Se on kyllä ihme homma, miten ihminen ajautuu tilanteisiin. Sitä heräilee porttikongista poski vasten kivistä porrasta kuten joka tiistaiaamu, eikä kulu kahta tuntia, kun jo selailee filosofiankirjoja ihastuttavan kirjapölyisessa antikvariaatissa Yrjönkadulla. Mutta tuleehan tuollaisessa toiminnassa nälkä. Kuulemma Helsingissä on ruokaloitakin, mutta pyörittyäni tunnin jossain Kamppi-Punavuori -akselilla en ollut löytänyt yhtäkään ja jopa alkoi horjuva keho tästä lannistuneena valua kohti hautuumaata, joka Hietaniemessä sijaitsee, ja on kuulemme olevinaan hieno ja vanha mutta Turun vanha hautausmaa on paitsi isompi, myös tunnelmallisempi, hähä. Sielu jo vilkutti nälkiintyneelle keholle heiheitä pilven reunalta, kun kolmosen ratikan kling-kello herätti horroksesta ja äkkijärkytyksessä tehty pituushypyn piirimestaruutta hipova suorituksenkaltainen johdatti luo punakkana hohtavan markiisin: Café Red!
Todellisuudessahan asia ei edennyt aivan näin (se oli poikkeusreitillä oleva kasilinjan ratikka oikeasti eikä kolmonen), ja seurueessamme oli henkilöitäkin kolme, joista yksi oli kiinnostunut arvioimaan kahvilaa, toinen arvioimaan sen kuulemma sisältämää taidenäyttelyä, kolmas ilmoitti että hänellä oli nälkä. Tähän lähes moukkamaiseen käytökseen eivät snobahtavat arvostelijat voineet muuta kuin kiristää nyrpistystä kasvoillaan astetta nokkavammaksi. Astuimme sisään kuin maailmanomistajat, minkä niinkin pienestä ja ahtaasta oviaukosta johtuen oli varmaan melko koomisen oloista, ja sitten pyörimmekin kuin eksyneet puolukat tilassa, joka oli juuri niin ahdas kuin ovi antoi ymmärtää. Metrin mittainen herkkutiski oli suoraan nenän edessä. Kädet jos ojensi suoriksi, saattoi hivellä seiniä. Takaraivo oli edelleen ulkona, ja silti huoneeseen oli onnistuttu ahtamaan nelisen pöytää, joissa kaikissa syötiin. Oli olo, että polveni oli jonkun salaatissa, olkalaukkuni samanaikaisesti litistäessä naapuripöydän kroisanttia. Tästä huolimatta
menyy oli niin pienellä präntätty, että sitä kohti piti ottaa kriittinen askel jos halusi lukea sen tarkemmin. Siis sikäli kriittinen, että sen askeleen seurauksena sitä tukki muiden ihmisten tien kahvipöydälle. "Anteeks förlåt", mutistessani tein samalla mielessäni tilauksen, jonka sitten välitin kassaneidille, joka ei vaan kerta kaikkiaan kuullut vaikka olimme suuteluetäisyydellä. Neljäs kerta toden sanoi, ja lähdin raivaamaan tietäni taaempaan huoneeseen uuden piskuisen oviaukon kautta.
Valloitin paikan viimeisen vapaan pöydän, mikä kuulostaa väenpaljoudelta, mutta loppujen lopuksi galleriassa, jonka seiniä koristivat jonkun jostakin epämääräisesti tutut pupuhahmot, oli sielläkin vain neljä pöytää, ja melko ahtaasti vielä. Silti tila oli aika kiva. Vanhan kerrostalon
kivijalassa oltiin, ehkä liikehuoneistoksi joskus tehty, ehkä asunnoksi, joka tapauksessa aikana, jolloin Suomen maaperällä ei ollut vielä kukaan lausunut sanaa "ciabatta", paitsi ehkä sen varsinaisessa merkityksessä ("tohveli"). Ja nyt ääntelin sen kassalla kuin vanha tekijä, ei se hukkaan se italian peruskurssi mennyt, tiesinhän minä että jonain päivänä pitäisi mozzarella-savulohi-ciabattaa kahvilan tiskiltä tilata. Seuralaiseni valitsi saman paitsi fetalla, ja se nälkäisin lähti ruokaisammalle linjalle: lasagnea kehiin. Kuten valinnoistamme voi päätellä, on Café Red pikemminkin nykytrendin mukainen lounaskahvila kuin sellainen perinteinen suomalainen korvapuustimesta. Eikä siinä mitään, suositumpihan se näytti olevan kuin jeesus ainakin lounasaikaan, minkä tietenkin loistokkaasti ajankohdaksemme valitsimme.
Nälkäisinä tuijotimme herkullisen näköisiä annoksiamme manaten sitä, että niin servietit kuin aterimetkin sijaitsivat siellä ensimmäisessä huoneessa, me ruokinemme perimmäisessä. Kukaan ei vaivautunut nousemaan, lopulta henkilökunta näki ahdinkomme ja toi haarukan ja itse pengoin laukustani kurttuisen nenäliinan, oletusarvoisesti käyttämättömän, johon saatoin välillä pyyhkäistä jauhoiset sormeni. Henkevä keskustelumme, joka koski lähinnä paikan irtaimiston arvoa ja taidekriitikon arviointeja mahdollisuuksiin sen varastamiseen huomaamatta, hiipui pois kun pureuduimme purtaviimme. Oli hyvää, oli kyllä. Mozzarellaa riitti kuin pienessä kylässä, savulohi oli vaihtunut siiaksi mutta en minä ainakaan olisi mausta mitään huomannut ellei olisi sanottu. Lasagnelautanen oli suuri ja se sisälsi kaikkea erikoista kuten tuoreita oliiveja. Itse join ainoana kahvin, joka oli pehmoista ja ihan hyvää. Kelpasi.
Ahmaisimme, huokasimme tyytyväisinä ja änkeydyimme ovenlävistä pihalle. Eipä Café Red ole vallan huono paikka ollenkaan, etenkin kun sijainti on sikäli keskeinen, että Kampin keskus on puolen kilometrin päässä, ja jos ei sitä kykene kävelemään, voi ratikalla kulkea yhden pysäkkivälin melkein ovelle. Lounasaikaan ahdas, hintatasoltaan ok (itse asiassa mozzarella-savusiika-ciabatta oli muutaman kymmenen senttiä halvempi kuin pari viikkoa sitten Karkkilan ABC:llä nauttimani juustosämpylä, jossa oli välissä juustonsiivu, kurkku ja tomaatti) ja valikoima oli sellainen että kyllä siellä isommankin ruuan söisi eikä jokaisen seurueesta tarvitsisi valita samaa. Toisaalta pullapuoli näytti olevan hieman heikommin hoidettu, tai mistä minä sitä nyt enää muistan, puolet tämän arvostelun faktoista on ihan päästä heitetty eniveis.
Kävin sitten seuraavana päivänä Töölöntorin vieressä sijaitsevassa Picnicissä. Ruma sisustus, tyly palvelu, informaatiovirheellinen hinnasto ja paha kallis kahvi. Piti siitäkin ensin tehdä arvostelu, mutta äippä jo aikoinaan opetti että jos et kuin pahaa saa sanotuksi, älä sano. Paitsi siten, että sanot kuitenkin mutta annat ymmärtää ettet sano. Picniccejä on Helsinki täynnä, ja kai ne kaikki ovat samaa tasoa. Älkää vaivautuko. Café Red vastaa teidän salaatti-patonki-lounastarpeeseenne ehkä ihan pikkuisen paremmin, kunhan onnistutte jotenkin tunkemaan itsenne sisään.
Café Piper. Mitä se on kesäisin? Turisteja, turisteja ja turisteja, ja siellä keskellä onneton kahvilakriitikko, jota edeltävä henkilö jonossa imaisi kahvisammiot tyhjiksi. Tiskin taakse ilmestyi komea miekkonen (piristävää vaihtelua!), joka valitteli kahvin loppumista ja lupasi toimittaa tilaukseni tiskintakaisella espressokoneella, joka oli tolkuttoman hidas, mutta kahvi kuulemma parempaa. Mikäs siinä, jono selkäni takana kasvoi ja pahvimukiin kahvi hiljalleen jossain taaempana lorisi. Sitä odotellessa yritin olla kuuntelematta ympärilläni hanhilauman tavoin kiekuvaa laumaa ruotsalaisia tätejä. Ei se onnistunut. Rapukeiton olisi saanut seitsemällä eurolla, muu purtava oli pullaa ja sämpylää, perushuttua eikä kovin innostavaa. Syömispuoli jäi tällä kertaa kokonaan väliin.
Toki Suomenlinna on myös Piperin luona kaunis. Laiskat ruotsalaiseukotkaan eivät jaksaneet nousta kalliolle, vaan jäivät sisätilan varjoon, mutta päivä sinällään oli miellyttävän pilvinen, eikä ulkonakaan tarvinnut halstaroitua. Hörpin kahvia. Mietin niitä työn raskaan raatajia, jotka niidenkin saarten sadat kivitonnit ovat muureiksi, tunneleiksi ja prameiksi rakennuksiksi joskus kasanneet, vain jotta niiden ainoa todellinen käyttö koskaan olisi toimia viihdykkeenä turisteille. Olisi mahtanut rakentajia sapettaa jos olisivat tienneet.
