui hassusti. Häntä kiusattiin, muistan räntäsateiset aamut bussipysäkillä, joina hän hakeutui katoksen varjoon paetakseen räkättäviä ääniä, jotka matkivat hänen tapaansa sanoa nimensä. Kuten me kaikki, hänkin kasvoi aikuiseksi. Hankki vaimon, kodin, lapsia. Sitten hän kuoli. Kävin hänen haudallaan, en muistellakseni, en tuntenut häntä niin hyvin. Olin utelias. Katsoin hänen nimeään, se oli mustaan kiveen kiinnitetty messinkisin kirjaimin. Oli pimeää ja satoi hiljalleen lunta, pikatie meni vasemmalla, alhaalla. Kotipitäjän hautausmaa on mäen päällä, olin siellä yksin, paitsi varikset kuusiaidan kätköissä tietenkin, eivätkä ne meteliä pitäneet. Jokin hänen nimessään. Vilkaisin ympärilleni, linnutkin katsoivat sen hetken pois. Yskäisin, leijuva lumi vei kaiun. Sanoin hänen nimensä ääneen, itsekseni, kuin esittäytyen hangesta hahmoina kasvaville kiville. Nimi kuulosti hassulta. Ymmärsin ja minua puistatti.
26.1.11
Korvikepastoraali
Lainakoneella, vuorokauden viimeistä tuntia odotellessa, ja sittenkin: pahvilaatikoihin kerääntyvä kirjatomun tuoksu on taas hiljalleen tässä. Tein teeleipiä iltapalaksi, sen saman vanhan reseptin mukaan. Lainakoneen näppäimistö on liian pieni, miniläppäri, ei paljon isompi kuin isoimmat kännykät, vai miksi niitä kutsutaan. Olen kerran pitänyt kädessäni mp3-soitinta, sieltä kuului silloin ruotsalaistia punkkia. En ole toista kertaa kaivannut, tämä mainittu tapahtui Turun yliopiston päärakennuksen sivuoven luona, sen joka vie portaikkoon, tiedättehän, siellä Luonnontieteiden talon puoleisella reunalla. En ole ajatellut yliopistoa aikoihin. Ehkä olisi pitänyt; siellä kuitenkin kahdeksan vuotta suoritin opintoja, valmistumatta lopulta edes etäisesti miksikään. Liemissä kypsyen. Nyt on kolme vuotta siitä kun viimeksi jotain suoritin. Syksyllä muistivat kirjeellä: sinut siirretään passiivirekisteriin. Ettäs kehtaavat. Sentään ikuisen opinto-oikeuden aikakaudella urani aloitellut. Miksei kukaan aikoinaan kertonut että elämässä on kiire? Minä edelleen mietin miksi haluan isona; olen alkanut kalvavasti epäillä, ettei se minulle selviä koskaan. En oikein siksi isoksikaan ole osannut tulla. Vatsa sentään kasvaa. Tai ainakaan yksienkään lempifarkkujeni nappi ei enää mene kiinni. On pitänyt ostaa uusia, huonompia. Ei hyviä farkkuja löydä siten että menee ja etsii. Niitä löytää siten, että herätteenä poikkeaa UFFille ja sieltä osuu silmään jotkut joista pitää. Muunlaisia housuja en oikein osaa ajatella. En muista koska olisin poistunut kotoa muussa kuin farkuissa, paitsi kesällä mökillä shortseissa, mutta nekin on farkuista leikatut. No sentään muistankin: syksyllä 2009 aloitin juoksuharrastuksen, ostin oikein juoksulenkkaritkin. Kävin kahdesti. Se on kerran enemmän kuin mihin viime keväänä aloittamassani uintiharrastuksessa riitti intoa. Paras kuntoilu on mielekästä kuntoilua: halon hakkuuta, veden kantoa saunalle, lumitöitä. Myös sulkapallo on hauskaa, mutta vaikeaa yksin. On oltava pirun nopea. Ei sellainen olo ole useinkaan. Luen kirjojakin taas hitaasti. Kamera ei muista miltä otteeni tuntuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)