RAPA on laskeutunut

Virkeä kanalja

Kuvittele millaista olisi, jos sinä et olisi sinä. Pysähdy miettimään tätä asiaa hetkeksi. Miltä tuntuisi nähdä sinut kadulla, vilkaisisitko toista kertaa tuota kumarassa kulkevaa hahmoa, joka hieman hermostuneesti vilkuilee ympärilleen ihmisvilinässä? Jos olisit ystäväsi, puhuisitko muiden kanssa selkäsi takana ihmissuhteistasi, niiden epäonnistumisista ja epätoivoisuudesta? Jos et olisi sinä, pitäisit ulkonäöstäsi kenties enemmän kuin pidät nyt, ellet sitten ole tällä hetkellä narsisti. Jos et olisi sinä, voisit katsoa samoja kasvoja kuin nyt, mutta muulloinkin kuin peilistä. Rakastuisitko sinuun? Oletko juuri sellainen ihminen, jota olet kaivannut, olisitko ainoa joka ymmärtäisi sinua sataprosenttisesti? Tietenkään et, koska et olisi sinä, olisit vieras... näyttäisitkö ujolta baarin nurkassa, vai kuuluisiko naurusi kovaäänisenä seurueesi riehakkaan metelin yläpuolella? Palaan taas ensimmäiseen kysymykseeni, se vaivaa minua. Jos näkisit itsesi sattumalta, kiinnittäisitkö näkemääsi mitään huomiota?

Katso nyt tarkasti käsiäsi, joista toinen lepää tietokoneen hiirellä. Näet kämmenselät, sormet, näet vielä talven jäljeltä vaalean ihon. Käsiesi ulkonäkö välittyy sinulle valon heijastuksena, jonka silmiesi näköhermot ottavat vastaan ja kuljettavat aivoihin, joissa signaali muuttuu kuvaksi. Et todella näe käsiäsi. Et todella voi luottaa siihen, että aivosi antavat todellisen kuvan. Kenen silmin sinä katsot? Kenen kädet näet?

Tarkastele nyt ajatuksiasi. Eivätkö ne kuulostakin vierailta? Kuka kuiskii sinun mieleesi epäilyksiä siitä ettet ole kuka uskot olevasi? Eikö tämä olekin vihje? Herää.

Herää.

Herää.

King for a day

kuva: exme

Viikonloppu imi minut ideatasolla kuiviin, ja ainoa muistikuvani on se, miten istuin jokirannassa ja lauloin J:n kanssa kuorossa Ahkerien Simpanssien kappaletta Paratiisin käärme. Vitsit sikseen, oikeasti minä muistan myös huiman kollektiivisen luovuuden, joka johti siihen, että ihan lähipäivinä on monissa kiihkeinä odottavissa kätösissä uunituore lehti.

Ajattelin muuttua kesäksi. Itkisin suuria ja kimaltavia onnen kyyneleitä jos maapallon pyöriminen nyt pysähtyisi ja kesä olisi aina luonamme. Ei enää koskaan pakkasta, ei enää koskaan kylmää ja pimeää. Miten minä jumaloinkaan tätä vuodenaikaa. Paahda, aurinko! Älä koskaan sammu, horisontin taaksekin saat vaipua vain pariksi tunniksi vuorokauden vaihteessa. Haudo meitä valollasi eikä milloinkaan ole enää yö.

Saanko sanoa? Saanko? Ihan totta? Anna mun nyt... No okei, en mä sitten, hihi. Kyl sä sen kuitenkin pian saat tietää. Pian alkaa kesäkuu, ja jos ei heinäkuuta olisi, se olisi vuoden paras kuukausi.

Sääli ettei nykylapsilla ole mitään oivaltavia leluja, kun meilläkin sentään oli 80-luvulla kalkitos.

Elossa todistamaan

Ihan että elossa ollaan, kertoakseni, todistan tänään; että voisi olla enimmäisempi kiinnostus, ja mitä, materialistia minusta ei saa, taiteilijaksi olen liian naiivi, joskus olin itseni, siten miten itse ollaan, välittääkseen asioita, asioista, ja loppuun pääte: -kin.

You scored as Postmodernist. Postmodernism is the belief in complete open interpretation. You see the universe as a collection of information with varying ways of putting it together. There is no absolute truth for you; even the most hardened facts are open to interpretation. Meaning relies on context and even the language you use to describe things should be subject to analysis. Postmodernist 88% Cultural Creative 75% Existentialist 69% Idealist 56% Materialist 44% Romanticist 44% Fundamentalist 38% Modernist 13% What is Your World View?

Hopeanhohtoinen lainelautailijaeli "Se sattuu kun sielua syödään"tai "Ole vielä sydämeni"

Purista hampaat yhteen, älä ajattele.

Ne asiat satuttavat eniten muita, jotka itselle merkitsevät vähiten. Hauska paradoksi, eikö? Melkein naurattaa, etkö näekin nämä pisarat silmänurkistani valumassa? Ehkä asiat eivät ole sittenkään niin pahasti. Kykenen edelleen muistamaan miltä suosikkinalleni pää tuntui - perheen koira söi sen kun olin seitsemäntoista, ja valehtelin ettei asia minua enää sen ikäisenä kalvanut.

Usko on henkilökohtainen asia. Joka pelkää sitä pilkattavan, älköön tehkö siitä julkista. Tämä maailma on sanoilla silattu. Sanat häipyvät ajan mittaan pois. Mikään kirjoitettu ei ole ikuista, kaikki lausuttu unohtuu. Jokainen kaupunki on tomua lopulta.

Melkein olin tänään jättämättä elämäni ensimmäistä opintolainahakemusta kun muistin, että sadan vuoden päästä ei ole olemassa ketään, jolle olisi mitään merkitystä sillä ajautuiko Ugus henkilökohtaiseen konkurssiin vuonna 2005 vai ei. Proxima Centaurista katsoen meitä ei ole. Täältä katsoen Proxima Centauria ei ole. Mahtaa harmittaa.

Sain tänään tekstiviestin, joka alkoi "Luojan kiitos, olit väärässä".

Ei asia oikeasti ollut noin vakava.

Kunpa tietokoneita ei olisi koskaan keksitty.

Jos joudun taloudelliseen ahdinkoon, syytän vain muita blogeja

Tänään olen harjoittanut irstautta. Älkää siitä minua syyttäkö, vaan Marginaalissa höyryävää lättykeskustelua. Eihän tuon aiheuttamia mielitekoja enää kyennyt vastustamaan, varsinkaan kun sain ihan uutena asiana kuulla sellaisenkin että kaupasta saa lättyjä. Olihan se käytävä tarkistamassa, ja totta todella, siellähän ne pinaattilättyjen vieressä nököttivät, Pirkka-perkeleet. Niiden lisäksi purkki kermaa, ja Shivasta mansikkahilloa, koska niitä keskon marmelaadivariantteja ei hilloiksi välttämättä miellä.

Rasvasin pannun, lättyjen lämmetessä vatkasin kermavaahdon. Mätin lautasen täyteen. Liian hyvää. Jopa rietasta tällainen syöminen. Ja ennen kuin ehditte: eivät tietenkään kotitekoisen lätyn veroisia, muttei tarvitsekaan. En minä näistä mitään varsinaista vikaakaan keksi, siis ellei pidä vikana sitä, että toisenlainen lätty olisi vielä parempi.

Sitä kermavaahtoa oli paljon. Sitä vielä jäikin. Minä tykkään kermavaahdosta.

Taloudellinen tilanteeni ei tietenkään sallisi minun ostavan lättyjä, kermaa, hillopöniköitä. Olen taas siinä tilanteessa, puolitoista kuukautta kirjanpitäjän tarkkuudella kaikki menoni ylös kirjattuani, että katkaisen päästäni verisuonen jos jatkan tätä piheilyä vielä hetkenkin. Tämä on kohdallani sykleittäin toistuva kuvio: onnistun elämään muutaman viikon juuri niin niukasti kuin opintotuella pitääkin, sitten raja ylittyy ja tuhlaan parissa päivässä kaiken sen vähän rovon joka on jäänyt edellisviikoilta talteen. Sopii minulle. Ei tänne rikastumaan ole tultu. Kuulun ihmisryhmään, jolle halpasarjan kauppalätytkin ovat ylellisyyttä.

Minut komennettiin tietokoneen äärestä joenrantaan katselemaan sorsia. Kuulostaa hyvältä toimintamallilta. Toteutan.

Ilmankiviä

On täysin eri asia olla pysyvästi onnellinen asioista, joiden tietää aina olevan olemassa, kuin saada hetkellistä iloa aivan yhtä hetkellisistä asioista, joiden periaatteessa voi uskoa toistuvan uudestaan useastikin, mutta joista ei kuitenkaan, ihan todella, voi koskaan olla täysin varma. Alkaa taas olla se aika vuodesta, jolloin auringonlaskut ovat tyrmäävän kauniita. Vaeltelin illalla sopivaan aikaan Katariinan hautausmaalla, josta avautuu taivas lähes 360 asteen panoraamana ja auringon kadotessa horisonttiin koko näkymä hohtaa kymmenin palavin värisävyin. Hehkuvaa oranssia, sinisen kaikki sävyt, kirkkaanpunaista, vaaleanpunaista, pilviä puhtaanvalkoisista likaisenkeltaisiin. Olihan siinä henki vähällä pysähtyä, ja jos pitäisi kuolinhetki valita, ei auringonlasku olisi huonoin mahdollinen. Maiseman yllä linnut kaartelivat raukeina, ja mietin tajuavatko eläimet estetiikkaa. Rekisteröivätkö ne auringonlaskun värjäämän taivaan eri tavalla kun puhtaansinisen tai pilvenharmaan yksivärisen? Vaikkei mitään ihailemaan pysähtymistä tapahtuisikaan, voisin silti kuvitella pienten sähköimpulssien etenevän mielihyvää tuottaviin lohkoihin aivoissa. Vai olenko taas hakoteillä? En tietenkään, ainakaan jos puhutaan kissoista. Ne tajuavat kauneuden päälle enemmän kuin useimmat ihmiset.

Kasassa puhuttiin eriskummallisista uutisista. Minä olen ihan hulluna tuollaisiin tarinoihin, osasyynä vanhempani, joiden kirjahyllystä löytyi kirja jos toinenkin 70-luvulla hankittua hämmentävää rajatietomateriaalia. Oma suosikkini on Frank Edwardsin Tieteen tavoittamattomissa, jonka alaotsikko, "63 selvittämätöntä arvoitusta", kertoo paljon. Pieni kirja, vaatimattomat mustat kannet, vain parisataa sivua, ei kuvia; ja ennen kaikkea 63 tarkkaan dokumentoitua kertomusta kaikesta sellaisesta, mitä voisi kutsua aika helvetin oudoksi. Nämähän ovat jo vanhoja juttuja, ja osa on, kuten jutuille usein ajan kanssa käy, selvinnyt, muunmuassa tunnettu Kaspar Hauserin tapaus, joka vielä tässä kirjassa on täynnä mitä mykistävimpiä yksityiskohtia. Edwards on kirjoittanut tarinat osittain prosaistiseen tapaan, mikä ei suinkaan niiden nautittavuutta vähennä. Tämä voisi olla novellikokoelma, no, melkein. Ainakin muutamien tarinoiden otsikot tuovat väkisin mieleen Roald Dahlin lyömättömän novellistiikan: "John Keelyn merkillinen voimakone", "Edwin Droodin kaksoismysteeri", "Kourallinen murhaa". Suosittelen tutustumaan, jos vain jonkun ihmeen kautta kirjan onnistuu jostain löytämään. Suomennos on Otavan vuonna 1970 julkaisema, ja kiinnostusta näyttää riittäneen, koska tämä vanhempien hyllystä vaivihkaa näpistämäni kappale on toinen painos.

Oma suosikkini tieteen tavoittamattomista tarinoista on "Erittäin merkillinen haaksirikko", joka kertoo syksyn 1829 tapahtumista Australian ja Uuden-Guinean välisellä merellä. En kerro jutun juonta, mutta toivon totisesti että kertomus on totta; fiktiona se olisi häpeällisen epäuskottava ja korni. Maailma, jossa tuollaisia asioita tapahtuu, ei voi olla läpeensä tylsä. Tai no voi se ehkä.

Dirty wings have dirty clotheseli "Aina kun puhutaan Paimiosta, ajatus harhautuu muualle kesken lauseen"

Tämä on taas näitä aamuja kun tuntee itsensä jumalattareksi. Jos nyt kellon hipoessa kuuttatoista voi enää puhua aamusta, toisilta sekin käy luonnostaan.

Ajattelin kirjoittaa erinäisistä aiheista, eikä yksikään niistä ollut toistaan parempi, sillä täydellisessä maailmassa aiheet eivät taistelisi vaan ne sotisivat yhtenä rintamana yksisilmäisyyttä ja umpimielisyyttä vastaan. Kotona olemattakin olen viikonlopun aikana osallistunut virtuaalikeskusteluun kuin innokas kissanpoika jonka ajatus harhailee jatkuvasti muualle eikä se saa mitään asiaansa suoritettua loppuun. Lordin kommenttiosastolla joku kehtasi väittää etten tiedän mistä puhun; jos viitsisin, vastaisin hänelle tietäväni aivan tarpeeksi voidakseni sanoa ne asiat, jotka sanon. Mahdollisesti tiedän sitäkin enemmän.

Tiede vastaan uskonnot. Kummassakin on puolensa, ja kumpikin on yhtä katastrofaalisen väärässä yrityksissään selittää maailman todellinen olemus. Minulla ei periaatteessa ole mitään niitä vastaan, mutta järjestäytyminen on pilannut molemmat. Jos uskontoja ja tieteitä harjoittavat toimisivat omissa kivoissa pikkupiireissään eivätkä kuiskuttelisi viattomien korviin näkemyksiään, me eläisimme nyttemmin ihan erilaisessa maailmassa. (ja tylsästi lisähuomautan vielä, että kun puhun "tieteistä" tarkoitan nimenomaan länsimaista tiedekäsitystä, joka on noussut "tieteen" synonyymiksi meilläpäin)

Ja kävi kuten helmikuussa. Palasin kotiin viikonlopun poissa oltuani, ja eteisessä odotti lehti, johon oli painettu kaunokirjallista tuotantoani. Sillä erolla tosin edelliskertaan, että tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä; eipä ollut kukaan viitsinyt kysäistä eli vihjata että luovan kirjoittamisen antologialle tarjoamani novelli ilmestyisi kokonaisuudessaan myös tuoreimpaan Tylkkäriin. No kivahan se on saada tekstilleen lukijoita. Nouda sinäkin muikea lukupaketti lähimmästä ständistä!