Matopurkit avautuivat eilisestä kirjoituksestani, ja huonot metaforat iskeytyvät pahaa-aavistavien lukijoiden silmille kuin säkillinen märkiä sukkia. Ja nyt ex-salarakas on tuohtunut mm. minuun. Kun alkuperäinen tarkoitus oli vain huomioida hänen parodiabloginsa (suomenkielinen sana parodialle on "ivamukaelma") kommenttiosastolla käytyä keskustelua. Myönnän olevani jossain määrin pettynyt siihen, että tällaisenkin jäynän orkestroimaan kyenneen tahon huumorintaju loppuukin sitten lopulta kuin seinä nurkkaan. (se siis kenties jatkuu, mutta vähintään eri kulmassa aiempaan nähden) Toisaalta siitä on kauan kun olen viimeksi kuullut kenenkään sanovan että vien jostakin kaiken ilon. Otetaan tästä hetkestä irti ilo. Ja viedään se pois. Osa krediiteistä kuuluu Jonille, toverilleni taistossa paremman blogimaailman puolesta.
Enkö minä juuri eilen sanonut että blogit eivät ole totta? Eikö tämä syntynyt kalabaliikki todista juuri sen että liian harvat sen sittenkin tietävät? Tämä on mahtavaa. Tämä on kuin seuraisi ilotulista vuorenhuipulta pimeänä talviyönä. Paitsi vaan mahtavampaa.
Viimeistään VT:n kommenttiosastolla käyty keskustelu avasi silmäni sille, mikä on tärkeää ja mikä tekee blogeista merkityksellisiä, kenellekin. Kirjoittavat ihmiset ovat sympaattisia. Kunpa he huomaisivat mitä kaikkea tekstillä voi tehdä. Minä en vastusta ketään, ja kun sanon "en ketään" tarkoitan "niitä, jotka yrittävät sanoa muille miten toimia".
Minun piti kertoa teille hassu lokki-aiheinen anekdootti, mutta vajoa tässä nyt arkipäiväisyyksiin kun olemisen perusta kyseenalaistetaan.
lda $ff06
ora #$10
sta $ff06
sta $ff3e
lda #0
sta $f9
5.5.05
4.5.05
Ei tehrä tästä ny numeroo
Tapauksen nimeltä Salarakas yhteydessä on herätelty kummallista keskustelua siitä, onko blogiin kirjoitettu teksti totta vai ei. Tämä hämmentää minua suuresti. Ei niinkään siksi, että salarakkaan jutut ovat köykäisen teekkarihuumorin tasoa, (oliko muka sattumaa, kuten joku huomautti, että blogi loppui vappuna?) vaan lähinnä koska ajatus itsessään on vieras. Onko blogin todenperäisyydestä tai epävarmuudesta sen suhteen metelin nostavilla se oletus, että blogit ovat pääsääntöisesti totta? Jos on, haluaisin tietää mistä tällainen käsitys on syntynyt. Sisälukutaidon puute? Sinisilmäisyys? Blogit ovat fiktiota vähintään siinä mielessä, että niiden sanoista kokoon kursittu kuva maailmasta ei kykene vastaamaan todellisuutta täysin, se voi olla heijastus siitä, mutta lukijan on mahdoton olla siitä varma. Fakta ja fiktio sekoittuvat pienissä asioissa.
Silmänkääntövankila ei ole totta. Esimerkkejä edellisestä merkinnästäni: annoin ymmärtää että minulle lainattiin Vartiovuorenmäellä takki, mikä ei pidä paikkaansa. Kävelin takitta Tiilentekijänkadulle, jossa pelasimme Trivial Pursuitia ja Kimbleä myöhäisiltaan asti, ja vasta sieltä kotiin lähtiessäni sain takin. (pitääkö paikkansa että pelasimme koko illan Trivial Pursuitia ja Kimbleä? Ei pidä.) Kirjoitin etten ole nähnyt omaa ylioppilaslakkiani sitten kevään 1995. Fiktiota jälleen. Muistan nähneeni sen muutaman kerran tuon jälkeenkin, pölyttymässä lapsuudenkotini eteisen hattuhyllyn taaimmaisessa nurkassa. Kirjoitin syöneeni viikonlopun aikana kaksi pizzaa, vaikka oikeasti söin puolitoista. Ei, oikeasti söin vain yhden. Sitä toista ei voi sanoa pizzaksi. Vai voiko? Lukija ei voi tietää. Lukijan ei tarvitse tietää.
Jos blogin todenperäisyys on tärkeä tekijä, tarkoittaako se sitä, että tätä seikkaa peräänkuuluttavat lukevat blogeja saadakseen tietää tosiasioita? Jälleen kuulostaa oudolta. Hermostuttaako todenkaipaajia se, että blogi ei pidä paikkaansa? Entä jos jonain päivänä selviää, että jokin suosittu blogi, sanotaanko vaikka Benrope, on puhdasta fantasiaa? Katoavatko lukijat? Jos blogi viihdyttää, kiinnostaa, herättää ajatuksia, on hyvin kirjoitettu... mitä merkitystä on sen todenperäisyydellä?
Totuus on niin kovin subjektiivinen käsitys.
Minä lähden nyt kauppaan. (ja teillä on vain minun sanani siitä)
Silmänkääntövankila ei ole totta. Esimerkkejä edellisestä merkinnästäni: annoin ymmärtää että minulle lainattiin Vartiovuorenmäellä takki, mikä ei pidä paikkaansa. Kävelin takitta Tiilentekijänkadulle, jossa pelasimme Trivial Pursuitia ja Kimbleä myöhäisiltaan asti, ja vasta sieltä kotiin lähtiessäni sain takin. (pitääkö paikkansa että pelasimme koko illan Trivial Pursuitia ja Kimbleä? Ei pidä.) Kirjoitin etten ole nähnyt omaa ylioppilaslakkiani sitten kevään 1995. Fiktiota jälleen. Muistan nähneeni sen muutaman kerran tuon jälkeenkin, pölyttymässä lapsuudenkotini eteisen hattuhyllyn taaimmaisessa nurkassa. Kirjoitin syöneeni viikonlopun aikana kaksi pizzaa, vaikka oikeasti söin puolitoista. Ei, oikeasti söin vain yhden. Sitä toista ei voi sanoa pizzaksi. Vai voiko? Lukija ei voi tietää. Lukijan ei tarvitse tietää.
Jos blogin todenperäisyys on tärkeä tekijä, tarkoittaako se sitä, että tätä seikkaa peräänkuuluttavat lukevat blogeja saadakseen tietää tosiasioita? Jälleen kuulostaa oudolta. Hermostuttaako todenkaipaajia se, että blogi ei pidä paikkaansa? Entä jos jonain päivänä selviää, että jokin suosittu blogi, sanotaanko vaikka Benrope, on puhdasta fantasiaa? Katoavatko lukijat? Jos blogi viihdyttää, kiinnostaa, herättää ajatuksia, on hyvin kirjoitettu... mitä merkitystä on sen todenperäisyydellä?
Totuus on niin kovin subjektiivinen käsitys.
Minä lähden nyt kauppaan. (ja teillä on vain minun sanani siitä)
2.5.05
Sator Arepo tenet opera rotas
eli "En ymmärrä ihmisiä, jotka kulkevat yhden kerroksenvälin hissillä"
Laiskuus, se meitä syö. Halu olla tekemättä asioita joiden tekemisestä ei koidu välitöntä nautintoa. Kykenemättömyys nähdä myöhemmin todentuvasta saavutuksesta aiheutuva hyöty itselle suuremmaksi kuin senhetkinen autuaallinen löysyys ja viitsimättömyys. Laiskuus on ihmisen itsesuojelua ankeudelta ja rasitukselta, ja sellaisena kannatan sitä täydellisesti. Se vain sieppaa, että yhteiskunnassa on sitten niitä muutamia työmuurahaisia, joiden varjolla loput 90% kansasta näyttäytyy huonossa valossa vain siksi että he osaavat elää ilman hektistä painetta. Kaipaan arvostusta. Korottakaa laiskat jalustalle! Eivät ne sinne kuitenkaan itse viitsi nousta.
Vappu meni mukavissa merkeissä, joista todisteena, mahdollisesti, monia hyviä kuvia filmillä odottamassa kehitystä. Jonain päivänä vielä olisi kiva omistaa digikamera, jos ei muuten niin joukkotilaisuuksien varalta. Ei tuolla malta räiskiä minne sattuu; vaikka saaliina olisikin monia onnistuneita otoksia, kirpaisisi filminkehityksen hinta silti kun näkisi kaikki harhalaukaukset.
Vartionvuorenmäen piknikillä oli viileää, mutta onneksi minulle lainattiin lakki. Ja huivi ja hanskat. Ja lopulta takki, missä vaiheessa alettiin manata sitä että olen mies, ja miehet eivät ymmärrä varautua säänmuutoksiin. Mutta ei, en minä ole mies, olen vain optimisti. Kun aamulla paistoi aurinko, toivoin kovasti että koko päivän paistaisi ja lähdin kotoa takitta. Mikä kahden tunnin kuluttua alkoi kostautua kun koko Turku peittyi harmaan massan alle. Ja pilviäkin kertyi taivaalle.
Oudot tapahtumaketjut johtivat siihen, että jossain vaiheessa istuskelin yksin tuhansien valkolakkipäisten (omaa hadaani en ole nähnyt sitten kevään -95, jolloin otin sen lakkiaispäivän iltana päästäni pois) saartamassa Tovin vihreässä teltassa. Mikäpä siinä oli sillä hetkellä lavalla esiintyvää letkeää bändiä kuunnellessa.
Nyt tekee mieli pizzaa, vaikka viikonlopun aikana söin kaksi. Loppu ruokavalio koostuikin järjettömästä määrästä erilaisia suolalla peitettyjä raksuja kirkasvärisitä pusseista. "Syö nyt jo ihmeessä jotain", sanottiin eilen iltapäivällä. Näytinkö riutuneelta? Mitä eroa tavalliseen tilaani?
Niin monta rikottua pulloa
kuin kadulla silloin olikin,
oli sydämissämme kuitenkin
vain kaipaus huomiseen.
Vappu meni mukavissa merkeissä, joista todisteena, mahdollisesti, monia hyviä kuvia filmillä odottamassa kehitystä. Jonain päivänä vielä olisi kiva omistaa digikamera, jos ei muuten niin joukkotilaisuuksien varalta. Ei tuolla malta räiskiä minne sattuu; vaikka saaliina olisikin monia onnistuneita otoksia, kirpaisisi filminkehityksen hinta silti kun näkisi kaikki harhalaukaukset.
Vartionvuorenmäen piknikillä oli viileää, mutta onneksi minulle lainattiin lakki. Ja huivi ja hanskat. Ja lopulta takki, missä vaiheessa alettiin manata sitä että olen mies, ja miehet eivät ymmärrä varautua säänmuutoksiin. Mutta ei, en minä ole mies, olen vain optimisti. Kun aamulla paistoi aurinko, toivoin kovasti että koko päivän paistaisi ja lähdin kotoa takitta. Mikä kahden tunnin kuluttua alkoi kostautua kun koko Turku peittyi harmaan massan alle. Ja pilviäkin kertyi taivaalle.
Oudot tapahtumaketjut johtivat siihen, että jossain vaiheessa istuskelin yksin tuhansien valkolakkipäisten (omaa hadaani en ole nähnyt sitten kevään -95, jolloin otin sen lakkiaispäivän iltana päästäni pois) saartamassa Tovin vihreässä teltassa. Mikäpä siinä oli sillä hetkellä lavalla esiintyvää letkeää bändiä kuunnellessa.
Nyt tekee mieli pizzaa, vaikka viikonlopun aikana söin kaksi. Loppu ruokavalio koostuikin järjettömästä määrästä erilaisia suolalla peitettyjä raksuja kirkasvärisitä pusseista. "Syö nyt jo ihmeessä jotain", sanottiin eilen iltapäivällä. Näytinkö riutuneelta? Mitä eroa tavalliseen tilaani?
Niin monta rikottua pulloa
kuin kadulla silloin olikin,
oli sydämissämme kuitenkin
vain kaipaus huomiseen.
29.4.05
Yllätyskohtaaminen Anttilan kenkäosastolla
eli "Yllätyskohtaaminen Anttilan kenkäosastolla"
tai "Yllätyskohtaaminen Anttilan kenkäosastolla"
Okei, sovitaan että dodecahedron.
"Meillä oli kevyt ongelma eilen, jätkät lupas hankkia pakettiauton mutta eihän siitä mitään -"
Keskeytin puheen tulemalla ryskeellä huoneeseen. Jäätelöannokset sulivat katseesta, mansikkaa, hyi saasta. Tuijotin ovelta, kukaan niistä ei uskaltanut liikahtaa. Lusikat olivat nousseet puoliväliin pöydästä suuhun. Hiljaisuus sai korvan soimaan.
Ne tuijottivat kaikki minua, hetken. Viimeisensä. Litistin päitä vasten seinää. Haukotus tuli väkisin. Suola sai näkökentän vapisemaan, silmät sykkivät. Suonet tukossa, selkään kiinnitetty säiliö pumppasi suolalientä valtimoihin kolmen kuutiomillin sekuntivauhdilla. Se alkoi maistua suussa.
Myöhemmin soi puhelin. Piirisovitin paukahti staattisesta sähköstä, katsoin elämääni ja se oli reunoistaan rispaantunut kalenteri täynnä tyhjää. Maailma kusi, mutta päättelin sen johtuvan siitä, että meidän äiti on tyhmä ja huono.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
Kuka jumalauta tuota oikein hokee?
"Aloin kadota", eikä kukaan merkittävästi lotkauttanut kuuloelimiään taholleni.
"Olen selkä!", Frithioff Rottenqvist karjaisi tullessaan sisään, vitsille naurettiin.
"Tulit sitten sisään", Lahja-Amalia totesi.
Meitä ei enää naurattanut.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
Tiesin kuulleeni äänen ennenkin. Puhelinvastaaja... puhelinvastaaja...
Oskari veivasi kättään ikkunan takana, näytti kalpealta ja valutti kuolaa leualleen, meitsi survoi karviasia kaksin käsin suuhunsa ja toivoi että ilta tulisi pikemmin, jossain paloi sauna, me olimme kaksin, minä ja
Okei, sovitaan että dodecahedron.
No vittu, Lahja-Amalia kiteytti. Ympärillä rähähdeltiin.
Silloin muistin sen: saunassa Saimaalla, mökki oli saaressa jolta ei nähnyt kuin muita saaria, koivu sen ikkunan takana kuollut, Jarlstedt oli kaivertanut nuorena nimensä liian syvään, puu märki haavaansa kaksi kesää ja heitti henkensä.
Lauteiden alla -
Oksensin rajusti kun muistin.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
"Meillä oli kevyt ongelma eilen, jätkät lupas hankkia pakettiauton mutta eihän siitä mitään -"
Keskeytin puheen tulemalla ryskeellä huoneeseen. Jäätelöannokset sulivat katseesta, mansikkaa, hyi saasta. Tuijotin ovelta, kukaan niistä ei uskaltanut liikahtaa. Lusikat olivat nousseet puoliväliin pöydästä suuhun. Hiljaisuus sai korvan soimaan.
Ne tuijottivat kaikki minua, hetken. Viimeisensä. Litistin päitä vasten seinää. Haukotus tuli väkisin. Suola sai näkökentän vapisemaan, silmät sykkivät. Suonet tukossa, selkään kiinnitetty säiliö pumppasi suolalientä valtimoihin kolmen kuutiomillin sekuntivauhdilla. Se alkoi maistua suussa.
Myöhemmin soi puhelin. Piirisovitin paukahti staattisesta sähköstä, katsoin elämääni ja se oli reunoistaan rispaantunut kalenteri täynnä tyhjää. Maailma kusi, mutta päättelin sen johtuvan siitä, että meidän äiti on tyhmä ja huono.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
Kuka jumalauta tuota oikein hokee?
"Aloin kadota", eikä kukaan merkittävästi lotkauttanut kuuloelimiään taholleni.
"Olen selkä!", Frithioff Rottenqvist karjaisi tullessaan sisään, vitsille naurettiin.
"Tulit sitten sisään", Lahja-Amalia totesi.
Meitä ei enää naurattanut.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
Tiesin kuulleeni äänen ennenkin. Puhelinvastaaja... puhelinvastaaja...
Oskari veivasi kättään ikkunan takana, näytti kalpealta ja valutti kuolaa leualleen, meitsi survoi karviasia kaksin käsin suuhunsa ja toivoi että ilta tulisi pikemmin, jossain paloi sauna, me olimme kaksin, minä ja
Okei, sovitaan että dodecahedron.
No vittu, Lahja-Amalia kiteytti. Ympärillä rähähdeltiin.
Silloin muistin sen: saunassa Saimaalla, mökki oli saaressa jolta ei nähnyt kuin muita saaria, koivu sen ikkunan takana kuollut, Jarlstedt oli kaivertanut nuorena nimensä liian syvään, puu märki haavaansa kaksi kesää ja heitti henkensä.
Lauteiden alla -
Oksensin rajusti kun muistin.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
Okei, sovitaan että dodecahedron.
28.4.05
Sfumato
Kun kerran Misu kauniisti toivoo, niin enhän minä voi jättää osallistumatta. Kummasti tämä onkin väliin jäänyt, sentään kirjallisuusaiheinen ja - tässä vaiheessa heittäydyn vanhaksi höpiseväksi anekdoottisedäksi - Ray Bradburyn Fahrenheit 451:llä vieläpä itselleni mitä suurin merkitys. Jos Silmänkääntövankila olisi tv-sarja, nyt lurahtaisivat harput ja kuva siirtyisi väreillen pienen maalaiskunnan kirjastoon, jonka aikuistenosaston suurten hyllyjen välissä 11-vuotias pojanvesseli isoine silmälaseineen arkana ja eksyneenä vaeltelee. Taustalla Uguksen kertojanääni tarinoi leppoisasti.
"Olin kai 11- tai 12-vuotias, kun jouduin surukseni toteamaan, että kaikki kirjaston nuortenosaston tarjoamat Kolmet etsivät, Viisikot ja Seikkailu-sarjat oli luettu niin moneen kertaan että vain kansikuvaa katsomalla muisti kaiken mitä niissä tapahtui. Kaipasin uusia haasteita, enkä tiennyt mistä löytäisin niitä. Valitin ongelmistani kotona, ehkä ohimennen vihjaten että alkaisin olla jo tarpeeksi iso miehenalku siirtymään aikuisten kirjojen pariin, mutta, kuten ymmärrettävää on, oli aikuisten kirjojen osasto lamaannuttava jo tarjontansa määrän vuoksi. Miten tietäisin mistä kirjasta aloittaisin? Äitini tuli tässä vaiheessa apuun muistellen pitäneensä paljon Bradburyn kirjasta, jolla oli silloisesta minusta jännältä kuulostanut nimi Fahrenheit 451. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa aikuistenosastolle kun tiesin mitä hakea ja suurinpiirtein mistä. Osasto B löytyi aikanaan, ja Bradburyt olivat kaikki siistissä rivissä, koska sellaisella paikkakunnalla niitä ei ilmeisesti juuri kukaan muu kuin äitini ollut koskaan lainannut. Lainasin kirjan vapisevin käsin; itse, koska tuohon aikaan kyseisessä kirjastossa asiakkaat saivat omatoimisesti raapustaa lainaajannumeronsa kirjan korttiin, lapsetkin, minun numeroni oli 1270. Kotona aloin lukea teosta, joka tuntui merkittävimmältä koskaan käsieni kautta kulkeneelta kirjalta. Sen kohdeyleisöksi oli tarkoitettu aikuiset. Tunsin itseni vieraaksi, sellaiseksi joka on uskaltautunut väärään seuraan, mutta jota ei sieltä kuitenkaan ajeta pois. Fahrenheit 451 oli ensimmäinen aikuisten kirja jonka luin, enkä sen jälkeen käynyt nuortenosastolla enää koskaan. Se oli menoa."
Ja siksi minua hämmentääkin tämä kysely, jossa heti aluksi kysytään: "Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?", koska mikäli muistini ei ole muuttanut teoksesta joitakin oleellisia yksityiskohtia kuluneen kahdeksantoista vuoden aikana, poltetaan tuossa teoksessa kirjat roviolla. Kirja on siis viimeinen asia mikä haluaisin olla jos joutuin F451:n maailmaan, paitsi, no, okei. Mikä tahansa Arto Paasilinnan tai Ilkka Remeksen sarjatuote kävisi, mutta pitäisi saada takeet siitä että se varmasti poltettaisiin. Ja tuhkien päälle kustaisiin.
"Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?", voi toki, kymmeniin, mutta jos omien tekstien hahmot jätetään laskuista, kohoaa muiden ylle kaksikko joka vei sydämeni eikä sitä kokonaan antanut takaisin koskaan: Jean Heglandin teoksen Suojaan metsän siimekseen pääosassa olevat sisarukset Nell ja Eva. Kirjalla on ollut minuun suunnattoman suuri vaikutus muutenkin, kuten voi muistiaan virkistää tästä syksyllä väsäämästäni kirjalistasta.
"Mitä luet tällä hetkellä?", pöydällä on Antti Tuurin Lakeuden kutsu, jota luen akateemisessa mielessä, sen suomalaiskuvasta pitäisi kirjoittaa essee. Ei välttämättä kiinnostavin koskaan lukemani kirja, vaikka Tuuri isäni suosikkikirjailijoihin lukeutuukin, mutta ehkä meidän välisemme sukupolviero vain on liian suuri. Vuoroaan on odottamassa Jari Tervon Rautapää, koska se löytyi ohimennen kirjastosta ja on ainoa Tervon romaani jota en vielä ole lukenut. Tervo on niitä sanankäyttäjiä, joiden lahjakkuutta voin vain nöyränä palvoa ja toiseksi jään omissa tekeleissäni kuitenkin.
"Mikä oli viimeisin kirja jonka ostit?", no siitä onkin aikaa johtuen opiskelijabudjetista. Taitaa mennä tammikuuhun, jolloin ostin kirja-alesta Jeffrey Eugenidesin Middlesexin. Järkyttävän hieno romaani, joka olisi ansainnut paikkansa kirjalistallani.
"Mikä on viimeisin lukemasi kirja?", Tuuri alkaa olla niin loppusuoralla että voisin sanoa sen. Viikonlopun aikana luin kahdessa päivässä Tervon Minun sukuni tarinan, joka oli juuri niin hyvä kuin millaisina ensilukemisen kokemukset vuosien takaa olivat mieleen jääneet.
"Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?", en mitään. En koskaan pääsisi lähtemään kun en kykenisi tekemään valintaa. Olen pahoillani, tämä on mahdoton kysymys. Ehkä ottaisin vain viisi riisiä tyhjää paperia ja kynän, kirjoittaisin itse tarvittavat teokseni. Ehkä siellä virikkeiden ja pakotteiden saavuttamattomissa saisi jotain valmista joskus, nimimerkki "Katkera".
"Olin kai 11- tai 12-vuotias, kun jouduin surukseni toteamaan, että kaikki kirjaston nuortenosaston tarjoamat Kolmet etsivät, Viisikot ja Seikkailu-sarjat oli luettu niin moneen kertaan että vain kansikuvaa katsomalla muisti kaiken mitä niissä tapahtui. Kaipasin uusia haasteita, enkä tiennyt mistä löytäisin niitä. Valitin ongelmistani kotona, ehkä ohimennen vihjaten että alkaisin olla jo tarpeeksi iso miehenalku siirtymään aikuisten kirjojen pariin, mutta, kuten ymmärrettävää on, oli aikuisten kirjojen osasto lamaannuttava jo tarjontansa määrän vuoksi. Miten tietäisin mistä kirjasta aloittaisin? Äitini tuli tässä vaiheessa apuun muistellen pitäneensä paljon Bradburyn kirjasta, jolla oli silloisesta minusta jännältä kuulostanut nimi Fahrenheit 451. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa aikuistenosastolle kun tiesin mitä hakea ja suurinpiirtein mistä. Osasto B löytyi aikanaan, ja Bradburyt olivat kaikki siistissä rivissä, koska sellaisella paikkakunnalla niitä ei ilmeisesti juuri kukaan muu kuin äitini ollut koskaan lainannut. Lainasin kirjan vapisevin käsin; itse, koska tuohon aikaan kyseisessä kirjastossa asiakkaat saivat omatoimisesti raapustaa lainaajannumeronsa kirjan korttiin, lapsetkin, minun numeroni oli 1270. Kotona aloin lukea teosta, joka tuntui merkittävimmältä koskaan käsieni kautta kulkeneelta kirjalta. Sen kohdeyleisöksi oli tarkoitettu aikuiset. Tunsin itseni vieraaksi, sellaiseksi joka on uskaltautunut väärään seuraan, mutta jota ei sieltä kuitenkaan ajeta pois. Fahrenheit 451 oli ensimmäinen aikuisten kirja jonka luin, enkä sen jälkeen käynyt nuortenosastolla enää koskaan. Se oli menoa."
Ja siksi minua hämmentääkin tämä kysely, jossa heti aluksi kysytään: "Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?", koska mikäli muistini ei ole muuttanut teoksesta joitakin oleellisia yksityiskohtia kuluneen kahdeksantoista vuoden aikana, poltetaan tuossa teoksessa kirjat roviolla. Kirja on siis viimeinen asia mikä haluaisin olla jos joutuin F451:n maailmaan, paitsi, no, okei. Mikä tahansa Arto Paasilinnan tai Ilkka Remeksen sarjatuote kävisi, mutta pitäisi saada takeet siitä että se varmasti poltettaisiin. Ja tuhkien päälle kustaisiin.
"Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?", voi toki, kymmeniin, mutta jos omien tekstien hahmot jätetään laskuista, kohoaa muiden ylle kaksikko joka vei sydämeni eikä sitä kokonaan antanut takaisin koskaan: Jean Heglandin teoksen Suojaan metsän siimekseen pääosassa olevat sisarukset Nell ja Eva. Kirjalla on ollut minuun suunnattoman suuri vaikutus muutenkin, kuten voi muistiaan virkistää tästä syksyllä väsäämästäni kirjalistasta.
"Mitä luet tällä hetkellä?", pöydällä on Antti Tuurin Lakeuden kutsu, jota luen akateemisessa mielessä, sen suomalaiskuvasta pitäisi kirjoittaa essee. Ei välttämättä kiinnostavin koskaan lukemani kirja, vaikka Tuuri isäni suosikkikirjailijoihin lukeutuukin, mutta ehkä meidän välisemme sukupolviero vain on liian suuri. Vuoroaan on odottamassa Jari Tervon Rautapää, koska se löytyi ohimennen kirjastosta ja on ainoa Tervon romaani jota en vielä ole lukenut. Tervo on niitä sanankäyttäjiä, joiden lahjakkuutta voin vain nöyränä palvoa ja toiseksi jään omissa tekeleissäni kuitenkin.
"Mikä oli viimeisin kirja jonka ostit?", no siitä onkin aikaa johtuen opiskelijabudjetista. Taitaa mennä tammikuuhun, jolloin ostin kirja-alesta Jeffrey Eugenidesin Middlesexin. Järkyttävän hieno romaani, joka olisi ansainnut paikkansa kirjalistallani.
"Mikä on viimeisin lukemasi kirja?", Tuuri alkaa olla niin loppusuoralla että voisin sanoa sen. Viikonlopun aikana luin kahdessa päivässä Tervon Minun sukuni tarinan, joka oli juuri niin hyvä kuin millaisina ensilukemisen kokemukset vuosien takaa olivat mieleen jääneet.
"Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?", en mitään. En koskaan pääsisi lähtemään kun en kykenisi tekemään valintaa. Olen pahoillani, tämä on mahdoton kysymys. Ehkä ottaisin vain viisi riisiä tyhjää paperia ja kynän, kirjoittaisin itse tarvittavat teokseni. Ehkä siellä virikkeiden ja pakotteiden saavuttamattomissa saisi jotain valmista joskus, nimimerkki "Katkera".
27.4.05
Alla mina dagar
eli "6,66"
tai "Rakkaani, virtsasi on kuin reilun kaupan teetä"
On kaksi asiaa, jotka nykyisin elämässäni toistuvat niin tiuhaan, että tuntuu kuin hyppäisin toisesta toiseen jatkuvasti: herääminen ja nukkumaan meneminen. Niiden väliin jäävä aika katoaa yrityksiin olla olemassa, yhä vähemmän tarttuu muistikerroksiin, yhä nopeammin vilahtavat ohi toteutumattomat tunnit. Koska aika pysähtyy? Koska meiltä lakataan vaatimasta asioita ja tekoja joihin emme halua olla osallisina? Koska ihmisellä on mahdollisuus elää itselleen, ei yhteiskunnalle? Me olemme muurahaisia.
Eilen ostin kurkun. Asetin sen kaupassa vaa'alle, joka näytti hinnaksi 69 senttiä. Painoin nappia joka tulosti tarran, ja toimituksen aikana hinta oli laskenut 68 senttiin. Hämmästelin asiaa, kunnes kaupan ovella kuittia katsoessani syy selvisi. Ostosteni yhteishinnaksi oli tullut 6,65 euroa; jos kurkku olisi pysynyt alkuperäishinnassaan, olisi kassakoneessa vilkkunut pahaenteisesti 6,66. Vihannesvaa'alla suojelusenkeli teki väliintulon ja esti pedon lukua osumasta kohdalleni. Ei ikinä mitään kivaa.
Mea on eilen klikkaillut blogger-pohjaisten tuotosten "lataa nyt" -painiketta blogilistassa ja saanut täten kaikki päiväkaudet listan mukaan pimennossa olleet henkilöt, kuten minut, viimein näyttämään aktiivisilta. Kiitän! Yritin samaa koko eilisen päivän, tuloksetta. Ehkä siihen vaadittiin naisen kosketusta. Jotkuthan jo hätäpäissään ilmoittivat viikonloppuna että tähän loppuu bloginpito. Tai vaihtoivat bloggerista muuhun softaan. Miten pinnallista! Minä kyllä luotan siihen että lukijani minut löytävät. Kaikesta parjauksesta ja oudoista toimintahäiriöistä huolimatta minä ihan totta pidän bloggerista. Tämä on symppis softa. Ja kun olen täällä kerran värit muuttanut omanlaisikseni niin kuka kuvittelee että alkaisin saman uuvuttavan prosessin jossain muualla?
Olen opetellut juomaan teetä aamuisin. No en hei oikeesti.
Eilen ostin kurkun. Asetin sen kaupassa vaa'alle, joka näytti hinnaksi 69 senttiä. Painoin nappia joka tulosti tarran, ja toimituksen aikana hinta oli laskenut 68 senttiin. Hämmästelin asiaa, kunnes kaupan ovella kuittia katsoessani syy selvisi. Ostosteni yhteishinnaksi oli tullut 6,65 euroa; jos kurkku olisi pysynyt alkuperäishinnassaan, olisi kassakoneessa vilkkunut pahaenteisesti 6,66. Vihannesvaa'alla suojelusenkeli teki väliintulon ja esti pedon lukua osumasta kohdalleni. Ei ikinä mitään kivaa.
Mea on eilen klikkaillut blogger-pohjaisten tuotosten "lataa nyt" -painiketta blogilistassa ja saanut täten kaikki päiväkaudet listan mukaan pimennossa olleet henkilöt, kuten minut, viimein näyttämään aktiivisilta. Kiitän! Yritin samaa koko eilisen päivän, tuloksetta. Ehkä siihen vaadittiin naisen kosketusta. Jotkuthan jo hätäpäissään ilmoittivat viikonloppuna että tähän loppuu bloginpito. Tai vaihtoivat bloggerista muuhun softaan. Miten pinnallista! Minä kyllä luotan siihen että lukijani minut löytävät. Kaikesta parjauksesta ja oudoista toimintahäiriöistä huolimatta minä ihan totta pidän bloggerista. Tämä on symppis softa. Ja kun olen täällä kerran värit muuttanut omanlaisikseni niin kuka kuvittelee että alkaisin saman uuvuttavan prosessin jossain muualla?
Olen opetellut juomaan teetä aamuisin. No en hei oikeesti.
26.4.05
Loiskuvat loiskuvat
Eräänä päivänä oli mies. Sitten kuului askelia.
Aikani kuluksi aloin soitella lehdellä, mutta pian jäin viivasuorien kallioiden vangiksi. Näinä päivinä kevät alkaa tuntua kesältä ja ulkona tarkenee ilman takkia, toivottavasti seuraavat puoli vuotta. Toukokuun aikana pitäisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, enkä minä ole uskaltanut laskea opintoviikkojani tämän vuoden ajalta. Aina tässä vaiheessa tuntuu siltä, että kaikki järjestyy. Että varmasti on saanut huomaamattaan tehtyä tarpeellisen määrän suorituksia. Ja sitten taas syksyllä kela uhkaa ja pyytää selvitystä miksi hyvä jos puolet vuoden vaatimuksista on kasassa. Onneksi järjestelmä ei ole aukoton. Se on suuri onni.
Ja hän kiipesi vuorelle, näin sanoen: "Metsät vaihtuvat toisiksi, uni on tullut kaupunkiin." Minä en aina jaksa käsittää kaiken kauneutta. Loputtomuudessa kaikki on mahdollista. Asioita joita en ymmärrä: 1. Filosofia, 2. Kirjallisuudentutkimus, 3. Taloustiede, 4. Urheilu, 5. Ruuanlaitto. Minä en koskaan siteeraa merkittäviä 1800-luvun ajattelijoita, koska he olivat merkittäviä 1800-luvulla ja me elämme 2000-lukua. Mainitse yksikin asia joka olisi huonommin nyky-yhteiskunnassamme vaikkei Heideggeriä (tiedän, 1889-1976) olisi koskaan ollut. Ha, et keksinyt.
Minä siteeraan vain rocklyyrikoita, en mistään erityisestä syystä, yleensä siitä että kappale soi päässä:
"Aikaa voi tappaa aivan niin kauan kuin se kuolee
varmaa on vain elämä, joka syntyy yhä uudestaan"
(Absoluuttinen Nollapiste / Viittä vaille sadetta)
Aikani kuluksi aloin soitella lehdellä, mutta pian jäin viivasuorien kallioiden vangiksi. Näinä päivinä kevät alkaa tuntua kesältä ja ulkona tarkenee ilman takkia, toivottavasti seuraavat puoli vuotta. Toukokuun aikana pitäisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, enkä minä ole uskaltanut laskea opintoviikkojani tämän vuoden ajalta. Aina tässä vaiheessa tuntuu siltä, että kaikki järjestyy. Että varmasti on saanut huomaamattaan tehtyä tarpeellisen määrän suorituksia. Ja sitten taas syksyllä kela uhkaa ja pyytää selvitystä miksi hyvä jos puolet vuoden vaatimuksista on kasassa. Onneksi järjestelmä ei ole aukoton. Se on suuri onni.
Ja hän kiipesi vuorelle, näin sanoen: "Metsät vaihtuvat toisiksi, uni on tullut kaupunkiin." Minä en aina jaksa käsittää kaiken kauneutta. Loputtomuudessa kaikki on mahdollista. Asioita joita en ymmärrä: 1. Filosofia, 2. Kirjallisuudentutkimus, 3. Taloustiede, 4. Urheilu, 5. Ruuanlaitto. Minä en koskaan siteeraa merkittäviä 1800-luvun ajattelijoita, koska he olivat merkittäviä 1800-luvulla ja me elämme 2000-lukua. Mainitse yksikin asia joka olisi huonommin nyky-yhteiskunnassamme vaikkei Heideggeriä (tiedän, 1889-1976) olisi koskaan ollut. Ha, et keksinyt.
Minä siteeraan vain rocklyyrikoita, en mistään erityisestä syystä, yleensä siitä että kappale soi päässä:
"Aikaa voi tappaa aivan niin kauan kuin se kuolee
varmaa on vain elämä, joka syntyy yhä uudestaan"
(Absoluuttinen Nollapiste / Viittä vaille sadetta)
24.4.05
Minun elämäni ei riittäisi jos alkaisin pyytää anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä kaikkia niitä asioita joita minun pitäisi pyytää anteeksi
Tiedän toki olevani merkittävä ja kiinnostava julkisuuden henkilö, mutta silti tuntui jokseenkin liioittelevalta eilinen kohtaus, jossa kaksi saman firman täyteen ahdettua turistibussia mateli laituriin lipuvan laivan lailla ohitseni yliopistonmäen ja Aurajoen väliin jäävällä hiljaisella kaistaleella vanhaakaupunkia. Kummassakin opasneito selitti kovaan ääneen jotain mikrofoniin, ja kummankin bussin kaikki matkustajat tuijottivat minua kiinteästi koko ohikulkumatkansa ajan. Päät vain kääntyivät. Pitää alkaa varioimaan reittejä etteivät ne aina tiedä missä kulloinkin kuljen.
En ole kyennyt keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin, mihinkään niistä, ja tätä tarkoitan otsikollani tänään. Sitä tarkoitan yleensäkin otsikoillani. Kuinka monta prosenttia maapallon väestöstä miettii sitä, mitä he tarkoittavat otsikoillaan? Kuinka montaa prosenttia kiinnostaa?
Surullisissa heräteltiin keskustelua nimeämisestä. Sen sijaan että osaisin puuttua aiheeseen asiallisin tavoin, kerron sitä sivuavan vitsin, jonka serkkupoika kertoi minulle noin viisitoista vuotta sitten. Olimme silloin yläasteikäisiä. Se on minusta ollut aina melko hauska vitsi:
Intiaanipoika tuli eräänä aurinkoisena päivänä isänsä luokse. Tämä istui biisoninluista piippua poltellen suuren kiven nojalla ja katseli kaukaisuudessa sinisenä siintäviä vuoria.
"Isä, isä", poika sanoi. "Minulla olisi yksi kysymys."
"No kysypä pois", isä vastasi, jälkikasvunsa äkillisen tiedonjanon vuoksi onnellisena hymyillen.
Poika katseli hetken ympärilleen, ja vasta kun näki ettei aivan lähistöllä ollut muita, uskalsi kysyä kysymyksenä, jonka pelkäsi olevan niin hölmö että hänelle olisivat vanhemmat kaverit sen esittämisestä nauraneet.
"Mistä me oikein saamme nimemme?" poika kysyi.
"Aa, tämä onkin hyvä kysymys", isä vastasi ja imaisi piipustaan. "Katsos, meillä intiaaneilla on tässä asiassa sellainen ikiaikainen perinne. Vanhemmat menevät hääyönään tiipiihin ja suorittavat siellä rakkauden aktin, ja kun tuo vihkilupauksen sinetöinti on ruumiillisesti suoritettu, he yhdessä kurkistavat ulos ja antavat äsken siitetylle lapselleen nimeksi ensimmäisen asian jonka näkevät, kuten esimerkiksi Hyppäävä Kala, Juokseva Kauris, tai Laskeva Aurinko."
"Ahaa", poika sanoi. Isä tunsi halua jakaa enemmänkin tietoa kansansa vanhoista tavoista. Hän laski kätensä miehekkäästi poikansa harteille.
"Oliko sinulla vielä muuta kysyttävää, Käteenvetävä Päällikkö?"
En ole kyennyt keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin, mihinkään niistä, ja tätä tarkoitan otsikollani tänään. Sitä tarkoitan yleensäkin otsikoillani. Kuinka monta prosenttia maapallon väestöstä miettii sitä, mitä he tarkoittavat otsikoillaan? Kuinka montaa prosenttia kiinnostaa?
Surullisissa heräteltiin keskustelua nimeämisestä. Sen sijaan että osaisin puuttua aiheeseen asiallisin tavoin, kerron sitä sivuavan vitsin, jonka serkkupoika kertoi minulle noin viisitoista vuotta sitten. Olimme silloin yläasteikäisiä. Se on minusta ollut aina melko hauska vitsi:
Intiaanipoika tuli eräänä aurinkoisena päivänä isänsä luokse. Tämä istui biisoninluista piippua poltellen suuren kiven nojalla ja katseli kaukaisuudessa sinisenä siintäviä vuoria.
"Isä, isä", poika sanoi. "Minulla olisi yksi kysymys."
"No kysypä pois", isä vastasi, jälkikasvunsa äkillisen tiedonjanon vuoksi onnellisena hymyillen.
Poika katseli hetken ympärilleen, ja vasta kun näki ettei aivan lähistöllä ollut muita, uskalsi kysyä kysymyksenä, jonka pelkäsi olevan niin hölmö että hänelle olisivat vanhemmat kaverit sen esittämisestä nauraneet.
"Mistä me oikein saamme nimemme?" poika kysyi.
"Aa, tämä onkin hyvä kysymys", isä vastasi ja imaisi piipustaan. "Katsos, meillä intiaaneilla on tässä asiassa sellainen ikiaikainen perinne. Vanhemmat menevät hääyönään tiipiihin ja suorittavat siellä rakkauden aktin, ja kun tuo vihkilupauksen sinetöinti on ruumiillisesti suoritettu, he yhdessä kurkistavat ulos ja antavat äsken siitetylle lapselleen nimeksi ensimmäisen asian jonka näkevät, kuten esimerkiksi Hyppäävä Kala, Juokseva Kauris, tai Laskeva Aurinko."
"Ahaa", poika sanoi. Isä tunsi halua jakaa enemmänkin tietoa kansansa vanhoista tavoista. Hän laski kätensä miehekkäästi poikansa harteille.
"Oliko sinulla vielä muuta kysyttävää, Käteenvetävä Päällikkö?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)