"Tarjoilija, melonini ovat kurttuiset ja rupsahtaneet!"
"Älkäähän nyt neiti hyvä! Olen huomannut monen miehen niitä naapuripöydistä kovin kiinnostuneena jo jonkin aikaa vilkuilleen."
*
"Tarjoilija, maksani vinkuu!"
"Eipä kyllä mikään ihme tuolla tahdilla. Herran kannattaisi miettiä miten perheennekin suhtautuu kun teille niin kovasti tuntuu maistuvan."
*
"Tarjoilija, kurkkuni tuntuu ikävän karhealta!"
"Voi teitä. Sitä on kuulemma liikkeellä. Auttaisiko lämmin toti?"
*
"Tarjoilija, maitoni maistuu kovin happamalta!"
"Älkää surko, rouva. Kyllä se lapsellenne silti varmasti kelpaa. Imetys on kuitenkin tärkeä ravinnonlähde ensimmäisten kuukausien aikana. Saanen muuten onnitella teitä äidiksi tulemiseksi vielä noinkin kypsällä iällä."
*
"Tarjoilija, munassani on karvoja!"
"Hyvä herra! Täällä ravintolassa on lapsiakin paikalla. Tuollaiset puberteettiset riemunkiljahdukset saatte luvan jättää heti alkuunsa tai vakuutan että teidät poistetaan täältä."
*
"Tarjoilija, kananaivoni ovat aivan sekaisin!"
"Neiti on nyt turhan ankara itselleen. Kyllä te varmasti olette ihan fiksu ihminen. Noin kauniiksikin laittautunut."
*
"Tarjoilija, kaaliini ei kerta kaikkiaan uppoa sen paremmin veitsi kuin haarukkakaan!"
"Ahaa. Antakaapas kun demonstroin. Ne ovat ruokailuvälineitä, toinen oikeaan ja toinen vasempaan käteen, kas näin. Uskokaa minua, kyllä te pian käsitätte miten näillä toimitaan, se on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista!"
*
"Tarjoilija, vereni kiehuu!"
"Hyvä ihme, rauhoittukaa! Tämä on vain ravintola. Hengittäkää syvään ja nauttikaa ateriastanne. Tilatkaa sitten vaikka vielä viilentävä jälkiruoka."
*
"Tarjoilija, läskini on kadonnut!"
"Onnittelut, hyvä herra! Vielä kun hieman treenaatte lihaskuntoanne niin alatte olla ikäiseksenne melkoisessa iskussa."
*
"Tarjoilija, piparini on aivan onneton!"
"Voi neiti, teidän luontainen epävarmuutenne vain heijastuu teidän ruumiinne minäkuvaan. Rakastakaa itseänne niin maailma rakastaa teitä! Tehän olette vielä niin nuorikin. Varmasti teitä jo tänä iltana onnistaa jos uskallatte heittäytyä maailman tuuliin!"
*
"Tarjoilija, sydämeni on särkynyt!"
"Oi miten ikävä kuulla. Auttaisiko halaus? Kas noin!"
*
"Tarjoilija, minua alkaa tosissaan nyppiä tuo teidän nokkela asenteenne!"
"Kiitoksia kun kerroitte, välitän terveiset keittiöön."
21.2.10
16.2.10
Piruetti
Olin sunnuntaina tyttäreni kanssa katsomassa Muumien jääsatua tuossa naapurissa, tahtoo sanoa jäähallissa, siinä töölömmässä, kun niitä on kuulemma kaksi täällä. Väkeä oli kuin pipoa silmillä, ja ylipäätään kokemus oli popcornintuoksuineen jännittävä jo alkumetreiltään sekä iskälle että lapselle. En ole jäähallissa käynyt kuin kahdesti aiemmin, näistä kerroista on viisitoista vuotta. Toisaalta niistä jälkimmäisellä iskin Joel Hallikaista kyynärpäällä kylkiluiden väliin voimallisesti, joten käynti ei mennyt hukkaan. Tällä kertaa en nähnyt Hallikaista.
Sen sijaan näin, kuten jo vihjasin, sammioittain popcornia. Lapsiperheitä oli muutama tuhat, ja jokainen, paitsi me, ostivat roskalavan kokoisen pahvitötteröllisen poppareita. Mikä ihmeen maissivillitys nykymaailmaan on mennyt? Jäähallin aulassa oli haju sama kuin elokuvateattereiden ovensuussa, kuvottava popcornitus leijui raskaana ilmassa ja väänsi vatsaa. Sitten vielä kysytään miksen enää käy elokuvissa. Jestas.
Onneksi hallin puolella pelasi ilmastointi niin että häiriötekijät sai jättää huomiotta. Istuimme alas hyville paikoille, odottelimme tunnin kuunnellen luuppina toistuvia mainoksia ja muumi-lauluja, ja lopulta Benny Törnroos luisteli jäälle jutustellen mukavia. En tiennyt miehestä etukäteen muuta kuin että hän laulaa muumi-piirrettyjen tunnuskappaleet, mutta perhana - luistella hän myös totisesti osaa. Ja yleisönkin otti mukaansa, tosin veikkaan että ikähaarukka oli melko otollinen yhteishuudatukselle.
Lopulta muumitkin saapuivat. Lapsi unohti olevansa hallissa, unohti tuhatpäisen yleisön, unohti oikeastaan senkin että suoraan piirretyistä klipsaistut repliikit puuroutuivat jäähallin akustiikassa melko pahasti. Hän katsoi luistelua silmät tähtinä kimaltaen. Kommentoimme jäällä tapahtuvia temppuja. Totesimme etteivät ne ole oikeita muumeja, ja Myykin oli liian pitkä; mutta myös sen, miten taitavia luistelijoita esiintyjät olivat.
Väliaika, ihmiset ryntäsivät täyttämään popcorn-astiansa. Toinen satu, ja sen aikana huomasin suurimman osan lapsiyleisöstä alkavan vääntelehtiä kyllästyneenä. Sitä samaahan se kai periaatteessa oli, eikä kai kouluikäisen, tai rutkasti alle, voi olettaa puoltatoista tuntia (väliaika mukaan lukien) paikallaan pysyvän. Paitsi että minun vieressäni istui fanaattisin fani, joka henkäili ihastuneesti vielä jälkimmäisenkin sadun aikana. Ja sitten kun esitys loppui, muumit aplodeerattiin takahuoneeseen, halliin syttyivät valot ja yleisömeri alkoi velloa kohti ovea, me istuimme edelleen paikoillamme. Lapsi tuijotti jäälle.
"Koska muumit tulee takaisin?"
"Ei ne enää tule", minä vastasin. "Esitys loppui."
"Minä haluaisin että se jatkuu."
Olisinpa minäkin halunnut, sen verran onnelliselta lapsi oli luistelua katsoessaan näyttänyt. Mutta arki voittaa, ja palasimme kotiin. Loppupäivän hän luisteli sukkasillaan ympäri asuntoa, teki piruetteja kuin Myy ja ilmoitti että hänestä tulee aikuisena luistelija muumiesitykseen. Niiskuneiti kuulemma. Aiempi, jo hyvän aikaa varmana pidetty toiveammatti sai jäädä.
"Minusta ei enää tule etsijää kun minusta tulee luistelija muumiesitykseen."
Etsijä on sellainen, joka etsii hiekasta dinosauruksen luita. En osaa sanoa kumpaan ammattiin 2020-luvulla paremmin työllistyy.
Sen sijaan näin, kuten jo vihjasin, sammioittain popcornia. Lapsiperheitä oli muutama tuhat, ja jokainen, paitsi me, ostivat roskalavan kokoisen pahvitötteröllisen poppareita. Mikä ihmeen maissivillitys nykymaailmaan on mennyt? Jäähallin aulassa oli haju sama kuin elokuvateattereiden ovensuussa, kuvottava popcornitus leijui raskaana ilmassa ja väänsi vatsaa. Sitten vielä kysytään miksen enää käy elokuvissa. Jestas.
Onneksi hallin puolella pelasi ilmastointi niin että häiriötekijät sai jättää huomiotta. Istuimme alas hyville paikoille, odottelimme tunnin kuunnellen luuppina toistuvia mainoksia ja muumi-lauluja, ja lopulta Benny Törnroos luisteli jäälle jutustellen mukavia. En tiennyt miehestä etukäteen muuta kuin että hän laulaa muumi-piirrettyjen tunnuskappaleet, mutta perhana - luistella hän myös totisesti osaa. Ja yleisönkin otti mukaansa, tosin veikkaan että ikähaarukka oli melko otollinen yhteishuudatukselle.
Lopulta muumitkin saapuivat. Lapsi unohti olevansa hallissa, unohti tuhatpäisen yleisön, unohti oikeastaan senkin että suoraan piirretyistä klipsaistut repliikit puuroutuivat jäähallin akustiikassa melko pahasti. Hän katsoi luistelua silmät tähtinä kimaltaen. Kommentoimme jäällä tapahtuvia temppuja. Totesimme etteivät ne ole oikeita muumeja, ja Myykin oli liian pitkä; mutta myös sen, miten taitavia luistelijoita esiintyjät olivat.
Väliaika, ihmiset ryntäsivät täyttämään popcorn-astiansa. Toinen satu, ja sen aikana huomasin suurimman osan lapsiyleisöstä alkavan vääntelehtiä kyllästyneenä. Sitä samaahan se kai periaatteessa oli, eikä kai kouluikäisen, tai rutkasti alle, voi olettaa puoltatoista tuntia (väliaika mukaan lukien) paikallaan pysyvän. Paitsi että minun vieressäni istui fanaattisin fani, joka henkäili ihastuneesti vielä jälkimmäisenkin sadun aikana. Ja sitten kun esitys loppui, muumit aplodeerattiin takahuoneeseen, halliin syttyivät valot ja yleisömeri alkoi velloa kohti ovea, me istuimme edelleen paikoillamme. Lapsi tuijotti jäälle.
"Koska muumit tulee takaisin?"
"Ei ne enää tule", minä vastasin. "Esitys loppui."
"Minä haluaisin että se jatkuu."
Olisinpa minäkin halunnut, sen verran onnelliselta lapsi oli luistelua katsoessaan näyttänyt. Mutta arki voittaa, ja palasimme kotiin. Loppupäivän hän luisteli sukkasillaan ympäri asuntoa, teki piruetteja kuin Myy ja ilmoitti että hänestä tulee aikuisena luistelija muumiesitykseen. Niiskuneiti kuulemma. Aiempi, jo hyvän aikaa varmana pidetty toiveammatti sai jäädä.
"Minusta ei enää tule etsijää kun minusta tulee luistelija muumiesitykseen."
Etsijä on sellainen, joka etsii hiekasta dinosauruksen luita. En osaa sanoa kumpaan ammattiin 2020-luvulla paremmin työllistyy.
7.2.10
Totta turisen
Entivanhaan, kun blogisaurukset vielä vaeltelivat Netscapen laajoilla tasangoilla, oli tapanani aina vuoden vaihtuessa katsastaa menneen vuoden asioita jonkinlaisessa listamuodossa. Olin vähällä tämänkin tapani kuitata huvittuneella "ne nuoret"-naurahduksella, kunnes selailin tehneeni niin joka hiivatin silmänkääntövuonna. Miksi siis pekkaa pahentaisin tälläkään kertaa, eli kun nykyisen käytäntöni mukaan huomasin taas helmikuun puoliväliin tultaessa vuosiluvun vaihtuneen, käyn katsastamaan silmä kovana asioita, jotka vuonna 2009 melkein merkitsivät jotain.
Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.
Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.
Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.
Öh.
Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.
Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:
Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa
Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.
No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.
Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.
Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.
Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.
Öh.
Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.
Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:
Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa
Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.
No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.
6.2.10
Langaton
"Anteeks että soitan tähän aikaan."
"..."
"Tuli jotenkin vaan. Sellanen olo. Tai siis, ei sellanen. Pakko vaan puhua jollekin kun ei oo koko päivänä nähnyt ketään. Tuntuu ettei oo puhunut sanaakaan ääneen."
"..."
"Helvetti kun ahdistaa nää seinät välillä."
"..."
"Ooks sä siellä?"
"Olen."
"Sillä vaan kun et sanonut mitään. No ei sun kai tarvikaan. On vaan jotenki päässy pahaks tää."
"..."
"Tää olo. Jotenki hirveen vaikeen kestää tätä."
"Siltä tuntuu."
"Kävin tänään siinä kirjastossa mistä viimeks puhuttiin. Varmaan kaks tuntia vaelsin siellä hyllyjen välissä. Meinasin soittaa sulle."
"..."
"Että jos olisit ollu liikkeellä niin olis voitu mennä kahville vaikka. Mutta en sitten. Siis soittanut. Enkä mennyt."
"..."
"Kotona vaan juonut kahvia koko illan sitten."
"..."
"Johonkin taas ilta meni. Piti soittaa. Ettei ala puhumaan seinille. Tai tauluille, tai no. Ylipäätään puhua täällä."
"..."
"Jos sais sen ajan takaisin mitä on katsellut vaan nurkkiin ja miettinyt mitä sanois, siis mitä sanois sulle. Eikä sitä sitten kuitenkaan sano."
"..."
"No, kiitos että kuuntelit. Vähän helpotti. Anteeks että soitin."
"Mee nukkumaan nyt."
"..."
"Tuli jotenkin vaan. Sellanen olo. Tai siis, ei sellanen. Pakko vaan puhua jollekin kun ei oo koko päivänä nähnyt ketään. Tuntuu ettei oo puhunut sanaakaan ääneen."
"..."
"Helvetti kun ahdistaa nää seinät välillä."
"..."
"Ooks sä siellä?"
"Olen."
"Sillä vaan kun et sanonut mitään. No ei sun kai tarvikaan. On vaan jotenki päässy pahaks tää."
"..."
"Tää olo. Jotenki hirveen vaikeen kestää tätä."
"Siltä tuntuu."
"Kävin tänään siinä kirjastossa mistä viimeks puhuttiin. Varmaan kaks tuntia vaelsin siellä hyllyjen välissä. Meinasin soittaa sulle."
"..."
"Että jos olisit ollu liikkeellä niin olis voitu mennä kahville vaikka. Mutta en sitten. Siis soittanut. Enkä mennyt."
"..."
"Kotona vaan juonut kahvia koko illan sitten."
"..."
"Johonkin taas ilta meni. Piti soittaa. Ettei ala puhumaan seinille. Tai tauluille, tai no. Ylipäätään puhua täällä."
"..."
"Jos sais sen ajan takaisin mitä on katsellut vaan nurkkiin ja miettinyt mitä sanois, siis mitä sanois sulle. Eikä sitä sitten kuitenkaan sano."
"..."
"No, kiitos että kuuntelit. Vähän helpotti. Anteeks että soitin."
"Mee nukkumaan nyt."
4.2.10
Speaking words of wisdom
"Ja vasta nyt kun mä kuuntelin niitä uusia remastereita mä tajusin."
"Sen miks se hurahti uskoon?"
"No just. George on kato tajunnut että se on ainoo niistä jonka olis voinu vaihtaa toiseen eikä se olis muuttanu bändin soundia mihinkään."
"Se tajus olevansa turha?"
"Ei painolastia ehkä, mutta merkityksetön siinä mielessä että se miten se soitti ja mikä sen panos oli yhtyeeseen kokonaisuutena oli aina riippuvainen muista. Kato ne ei soittanu rockia. Ne soitti poppia. Sävellykset määräs missä mentiin, pääpaino oli melodioilla ja niillä instrumenteilla jotka melodiaa kuljetti."
"Eiks kitara -"
"Beatlesin kappaleissa oleellisinta on melodia, ja melodiaan tarvitaan sävellaji ja sävellajin perusta on rytmikitara. George soitti liidiä. Se veti soolot mihin tarvittiin mutta niin olis kuka tahansa muuki vetäny. Ja ihan yhtä hyvin. Varsinkin loppuvaiheessa se oli Paul joka ensin näytti miten soolot soitetaan ja sitten George soitti. Ei ihme että se oli katkerin niistä."
"Ja sen takia se löysi jumalan?"
"Oli se varmaan aika ahdistavaa olla yks maailman tunnetuimmista naamoista ja tietää ettei oo varsinaisesti ansainnut sitä statusta."
"Niin niin mutta entäs Ringo?"
"No älä viitti! Mies käytännössä keksi sen tavan, jolla rumpalit soittaa edelleen. Tai yrittää soittaa. Ooks sä koskaan ihan oikeesti kuunnellut Beatlesin kappaleita? Siis sen melodian taakse? Se rumputyöskentely on ihan käsittämätöntä. Joku singlen B-puoli, vaikka Rain tai joku vastaava, käsittämätöntä työtä."
"Mutta mä meinaan että -"
"Totta kai Ringon olis voinut korvata jollain toisella. Mutta Beatles olis soundannu huonommalta. Tavanomaisemmalta. Ne ei olis noussut massasta samalla tavalla."
"Mutta ei kai alkuaikojen -"
"She loves you. Ihan oikeesti - kuuntele se. Ja sano sitten että se rumputyö ei nosta sitä biisiä ihan eri sfääriin kun missä se muuten olis. En liioittele yhtään kun sanon että Ringo oli niistä musiikillisesti lahjakkain. Se oli ainoo niistä jonka voi suoralta kädeltä sanoo olleen virtuoosi instrumenttinsa kanssa."
"Paul ja basso?"
"Aika lähellä. Se keksi uusia tapoja soittaa. Tai ylipäätään se toi basson esiin pop-musiikissa. Mutta se oli liian lahjakas. Se oli helvetin hyvä basisti, loistava pianisti ja kitaristi, täysoppinut rumpali. Mutta siinä oli liikaa, se ei minkään soittimen kans kehittynyt virtuoosiks. Ja John oli paras laulaja niistä. Paskaakaan se ei kyllä osannut soittaa."
"Ja George oli vaan korvattavissa."
"Totta kai sillon olis menetetty sen säveltämät kappaleet. Mutta kuinka monta merkittävää kappaletta se sävelsi? Something on yliarvostettu."
"Here comes the sun? While my guitar gently weeps?"
"No ne joo. Mut sit jotain sellaisia kuin Savoy truffle tai Blue Jay Way. Kamoon. Oikeesti Georgen paras kappale Beatles-aikoina oli Old brown shoe. Ja seki dumpattiin johonki singlen B-puolelle. Muistutti aika paljon sen ekan soololevyn matskua."
"Onks sekin sun mielestä jotenki toisarvonen levy?"
"Ei helvetissä. Loistokiekko, sooloartistihan Harrisonin olis pitänyt olla alun perinkin. Aikaa kestävin se sen debyyttilevy on kaikista Beatles-sooloista."
"Eli se löysi itsensä kun pääsi bändistä eroon?"
"Se löysi itsensä kun oli ensin löytäny jumalan."
"Speaking of. Ilman Harrisonia olis kaikki Intia-vaikutteet jääneet Beatlesin musiikista pois."
"My point exactly. Ei mennä nyt siihen."
"No ei. Mutta mä meen nyt laittamaan jukeboxista My sweet lordin."
"Tuo mulle samalla vielä yks."
"Sen miks se hurahti uskoon?"
"No just. George on kato tajunnut että se on ainoo niistä jonka olis voinu vaihtaa toiseen eikä se olis muuttanu bändin soundia mihinkään."
"Se tajus olevansa turha?"
"Ei painolastia ehkä, mutta merkityksetön siinä mielessä että se miten se soitti ja mikä sen panos oli yhtyeeseen kokonaisuutena oli aina riippuvainen muista. Kato ne ei soittanu rockia. Ne soitti poppia. Sävellykset määräs missä mentiin, pääpaino oli melodioilla ja niillä instrumenteilla jotka melodiaa kuljetti."
"Eiks kitara -"
"Beatlesin kappaleissa oleellisinta on melodia, ja melodiaan tarvitaan sävellaji ja sävellajin perusta on rytmikitara. George soitti liidiä. Se veti soolot mihin tarvittiin mutta niin olis kuka tahansa muuki vetäny. Ja ihan yhtä hyvin. Varsinkin loppuvaiheessa se oli Paul joka ensin näytti miten soolot soitetaan ja sitten George soitti. Ei ihme että se oli katkerin niistä."
"Ja sen takia se löysi jumalan?"
"Oli se varmaan aika ahdistavaa olla yks maailman tunnetuimmista naamoista ja tietää ettei oo varsinaisesti ansainnut sitä statusta."
"Niin niin mutta entäs Ringo?"
"No älä viitti! Mies käytännössä keksi sen tavan, jolla rumpalit soittaa edelleen. Tai yrittää soittaa. Ooks sä koskaan ihan oikeesti kuunnellut Beatlesin kappaleita? Siis sen melodian taakse? Se rumputyöskentely on ihan käsittämätöntä. Joku singlen B-puoli, vaikka Rain tai joku vastaava, käsittämätöntä työtä."
"Mutta mä meinaan että -"
"Totta kai Ringon olis voinut korvata jollain toisella. Mutta Beatles olis soundannu huonommalta. Tavanomaisemmalta. Ne ei olis noussut massasta samalla tavalla."
"Mutta ei kai alkuaikojen -"
"She loves you. Ihan oikeesti - kuuntele se. Ja sano sitten että se rumputyö ei nosta sitä biisiä ihan eri sfääriin kun missä se muuten olis. En liioittele yhtään kun sanon että Ringo oli niistä musiikillisesti lahjakkain. Se oli ainoo niistä jonka voi suoralta kädeltä sanoo olleen virtuoosi instrumenttinsa kanssa."
"Paul ja basso?"
"Aika lähellä. Se keksi uusia tapoja soittaa. Tai ylipäätään se toi basson esiin pop-musiikissa. Mutta se oli liian lahjakas. Se oli helvetin hyvä basisti, loistava pianisti ja kitaristi, täysoppinut rumpali. Mutta siinä oli liikaa, se ei minkään soittimen kans kehittynyt virtuoosiks. Ja John oli paras laulaja niistä. Paskaakaan se ei kyllä osannut soittaa."
"Ja George oli vaan korvattavissa."
"Totta kai sillon olis menetetty sen säveltämät kappaleet. Mutta kuinka monta merkittävää kappaletta se sävelsi? Something on yliarvostettu."
"Here comes the sun? While my guitar gently weeps?"
"No ne joo. Mut sit jotain sellaisia kuin Savoy truffle tai Blue Jay Way. Kamoon. Oikeesti Georgen paras kappale Beatles-aikoina oli Old brown shoe. Ja seki dumpattiin johonki singlen B-puolelle. Muistutti aika paljon sen ekan soololevyn matskua."
"Onks sekin sun mielestä jotenki toisarvonen levy?"
"Ei helvetissä. Loistokiekko, sooloartistihan Harrisonin olis pitänyt olla alun perinkin. Aikaa kestävin se sen debyyttilevy on kaikista Beatles-sooloista."
"Eli se löysi itsensä kun pääsi bändistä eroon?"
"Se löysi itsensä kun oli ensin löytäny jumalan."
"Speaking of. Ilman Harrisonia olis kaikki Intia-vaikutteet jääneet Beatlesin musiikista pois."
"My point exactly. Ei mennä nyt siihen."
"No ei. Mutta mä meen nyt laittamaan jukeboxista My sweet lordin."
"Tuo mulle samalla vielä yks."
1.2.10
Lateraalinen kontuusio
eli "Vain tuuli hänen arkistojaan syleilee"
Kuuden vuoden kokopäivätoimisen blogikirjoittamisen yhteydessä kertyy arkistoon kaikenlaista. Osa kertymästä on aloitettuja tekstikatkelmia, osa on hienoja mutta mihinkään sopimattomia otsikoita, osa on hilpeitä nettitestituloksia. Voi Luoja, nettitestejä. Ne olivat viimeistä huutoa joskus 2005. Mutta minkä tuossa kuva-arkistoja selatessani panin merkille, oli että minulla on kokonainen hakemistollinen blogiin tarkoitettuja kuvia, jotka sitten syystä tai toisesta, yleensä erittäin hyvästä, ovat jääneet käyttämättä. Kenties syynä on ollut mahdottomuus sijoittaa kuvaa mihinkään tervejärkiseen yhteyteen, kenties kuvan pariksi aiotun tekstin osoittautuminen kaikin tavoin mitättömäksi jaaritteluksi tai, pahimmassa tapauksessa, kirjoittajan oman ennakkoluuloisen ja/tai tietämättömän asenteen osoittavaksi höyrypäisyydeksi. Tai todennäköisemmin en ole vaan jaksanut kirjoittaa, tiedättehän te millaista tämä on. Joka tapauksessa kuvia on useampia, osa itse ottamiani, osa netistä löytämiäni, osasta on vaikea enää sanoa. Silti tänään puran arkistoni oudoimmat pikseli pikseliltä tänne. Juuri tähän päivitykseen, juuri nyt. Luvassa siis:
Silmänkääntövankilan käyttämättömät kuvat vuosilta 2004-2009.
Aloitetaan tällä historiallisella lehtikatsauksella. Mummulan vintiltä löytämiäni vanhoja Seuroja joskus kuvasin, ja tämä kansi sisältää minusta erittäin kiinnostavan kysymysmuotoisen otsikon:
Tämän lehden ilmestymisestä on kulunut 37 vuotta, ja nykyisin kysymys kuuluu lähinnä "Miksei Timo T.A. ole vieläkään kadonnut minnekään?" Niin ne ajat muuttuvat. No, eteenpäin. Lehtien kansista tulee mieleen joskus aikoinaan verkossa saatavilla ollut kansigeneraattori. Minäpä pyngersin itseni Parnasson kanteen seuraavin tuloksin:
Kyllä tuo aina Reijon esiintymisen kyseisen läpyskän kannessa voittaa. Pointsit kuvasta Nuutisen isännälle, joka sen on napannut Aurajokirannassa toukokuussa 2005. Laitan sen tässä verkkoon ilman hänen erityissuostumustaan, mutta varmaan hän olisi antanut luvan jos olisin kysynyt. Kaikenlaisten kuvageneraattoreiden kanssa on tullut väkerreltyä muutenkin. Painonvartijoiden sivuilla oli joskus kone, jossa sai testata omalla kuvallaan, miltä näyttäisi laihempana. Päätin käyttää itseäni siellä, ja huomasin kyseisen ohjelman toimivan myös toiseen suuntaan. Niinpä tein itsestäni pullevan. Oi miten onnellisen hyvinsyöneeltä tässä seuraavassa otoksessa näytänkään!
Niin on massu täynnä ja kerrankin leppoisa mieli. Seuraavan animaation laati taannoin exme itse napsimistaan kuvista. Sain luvan sen käyttöön ja niin vain sekin päätyi keräämään digipölyä kovalevylle. Pyydän anteeksi, mutta tässä se nyt on, joskus olen ollut näinkin villillä päällä:
Liikkuvista kuvista puheenollen, tämä seuraava animoitu gif löytyi joskus netistä. Ei siitä sen isompaa, oli vain minusta aika hauska:
Google Earth oli joskus pienimuotoinen obsessio minulle, kunnes olin käynyt koko maapallon läpi, eikä ohjelmalla ollut minulle enää mitään annettavaa. Napsin sieltä kuitenkin havaitsemiani erikoisuuksia talteen. Niistä piti joskus tehdä isokin päivitys, mutta into loppui kahden kuvan jälkeen. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:
Ylemmässä on Delhissä havaitsemani melko suurikoinen ihmiskasvo, alempi taas on jostain päin Alaskaa ja melko läheltä maata. Nuo ovat jonkinlaisia vesistöjä, joiden tarkoitus jäi hämäräksi. Vasemmanpuoleisin näyttää Quicktime-logolta. Maailman oudoin mainoskampanja? En minä mitään enää ihmettelisi.
Webkameroitakin tuli joskus katseltua. Mistään erityisestä syystä (uskokaa nyt!) en seurannut kuvaa vammalalaisesta liikenneympyrästä, mutta juuri kun siellä satuin piipahtamaan, kapusi linssin eteen hämähäkki. Kuvakaappasin araknoidin talteen:
Tältä minä muuten näytän vanhana:
En kyllä usko että on noin paljon hiuksia päässä. Kun ei enäänkään ole. Osaan Photoshopiakin käyttää, mistä todisteena seuraava taidonnäyte, jossa maailman söpöimmät jättiläiskissanpennut hyökkäävät Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle. Cameo-esiintymisen tekee Nuutisen perhe:
Loppuun vielä pari kuvaa menneisyydestäni, siitäkin huolimatta että huomaan melkein kaikkien kuvien esittäneen itseäni tähänkin mennessä. Vaan ei kai kukaan väitäkään bloginkirjoittamisen olevan muuta kuin vakava solipsismiharhaisen ihmisen persoonahäiriö? Oh well. Ensimmäinen kuva on joulusaunan jälkeen 1982. Otan siinä tuntumaa lahjaksi saamaani kirjoituskoneeseen. Kuva on enteilevä. Jälkimmäinen taas on täällä vain siksi, että minulla on pakkomielle nöyryyttää itseäni julkisesti säännöllisin väliajoin. Kyseessä on ripille päästyä otettu studiokuva. Te ette enää koskaan katso minua tämän nähtyänne niin kuin ennen.
Voi elämää. Kuuden vuoden kuluttua taas lisää kuvia, jotka olisi ollut parempi unohtaa.
Silmänkääntövankilan käyttämättömät kuvat vuosilta 2004-2009.
Aloitetaan tällä historiallisella lehtikatsauksella. Mummulan vintiltä löytämiäni vanhoja Seuroja joskus kuvasin, ja tämä kansi sisältää minusta erittäin kiinnostavan kysymysmuotoisen otsikon:
Tämän lehden ilmestymisestä on kulunut 37 vuotta, ja nykyisin kysymys kuuluu lähinnä "Miksei Timo T.A. ole vieläkään kadonnut minnekään?" Niin ne ajat muuttuvat. No, eteenpäin. Lehtien kansista tulee mieleen joskus aikoinaan verkossa saatavilla ollut kansigeneraattori. Minäpä pyngersin itseni Parnasson kanteen seuraavin tuloksin:
Kyllä tuo aina Reijon esiintymisen kyseisen läpyskän kannessa voittaa. Pointsit kuvasta Nuutisen isännälle, joka sen on napannut Aurajokirannassa toukokuussa 2005. Laitan sen tässä verkkoon ilman hänen erityissuostumustaan, mutta varmaan hän olisi antanut luvan jos olisin kysynyt. Kaikenlaisten kuvageneraattoreiden kanssa on tullut väkerreltyä muutenkin. Painonvartijoiden sivuilla oli joskus kone, jossa sai testata omalla kuvallaan, miltä näyttäisi laihempana. Päätin käyttää itseäni siellä, ja huomasin kyseisen ohjelman toimivan myös toiseen suuntaan. Niinpä tein itsestäni pullevan. Oi miten onnellisen hyvinsyöneeltä tässä seuraavassa otoksessa näytänkään!
Niin on massu täynnä ja kerrankin leppoisa mieli. Seuraavan animaation laati taannoin exme itse napsimistaan kuvista. Sain luvan sen käyttöön ja niin vain sekin päätyi keräämään digipölyä kovalevylle. Pyydän anteeksi, mutta tässä se nyt on, joskus olen ollut näinkin villillä päällä:
Liikkuvista kuvista puheenollen, tämä seuraava animoitu gif löytyi joskus netistä. Ei siitä sen isompaa, oli vain minusta aika hauska:
Google Earth oli joskus pienimuotoinen obsessio minulle, kunnes olin käynyt koko maapallon läpi, eikä ohjelmalla ollut minulle enää mitään annettavaa. Napsin sieltä kuitenkin havaitsemiani erikoisuuksia talteen. Niistä piti joskus tehdä isokin päivitys, mutta into loppui kahden kuvan jälkeen. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:
Ylemmässä on Delhissä havaitsemani melko suurikoinen ihmiskasvo, alempi taas on jostain päin Alaskaa ja melko läheltä maata. Nuo ovat jonkinlaisia vesistöjä, joiden tarkoitus jäi hämäräksi. Vasemmanpuoleisin näyttää Quicktime-logolta. Maailman oudoin mainoskampanja? En minä mitään enää ihmettelisi.
Webkameroitakin tuli joskus katseltua. Mistään erityisestä syystä (uskokaa nyt!) en seurannut kuvaa vammalalaisesta liikenneympyrästä, mutta juuri kun siellä satuin piipahtamaan, kapusi linssin eteen hämähäkki. Kuvakaappasin araknoidin talteen:
Tältä minä muuten näytän vanhana:
En kyllä usko että on noin paljon hiuksia päässä. Kun ei enäänkään ole. Osaan Photoshopiakin käyttää, mistä todisteena seuraava taidonnäyte, jossa maailman söpöimmät jättiläiskissanpennut hyökkäävät Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle. Cameo-esiintymisen tekee Nuutisen perhe:
Loppuun vielä pari kuvaa menneisyydestäni, siitäkin huolimatta että huomaan melkein kaikkien kuvien esittäneen itseäni tähänkin mennessä. Vaan ei kai kukaan väitäkään bloginkirjoittamisen olevan muuta kuin vakava solipsismiharhaisen ihmisen persoonahäiriö? Oh well. Ensimmäinen kuva on joulusaunan jälkeen 1982. Otan siinä tuntumaa lahjaksi saamaani kirjoituskoneeseen. Kuva on enteilevä. Jälkimmäinen taas on täällä vain siksi, että minulla on pakkomielle nöyryyttää itseäni julkisesti säännöllisin väliajoin. Kyseessä on ripille päästyä otettu studiokuva. Te ette enää koskaan katso minua tämän nähtyänne niin kuin ennen.
Voi elämää. Kuuden vuoden kuluttua taas lisää kuvia, jotka olisi ollut parempi unohtaa.
26.1.10
Kaksio
Vastapäisen talon toinen kerros, ikkuna kolme vasemmalta. Siinä on aina valo. Aamukolmelta ne pitävät siellä loisteputkia päällä, minä hiippailen ikkunani ääreen ja raotan verhoa sen verran ettei sitä huomaisi kuin tarkkaan katsomalla. Heidän asuntonsa seinät ovat likaisenvalkoiset. Näen kirjahyllyn kulman, ja suuren mustan taulun seinällä. Enimmäkseen mustan, ehkä siinä on pilkkuja. En ymmärrä mitä se esittää, ja olen monesti miettinyt. Taksi ajaa ikkunani alta, hengähdän. Putoan istumaan. Katson lapsen perspektiivistä nyt, näen katuvaloja ja koivunlatvoja, ne näkyvät ikkunaan joulun alla kiinnittämieni paperisten lumitähtien väleistä, olen käsikirjoitusteni sivuja kauniiksi leikellyt. Ne tuottavat nyt iloa useammalle kuin vielä koskaan.
Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.
Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.
Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.
Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.
Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.
Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.
Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.
Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.
19.1.10
Turku, Turkusein
Vietin viikonlopun Turussa, tuossa myyttisessä paikassa jonka taannoin jätin taakseni. Sen tuttuus ensin satutti, sitten lohdutti. Tiesi olevansa kotona, siinä mielessä ettei ehkä enää siellä asu, mutei paikkaa silti voisi paremmin omakseen tuntea. Ei moni asia ollut muuttunut. Yksi pikkuihminen tullut lähipiiriin lisää, kaupungin bussit vaihtaneet väriä. Tapasin muutamia kissoja, koiran, ja ne kaikki ihmiset joita huomasi ihan liikaa kaivanneensa niillä main kun tajusi ettei ehtisi yhdessä illassa kaikkea kuulumista vaihtaa. Silti jokin taustalla vinksaili väärin. Kun asiaa pysähtyi miettimään, tuntui hullulta ettei ollut missään omaa avainta sinne. Ei ollut kävelymatkan päässä oma peti niin kuin aina. Viimeksi kun olin Turussa asumatta siellä, oli heinäkuu 1999 ja minä olin puolikas hirmuisen nuorta pariskuntaa, joka oli menossa katsastamaan mahdollisesti vuokrattavaa asuntoa. Olimme oudossa paikassa, ja valtavan ihastuneita pysähtyneessä helteessä retkottavaan kaupunkiin. Se tuntui silloin siltä että siellä voisi yhdessä asua, ja niin me aikamme teimmekin. Hän edelleen, paistoi minulle lättyjä aamiaiseksi nyt, ei hirveän kaukana siitä missä joskus asuimme; eihän Turussa mihinkään pääse kauas paitsi moottoritietä ja merelle.
Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.
Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)