Taidetta koteihin, melkein

Tepastelin tuossa päivänä muutamana jo viimeksikin mainitsemani monumentin luokse. Tai alunpitäen olin tyttären kanssa sunnuntaiulkoilemassa, ja kun jalkapallon potkiminen lehtien liukastaman kallion pinnalla läheisessä leikkipuistossa alkoi käydä iskän kunnon päälle, ehdotin puuskuttaen että ottaisimme lähikontaktia välillä myös henkiseen kulttuuriin. Tämähän tytölle sopi, joten osoitin suunnaksi puiden takaa pilkistelevän rykelmän epämääräisiä putkia. Puisto oli sangen kaunis, syksyn värit kirkkaat ja taivaalta tuli pikemminkin kosteutta kuin vettä, aurinko ei paistanut mutta värit olivat sillä tavalla syvät kuin olisivat juuri siihen sipaistut pensselillä, johon maalia oli kaapaistu ronskimmalla otteella. Pysähdyimme putkien eteen katsomaan niitä. Ne näyttivät meistä kummastakin oudoilta, mutta tekivät toki allekirjoittaneeseen lievähkön Stendhal-vaikutuksen kun sain todeta tämänkin teoksen olevan ihan tosissaan olemassa eikä vain kirjojen kuvissa. Mitäköhän tästä kaupungista vielä löytyykään, oijoi. Pienempi tuo monumentti kyllä oli kuin olin kuvitellut, mutta toisaalta olenkin kuvitellut sitä lapsesta asti. Aloin ottaa kuvia ja kuulin ääniä. Käännyin ympäri, ja meitä kohti purkautui turistibussillinen japanilaisia, joista jokapahisella kamera kädessä. Ahdistuimme kahdessa sukupolvessa ja aloimme väistää merta kohti viettävää kalliota pitkin, mutta karkeasti arvioiden sataan kuvaan silti ikuistuimme. On siinä nipponeilla eksotiikkaa sitten taas.

Myös se Töölön kirjaston edustalla oleva patsas on minulle lapsuudessa intohimoisesti selaamistani veistotaidekirjoista tuttu, mutta elämän myllerrys on ollut sellaista, etten enää tekijän nimeä saa päähäni. Varmasti vielä parisen vuotta sitten se olisi muistunut kuin apteekin hyllyltä, tai tiskin alta häveliäästi vähintään.

Oi miten nuori olet

Asun nyt kolmatta päivää Helsingissä. Niin, minä joka en vielä viisi vuotta sitten tiennyt pääkaupungista mitään. Voi elämän syys. Nyt olen nähnyt Sibelius-monumentin livenä ja olen ihan että ooh.

Yritykseni soluttautua uuteen naapurustoon ei kuitenkaan ole tuottanut toivottua tulosta. Kenties slangi-intonaationi ei ole vielä täydellinen, ehkä hiuksissani harottaa Turku vielä. "Tuukkonä Töölöstä, juokkonä piimee" ei ainakaan, näin olen päätellyt, ole paras tapa avata keskustelua Alepassa. Kamala miten huumorintajuttomia maahanmuuttajat ovat välillä.

Hah, huijasin. Minä olen sopeutunut ihan kivasti. Welhotin itseni kaapeliverkkoon, juttelen naapureille rapussa ja laavalamppunikin näkyy Mannerheimintielle jos oikeassa kohtaa tihrustaa ja on hyvä näkö.

Tästä eteenpäin tämä blogi on silkkaa stadismia.

Pien' perkel'

Selkärangattomuus on paheistani pienin ja silti sekin tunkee ruman kuononsa esiin kun sitä vähiten kaipaan. Olin vakaasti päättänyt edellisen päivityksen olevan Silmänkääntövankilan Final Closure!, ja tässä sitä taas mennään. Säälitän itseäni ja naapurin mummoa. Koin kummallista sanomisen tarvetta eilen, ja koska en milloinkaan sano asioita ajallaan, suoraan, niiden kohteelle tai oikein, liiskantuvat ne sitten joskus tekstiksi tänne. Mitäpä siitä, että täältä niitä ei löydä kuin ken lienee, te binääriset hahmot ja pikselöidyt kasvokuvat, te siellä jotka vihaatte ja rakastatte ja etenette jokapäiväistä polkuanne kohti vääjäämätöntä; en voi tietää onko teitä olemassa, ja silti, siltikin... Jokin teissä. Hahmoja. Meistä jokainen haarautuu miljooniksi, jälkemme puuroutuvat ja taakse mennessä ne liittyvät toisiinsa, me palaamme pisteisiin. Jossain kaukana jokin kaunis, pieni ja sykkivä. Valo on kaunis, lohduttava. Valossa ihminen ei pelkää.

Mutta pimeys tietenkin. Ja se mitä minun oli tarkoitus sanoa, on taas kryptattu jonnekin ihopoimujen kuivahtaneisiin kätköihin. Voi luoja tätäkin elämää. Jokainen kahvikupillinen voi olla viimeinen. Istuin takaoven portaalla, kuuntelin pensaikon takaa käytyä keskustelua, jossa naapurin ovelle jumiutunut perheenäiti jutteli kaltaisensa kanssa ja edellämainitun lahkeessa roikkui lapsi kärttäen äidiltään: "Kato taivaalle! Kato taivaalle!". Minä katsoin, enkä pimeässä nähnyt kuin tähdet. On sekin sentään. Olen oudosti hetkissä kiinni. Kymmenen vuotta hetkiä, puhalsin ne savuna iltataivaalle ja sisällä kahvi oli sillä välin valmistunut. Piirtäisin seinään viivan jokaisesta ystävästä, jonka en halua katoavan ja mietin olenko vielä koskaan ollut mistään niin varma kuin siitä että olen tällä hetkellä epävarmempi kuin milloinkaan aiemmin elämässäni.

Jospas taas poistuisin.

Elämänkaltaisia taipumuksia

Nappulana pelailin paljon tietokonepelejä. Ajattelua vaativista en juuri välittänyt, pidin niistä, joissa mentiin pää edellä päin vastuksia, enkä kyllä niissäkään yleensä edennyt pitkälle. Ei se haitannut. Tavoitteeni ei koskaan ollut pelin loppuun pääseminen, ei edes huipputuloksen nakuttaminen pistelaskuriin. En oikeastaan, nyt kun mietin, tiedä mikä minua peleissä viehätti, koska en kokenut niitä ylitettävinä haasteina. Suhtautumiseni tietokonepeleihin konkretisoitui tasonloppuhirviöissä. Minä vihasin niitä. En ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Ne katkaisivat hyvin etenevän pelin. Aina kun olin päässyt tarpeeksi pitkälle, tuli vastaan jokin hirveän suuri ja hirveän voimakas, joka päihitti minut järjestään. En ikinä mahtanut mitään tasonloppuhirviöille, ja lopulta, peli kuin peli, tuntui että sellainen jonkin nurkan takaa raahautui esiin. Ja minä yritin ja yritin.

Aina se sama, aina se viimeinen ylipääsemätön vastus voitettavana. Aikaraja lähestyi hermostuttavasti nollaa ja lisäelämät oli tuhlattu kaikki.

Game over.



"Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!"

(Truman Burbank)

Linea negra

Istuin viikonloppuna tyttären kanssa sohvalla, luin hänelle kuvakirjan ja sen päätyttyä hän alkoi kertoa minulle tarinaa. Katsoen kirjaa, kuin olisi siitä vuorostaan minulle lukenut. Yllättäen tarina kertoi meidän kissastamme Rasmuksesta, joka heinäkuussa katosi, ja joka ei muutamista lähiseudun havainnoista huolimatta ole palannut luoksemme.

Tarinassa Rasmus oli eksynyt metsään. Sitä ajoivat takaa vuoron perään kaikki metsän eläimet, isoista pieniin, ja kaikilta niiltä Rasmus aina lopulta pääsi pakoon ja meni piiloon yhä syvemmälle metsään. Lopuksi Rasmus meni siilin pesään turvaan. Tarina oli kauniisti kerrottu ja hyvin visuaalinen. Siitä huokui syvä luottamus siihen, että Rasmus selviää. Jos tytär olisi siinä kohdin kääntynyt ympäri, hän olisi nähnyt isän poskella kyyneleen. Mutta kysyttäessäkään ei isä olisi tiennyt, johtuiko kyynel siitä miten kovasti hän kaipasi Rasmusta, vai siitä, miten hienosti alle kolmevuotias osasi kissan katoamisen itselleen selittää.

Ellei syynä sitten ollut vain se hetki. Ehkä se tosiaan oli vain yksi niistä hetkistä.

Pienet olennot, minunkin vastuulleni maailmaan heitetyt. Rutistin sylissäni istuvaa lujemmin ettei se sentään koskaan eksyisi.

Umpisolmumies

Kaikkine vikoineen ja paheineen hän heittäytyy yleisönsä eteen. Erityisemmin laittautumatta hän on saapunut, sen näkevät kaikki, että hän on kerta kaikkisen valmistautumaton ja jopa yllätetty, sekin on selvää. Hän on juonut vuorokauden aikana pannullisen kahvia, puolisentoista jos tarkkoja ollaan, mutta polttanut sentään vain nelisen tupakkaa auringonlaskun kahta puolta katsellen. Onkohan hän pois tolaltaan? Kenties. Hänen hiuksensa törröttävät tuoden mieleen Pelle Hermannin, hänen takapihallaan mätänevät omenat ja päästäiset. Ennen kuin naapurit heräsivät, hän hiippaili pihan hiekkalaatikolla. Keräili leluja juuttikankaiseen kassiin, kantoi kassin hilseilevälle puutarhatuolille odottamaan seuraava käyttökertaa. Ja kaikesta huolimatta hän ei saanut itseään auki: solmussa. Miespaha, polunposkeen viskottu. Tyhjäkumisella pyörällä hän nitisteli keskustaan, joutui Kelan söpöimmän tytön tiskille ja hikoillen änkytti asiansa. "Kun, anteeks." Hän poistui ja jätti ojennetun kaavakkeen ottamatta. Palatessaan hän oli itsevarmempi, sortui silti kaupassa lohtuherkkuihin. Puhelin ei soinut. Hän arvioi tilannettaan, laski rahojaan ja asioitaan. Laski kuluneita päiviä, viikkoja, kuukausiakin. Hän lämmitti mikrossa tonnikalakastikkeen ja syödessään luki toissapäiväisen lehden uudestaan.


"Umpisolmumiehen päivä alkoi nähtävästi
kuten aiemmatkin aamut, eli melko ikävästi..."

(Tohtori Orff & herra Dalcroze: Umpisolmumies)

Silmät

Ennen vanhaan oli leikki nimeltä 'Silmät'. Sen jälkeen kun oli menty piiriin pirtin lattialle, otettiin vierustovereita käsistä kiinni. Sitten alettiin heilua ja keinua musiikin tahdissa. Sitä soittivat pelimannit, jollaiset olivat siihen aikaan suosiossa. Lattialla oli olkia ja tuoleja. Toisinaan kävi niin, että jostain putosi kynttilä, joka poltti koko pirtin maan tasalle. Savun sattuessa silmiin juostiin ulos koko lauma, minä lapsista nuorimpana. Ulkona oli pimeää ja kirvelevin silmin katsottuna täysikuu näytti virnistelevän tähtien täplittämällä pakkastaivaalla. Silloin oli suuri itku ja parku. Vanhemmat olivat metsällä ja sillä välin olivat lapset polttaneet pirtin. Yhden lapsista nimi oli Olli. Hänellä oli tuuheat vaaleat hiukset ja nokitahra nenän päässä, joka ei lähtenyt millään pois. Ollista tuli myöhemmin merkittävä lääketieteellinen tutkija, osa muistakin lapsista kasvoi aikuiseksi. Vanhetessaan Olli kävi aina vaan vieraantuneemmaksi. Hän kehitteli mielikuvitusmaailman ja mielikuvitusystäviä. Sitten hänen vaimonsakin lähti. Myöhemmin kuulin että vaimo oli muuttanut Indonesiaan, jossa hänellä oli pieni matkamuistojen vientiä harjoittava firma. Hän olisi kuulemma halunnut lähettää minulle kortin kun täytin tasavuosia, mutta hän oli saanut käärmeenpureman ja melkein kuollut. Siitä oli paikallisessa lehdessäkin, mutta indonesialaiset lehdet eivät täällä ilmesty. Olli ei silloin enää muistanut hänellä vaimoa olleenkaan. Hän istui nojatuolissaan ja kertoi miten oftalmologia oli hänen pitkän uransa aikana kehittynyt. Ihmisen silmän vikoja ja sairauksia osattiin Ollin mukaan hoitaa paremmin kuin kuin vielä hänen lapsuudessaan oli kukaan uskaltanut kuvitellakaan. Ollin asunnossa soi aina blues. Hän nukahti kesken puheensa istualleen ja minä jäin tuijottamaan hänen nokitahraansa, joka oli hieman haalistunut mutta edelleen siinä. Televisiosta tuli uutislähetys Indonesiasta. Ajattelin kuinka hassusti maailman palaset sopivat yhteen. Kävelin kotiinpäin paksujen lumihiutaleiden tupsahdellessa. Aamu oli pitkällä ja Olli oli pitänyt minua hereillä läpi yön keittämällä kahvia määrän, joka olisi riittänyt suvulle. Kun Olli puhui, näin liekkien heijastuvan hänen silmistään. Ne valaisivat koko pienen lumisen mäennyppylän vuosikymmeniä sitten. Ylhäällä oli täysikuu, alhaalla pakkanen ja hätä. Siihen aikaan eivät uutiset kulkeneet niin kuin nyt. Naapurissakaan ei tiedetty että lapset olivat pirtin polttaneet. Metsässä vanhemmat olivat nähneet puiden keskellä hehkuvat silmät. Siitä he tiesivät että kotona oli taas 'Silmiä' leikitty. Ikkunan takaa kuului kolme koputusta vähän ennen kuin musiikki alkoi. Alakerrassa nukkui isoisä. Häntä ei ehditty herättämään, ja toinen pelimanneistakin jäi. Olli ehti ensimmäisenä ulos.

Kuvassa vasemmalla tuntematon henkilö

Elämässä on paljon pieniä asioita ja vähän suuria. Ja on tosia ja valheita, ja on tunnetta ja ikävää, hiljaisuutta ja paljon ääntä. Jos pysähtyy, voi kohinan takaa kuulla sanoja: "Sinä hukutat kaiken tuohon ääneen."

Syy ja seuraus, lopulta nekin ovat vain sanoja, omaan ikäväänsä kadonneita, taustameluun. Mistä kumpusi se luottamus, jota kerran tunsimme? Se varmuus että on pysähtynyt jonkin todellisen ääreen.

Silti, kaiken jälkeen - -

Toivon että olet minua tarkasti kuunnellut.

Kun olen laskenut kolmeen, voit avata silmäsi. Näet huoneen josta minä olen poistunut.