Ratoja, viivoja

Kuu kuin kolikko jossain itäisen Helsingin kerrostalojen välissä. Se luikkii katsetta pakoon kun kävelen Helsinginkatua Kallioon päin. Katselen sitä veden yli, kuuta, ja yritän muistella mikä vesialue välillemme jää. Ei kai tämä Töölönlahtea voi olla? Ja tietenkin se on, Linnunlaulun huvilat heijastuvat veden vavahtelevaan pintaan, ja juna, tarpeeksi kauan kun odottaisin, menisi sellainenkin pohjoiseen. Saisi hyvän kuvan jos kamera olisi mukana. Harkitsen. Kallio, Alppila, Vallila. Yritän opetella mitä eroa on kaupunginosilla, yritän opetella mikä missäkin sijaitsee, mikä minkäkin suhde on ympäröiviin alueisiin, missä kulkevat kaupunginosien rajat. Käännyn Sturenkadulle, ohitan Linnanmäen, jossa maailmanpyörä näyttää pääkallolta kuun valaistessa sen kyljen kylmäksi. Katuvalot ovat täällä oransseja kaikki. Helsinki on oranssi, ja kuukin on, ne heijastelevat väriä toisilleen kuin viestittäisivät olevansa ystäviä. Ykkösen ratikka liukuu kuin aave ohitseni. Olenko niin kaukana jo? Onko aamu jo niin pitkällä - minä kun luulin ehtiväni kotiin vielä, takaisin ennen kuin pitää uudestaan nousta, unettomuuteni lähes loppuun lääkinneenä. Mutta paluumatka on pitkä...

En tiedä missä olen. Tai tiedän, jopa tarkalleenkin, näen alueen satelliittikuvana, jota voisi hiiren pyörällä zoomata edestakaisin. Mutta en tiedä olenko Alppilassa, Vallilassa, jossakin täällä on Harju. En kai voi olla enää Kalliossa, Sörnäisiin on matkaa, jossain pohjoisessa siintävät Pasilan valot. Olen sillalla, allani monta kaistaa tyhjää matkalla tätä pienempiin paikkoihin. Jos hyppäisin, leijuisin. Mutta vain nyt, vain juuri tällä hetkellä kun selkääni silittävä kuu tekee minusta painottoman ja kaikki lämpöisistä sängyistään nousevat ihmiset naksauttelevat rankojaan ottaakseen uuden päivän vastaan. He ovat olemassa edelleen, heidän sydämensä lyövät, he eivät ole uniinsa eksyneet, eivät toisiinsa paiskautuvissa autoissa lyhyttä aikaansa täällä päättäneet. Rusentuvaan teräkseen ja lasiin. Ilmassa ei vielä tuoksu pakokaasu. Vain sähkö tuntuu värähtelynä, tässä kaupungissa jylläävät voimat. Istun kadulle, nojaan selkäni sillan kaiteeseen ja yritän nukkua. Ehkä lopulta tähtitaivaan alla minä onnistun siinä.

Sijaniksahdus

Tänään opastin intialaisen näköisen eksyneen salkkuherran oopperan nurkilta Humalistonkadulle, ja vielä kaksi viikkoa sitten en edes tiennyt että Helsingissäkin on Humalistonkatu! (Turussa on, nimittäin, keskustassa, sen varrella ovat kaikki kämät baarit rivissä) En ole kauheasti ehtinyt kaupunkia katsomaan vielä, mutta on toki ollut hetkiä, sykähdyttäviäkin. Itse asiassa toissa iltana, kun kävelin Mannerheimintietä kotiinpäin, oli kosteaa ja hämärää, kadun valot saivat lehmusten viimeiset lehdet palamaan keltaistaan, ratikat kolistelivat ohi suuntaan jos toiseenkin ja kaikki kadulla sillä hetkellä kävelevät näyttivät joko onnellisilta tai haaveilevilta, minä huomasin: on tämä aika hieno kaupunki kyllä. Oli elämää ja liikettä, ja minä huomaan, toistaiseksi ainakin, pitäväni kovasti siitä. Turussa kun katsoi ikkunastaan ulos, näki ehkä joskus oravan. Jos näki, sekin yleensä kuoli kun sitä jäi katsomaan.

Oli minulla aihekin tänään. Oli se eilenkin, ja sinä päivänä sitä ennen ja viikkoina muutamina. Se asia, jonka mainitsin jokin aika sitten: syy siihen, miksi minä ihan tosissani olin lyömässä Silmänkääntövankilalle pistettä, oli hyvin yksinkertainen loppujen lopuksi. Turku. Miten kummasti se kaupunki on leimannut tätä blogia alkumetreistä lähtien. Heti ensimmäisessä päivityksessä luon Turku-tunnelmia, ja vaikka suhteeni kyseiseen kaupunkiin on aina ollut hieman nihkeäpintainen, se on kuitenkin ollut jossain kumman mielessä läsnä aina niissäkin päivityksissä, joissa ei oikeasti ole. Havaitsin asian vasta tänä syksynä. Ajattelin, että Silmänkääntövankila, jos ei sen kirjoittaja toivottavasti sentään, on jotenkin niin Turkuun pesiytynyt, ettei se voisi toimia muualla. Tunne oli vahva. En halunnut Silmänkääntövankilan muuttuvan väkinäiseksi, en halunnut sen elelevän letkuissa, hampaat irvessä yrittävän joko a) jatkaa sellaisenaan tai b) muuttua erilaiseksi. Vaihtoehdot olivat siis vähissä, ja tein kuten aina teen, hätiköin ratkaisun, joka osoittautui huonoksi, ja jota en siis pitänyt. Ei tässä iässä enää uusia blogeja aloitella, onhan se selvä. Näillä korteilla mennään, ja mikäs on mennessä kun on ne itse pakan pohjalta jakanut.

Joten siksi Silmis jäi henkiin. Ja taitaa voida ihan hyvinkin, peijoona vieköön.

Taidetta koteihin, melkein

Tepastelin tuossa päivänä muutamana jo viimeksikin mainitsemani monumentin luokse. Tai alunpitäen olin tyttären kanssa sunnuntaiulkoilemassa, ja kun jalkapallon potkiminen lehtien liukastaman kallion pinnalla läheisessä leikkipuistossa alkoi käydä iskän kunnon päälle, ehdotin puuskuttaen että ottaisimme lähikontaktia välillä myös henkiseen kulttuuriin. Tämähän tytölle sopi, joten osoitin suunnaksi puiden takaa pilkistelevän rykelmän epämääräisiä putkia. Puisto oli sangen kaunis, syksyn värit kirkkaat ja taivaalta tuli pikemminkin kosteutta kuin vettä, aurinko ei paistanut mutta värit olivat sillä tavalla syvät kuin olisivat juuri siihen sipaistut pensselillä, johon maalia oli kaapaistu ronskimmalla otteella. Pysähdyimme putkien eteen katsomaan niitä. Ne näyttivät meistä kummastakin oudoilta, mutta tekivät toki allekirjoittaneeseen lievähkön Stendhal-vaikutuksen kun sain todeta tämänkin teoksen olevan ihan tosissaan olemassa eikä vain kirjojen kuvissa. Mitäköhän tästä kaupungista vielä löytyykään, oijoi. Pienempi tuo monumentti kyllä oli kuin olin kuvitellut, mutta toisaalta olenkin kuvitellut sitä lapsesta asti. Aloin ottaa kuvia ja kuulin ääniä. Käännyin ympäri, ja meitä kohti purkautui turistibussillinen japanilaisia, joista jokapahisella kamera kädessä. Ahdistuimme kahdessa sukupolvessa ja aloimme väistää merta kohti viettävää kalliota pitkin, mutta karkeasti arvioiden sataan kuvaan silti ikuistuimme. On siinä nipponeilla eksotiikkaa sitten taas.

Myös se Töölön kirjaston edustalla oleva patsas on minulle lapsuudessa intohimoisesti selaamistani veistotaidekirjoista tuttu, mutta elämän myllerrys on ollut sellaista, etten enää tekijän nimeä saa päähäni. Varmasti vielä parisen vuotta sitten se olisi muistunut kuin apteekin hyllyltä, tai tiskin alta häveliäästi vähintään.

Oi miten nuori olet

Asun nyt kolmatta päivää Helsingissä. Niin, minä joka en vielä viisi vuotta sitten tiennyt pääkaupungista mitään. Voi elämän syys. Nyt olen nähnyt Sibelius-monumentin livenä ja olen ihan että ooh.

Yritykseni soluttautua uuteen naapurustoon ei kuitenkaan ole tuottanut toivottua tulosta. Kenties slangi-intonaationi ei ole vielä täydellinen, ehkä hiuksissani harottaa Turku vielä. "Tuukkonä Töölöstä, juokkonä piimee" ei ainakaan, näin olen päätellyt, ole paras tapa avata keskustelua Alepassa. Kamala miten huumorintajuttomia maahanmuuttajat ovat välillä.

Hah, huijasin. Minä olen sopeutunut ihan kivasti. Welhotin itseni kaapeliverkkoon, juttelen naapureille rapussa ja laavalamppunikin näkyy Mannerheimintielle jos oikeassa kohtaa tihrustaa ja on hyvä näkö.

Tästä eteenpäin tämä blogi on silkkaa stadismia.

Pien' perkel'

Selkärangattomuus on paheistani pienin ja silti sekin tunkee ruman kuononsa esiin kun sitä vähiten kaipaan. Olin vakaasti päättänyt edellisen päivityksen olevan Silmänkääntövankilan Final Closure!, ja tässä sitä taas mennään. Säälitän itseäni ja naapurin mummoa. Koin kummallista sanomisen tarvetta eilen, ja koska en milloinkaan sano asioita ajallaan, suoraan, niiden kohteelle tai oikein, liiskantuvat ne sitten joskus tekstiksi tänne. Mitäpä siitä, että täältä niitä ei löydä kuin ken lienee, te binääriset hahmot ja pikselöidyt kasvokuvat, te siellä jotka vihaatte ja rakastatte ja etenette jokapäiväistä polkuanne kohti vääjäämätöntä; en voi tietää onko teitä olemassa, ja silti, siltikin... Jokin teissä. Hahmoja. Meistä jokainen haarautuu miljooniksi, jälkemme puuroutuvat ja taakse mennessä ne liittyvät toisiinsa, me palaamme pisteisiin. Jossain kaukana jokin kaunis, pieni ja sykkivä. Valo on kaunis, lohduttava. Valossa ihminen ei pelkää.

Mutta pimeys tietenkin. Ja se mitä minun oli tarkoitus sanoa, on taas kryptattu jonnekin ihopoimujen kuivahtaneisiin kätköihin. Voi luoja tätäkin elämää. Jokainen kahvikupillinen voi olla viimeinen. Istuin takaoven portaalla, kuuntelin pensaikon takaa käytyä keskustelua, jossa naapurin ovelle jumiutunut perheenäiti jutteli kaltaisensa kanssa ja edellämainitun lahkeessa roikkui lapsi kärttäen äidiltään: "Kato taivaalle! Kato taivaalle!". Minä katsoin, enkä pimeässä nähnyt kuin tähdet. On sekin sentään. Olen oudosti hetkissä kiinni. Kymmenen vuotta hetkiä, puhalsin ne savuna iltataivaalle ja sisällä kahvi oli sillä välin valmistunut. Piirtäisin seinään viivan jokaisesta ystävästä, jonka en halua katoavan ja mietin olenko vielä koskaan ollut mistään niin varma kuin siitä että olen tällä hetkellä epävarmempi kuin milloinkaan aiemmin elämässäni.

Jospas taas poistuisin.

Elämänkaltaisia taipumuksia

Nappulana pelailin paljon tietokonepelejä. Ajattelua vaativista en juuri välittänyt, pidin niistä, joissa mentiin pää edellä päin vastuksia, enkä kyllä niissäkään yleensä edennyt pitkälle. Ei se haitannut. Tavoitteeni ei koskaan ollut pelin loppuun pääseminen, ei edes huipputuloksen nakuttaminen pistelaskuriin. En oikeastaan, nyt kun mietin, tiedä mikä minua peleissä viehätti, koska en kokenut niitä ylitettävinä haasteina. Suhtautumiseni tietokonepeleihin konkretisoitui tasonloppuhirviöissä. Minä vihasin niitä. En ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Ne katkaisivat hyvin etenevän pelin. Aina kun olin päässyt tarpeeksi pitkälle, tuli vastaan jokin hirveän suuri ja hirveän voimakas, joka päihitti minut järjestään. En ikinä mahtanut mitään tasonloppuhirviöille, ja lopulta, peli kuin peli, tuntui että sellainen jonkin nurkan takaa raahautui esiin. Ja minä yritin ja yritin.

Aina se sama, aina se viimeinen ylipääsemätön vastus voitettavana. Aikaraja lähestyi hermostuttavasti nollaa ja lisäelämät oli tuhlattu kaikki.

Game over.



"Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!"

(Truman Burbank)

Linea negra

Istuin viikonloppuna tyttären kanssa sohvalla, luin hänelle kuvakirjan ja sen päätyttyä hän alkoi kertoa minulle tarinaa. Katsoen kirjaa, kuin olisi siitä vuorostaan minulle lukenut. Yllättäen tarina kertoi meidän kissastamme Rasmuksesta, joka heinäkuussa katosi, ja joka ei muutamista lähiseudun havainnoista huolimatta ole palannut luoksemme.

Tarinassa Rasmus oli eksynyt metsään. Sitä ajoivat takaa vuoron perään kaikki metsän eläimet, isoista pieniin, ja kaikilta niiltä Rasmus aina lopulta pääsi pakoon ja meni piiloon yhä syvemmälle metsään. Lopuksi Rasmus meni siilin pesään turvaan. Tarina oli kauniisti kerrottu ja hyvin visuaalinen. Siitä huokui syvä luottamus siihen, että Rasmus selviää. Jos tytär olisi siinä kohdin kääntynyt ympäri, hän olisi nähnyt isän poskella kyyneleen. Mutta kysyttäessäkään ei isä olisi tiennyt, johtuiko kyynel siitä miten kovasti hän kaipasi Rasmusta, vai siitä, miten hienosti alle kolmevuotias osasi kissan katoamisen itselleen selittää.

Ellei syynä sitten ollut vain se hetki. Ehkä se tosiaan oli vain yksi niistä hetkistä.

Pienet olennot, minunkin vastuulleni maailmaan heitetyt. Rutistin sylissäni istuvaa lujemmin ettei se sentään koskaan eksyisi.

Umpisolmumies

Kaikkine vikoineen ja paheineen hän heittäytyy yleisönsä eteen. Erityisemmin laittautumatta hän on saapunut, sen näkevät kaikki, että hän on kerta kaikkisen valmistautumaton ja jopa yllätetty, sekin on selvää. Hän on juonut vuorokauden aikana pannullisen kahvia, puolisentoista jos tarkkoja ollaan, mutta polttanut sentään vain nelisen tupakkaa auringonlaskun kahta puolta katsellen. Onkohan hän pois tolaltaan? Kenties. Hänen hiuksensa törröttävät tuoden mieleen Pelle Hermannin, hänen takapihallaan mätänevät omenat ja päästäiset. Ennen kuin naapurit heräsivät, hän hiippaili pihan hiekkalaatikolla. Keräili leluja juuttikankaiseen kassiin, kantoi kassin hilseilevälle puutarhatuolille odottamaan seuraava käyttökertaa. Ja kaikesta huolimatta hän ei saanut itseään auki: solmussa. Miespaha, polunposkeen viskottu. Tyhjäkumisella pyörällä hän nitisteli keskustaan, joutui Kelan söpöimmän tytön tiskille ja hikoillen änkytti asiansa. "Kun, anteeks." Hän poistui ja jätti ojennetun kaavakkeen ottamatta. Palatessaan hän oli itsevarmempi, sortui silti kaupassa lohtuherkkuihin. Puhelin ei soinut. Hän arvioi tilannettaan, laski rahojaan ja asioitaan. Laski kuluneita päiviä, viikkoja, kuukausiakin. Hän lämmitti mikrossa tonnikalakastikkeen ja syödessään luki toissapäiväisen lehden uudestaan.


"Umpisolmumiehen päivä alkoi nähtävästi
kuten aiemmatkin aamut, eli melko ikävästi..."

(Tohtori Orff & herra Dalcroze: Umpisolmumies)