Alla mina dagareli "6,66"tai "Rakkaani, virtsasi on kuin reilun kaupan teetä"

On kaksi asiaa, jotka nykyisin elämässäni toistuvat niin tiuhaan, että tuntuu kuin hyppäisin toisesta toiseen jatkuvasti: herääminen ja nukkumaan meneminen. Niiden väliin jäävä aika katoaa yrityksiin olla olemassa, yhä vähemmän tarttuu muistikerroksiin, yhä nopeammin vilahtavat ohi toteutumattomat tunnit. Koska aika pysähtyy? Koska meiltä lakataan vaatimasta asioita ja tekoja joihin emme halua olla osallisina? Koska ihmisellä on mahdollisuus elää itselleen, ei yhteiskunnalle? Me olemme muurahaisia.


Eilen ostin kurkun. Asetin sen kaupassa vaa'alle, joka näytti hinnaksi 69 senttiä. Painoin nappia joka tulosti tarran, ja toimituksen aikana hinta oli laskenut 68 senttiin. Hämmästelin asiaa, kunnes kaupan ovella kuittia katsoessani syy selvisi. Ostosteni yhteishinnaksi oli tullut 6,65 euroa; jos kurkku olisi pysynyt alkuperäishinnassaan, olisi kassakoneessa vilkkunut pahaenteisesti 6,66. Vihannesvaa'alla suojelusenkeli teki väliintulon ja esti pedon lukua osumasta kohdalleni. Ei ikinä mitään kivaa.


Mea on eilen klikkaillut blogger-pohjaisten tuotosten "lataa nyt" -painiketta blogilistassa ja saanut täten kaikki päiväkaudet listan mukaan pimennossa olleet henkilöt, kuten minut, viimein näyttämään aktiivisilta. Kiitän! Yritin samaa koko eilisen päivän, tuloksetta. Ehkä siihen vaadittiin naisen kosketusta. Jotkuthan jo hätäpäissään ilmoittivat viikonloppuna että tähän loppuu bloginpito. Tai vaihtoivat bloggerista muuhun softaan. Miten pinnallista! Minä kyllä luotan siihen että lukijani minut löytävät. Kaikesta parjauksesta ja oudoista toimintahäiriöistä huolimatta minä ihan totta pidän bloggerista. Tämä on symppis softa. Ja kun olen täällä kerran värit muuttanut omanlaisikseni niin kuka kuvittelee että alkaisin saman uuvuttavan prosessin jossain muualla?


Olen opetellut juomaan teetä aamuisin. No en hei oikeesti.

Loiskuvat loiskuvat

Eräänä päivänä oli mies. Sitten kuului askelia.

Aikani kuluksi aloin soitella lehdellä, mutta pian jäin viivasuorien kallioiden vangiksi. Näinä päivinä kevät alkaa tuntua kesältä ja ulkona tarkenee ilman takkia, toivottavasti seuraavat puoli vuotta. Toukokuun aikana pitäisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, enkä minä ole uskaltanut laskea opintoviikkojani tämän vuoden ajalta. Aina tässä vaiheessa tuntuu siltä, että kaikki järjestyy. Että varmasti on saanut huomaamattaan tehtyä tarpeellisen määrän suorituksia. Ja sitten taas syksyllä kela uhkaa ja pyytää selvitystä miksi hyvä jos puolet vuoden vaatimuksista on kasassa. Onneksi järjestelmä ei ole aukoton. Se on suuri onni.

Ja hän kiipesi vuorelle, näin sanoen: "Metsät vaihtuvat toisiksi, uni on tullut kaupunkiin." Minä en aina jaksa käsittää kaiken kauneutta. Loputtomuudessa kaikki on mahdollista. Asioita joita en ymmärrä: 1. Filosofia, 2. Kirjallisuudentutkimus, 3. Taloustiede, 4. Urheilu, 5. Ruuanlaitto. Minä en koskaan siteeraa merkittäviä 1800-luvun ajattelijoita, koska he olivat merkittäviä 1800-luvulla ja me elämme 2000-lukua. Mainitse yksikin asia joka olisi huonommin nyky-yhteiskunnassamme vaikkei Heideggeriä (tiedän, 1889-1976) olisi koskaan ollut. Ha, et keksinyt.

Minä siteeraan vain rocklyyrikoita, en mistään erityisestä syystä, yleensä siitä että kappale soi päässä:


"Aikaa voi tappaa aivan niin kauan kuin se kuolee
varmaa on vain elämä, joka syntyy yhä uudestaan"

(Absoluuttinen Nollapiste / Viittä vaille sadetta)

Minun elämäni ei riittäisi jos alkaisin pyytää anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä kaikkia niitä asioita joita minun pitäisi pyytää anteeksi

Tiedän toki olevani merkittävä ja kiinnostava julkisuuden henkilö, mutta silti tuntui jokseenkin liioittelevalta eilinen kohtaus, jossa kaksi saman firman täyteen ahdettua turistibussia mateli laituriin lipuvan laivan lailla ohitseni yliopistonmäen ja Aurajoen väliin jäävällä hiljaisella kaistaleella vanhaakaupunkia. Kummassakin opasneito selitti kovaan ääneen jotain mikrofoniin, ja kummankin bussin kaikki matkustajat tuijottivat minua kiinteästi koko ohikulkumatkansa ajan. Päät vain kääntyivät. Pitää alkaa varioimaan reittejä etteivät ne aina tiedä missä kulloinkin kuljen.

En ole kyennyt keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin, mihinkään niistä, ja tätä tarkoitan otsikollani tänään. Sitä tarkoitan yleensäkin otsikoillani. Kuinka monta prosenttia maapallon väestöstä miettii sitä, mitä he tarkoittavat otsikoillaan? Kuinka montaa prosenttia kiinnostaa?

Surullisissa heräteltiin keskustelua nimeämisestä. Sen sijaan että osaisin puuttua aiheeseen asiallisin tavoin, kerron sitä sivuavan vitsin, jonka serkkupoika kertoi minulle noin viisitoista vuotta sitten. Olimme silloin yläasteikäisiä. Se on minusta ollut aina melko hauska vitsi:

Intiaanipoika tuli eräänä aurinkoisena päivänä isänsä luokse. Tämä istui biisoninluista piippua poltellen suuren kiven nojalla ja katseli kaukaisuudessa sinisenä siintäviä vuoria.

"Isä, isä", poika sanoi. "Minulla olisi yksi kysymys."

"No kysypä pois", isä vastasi, jälkikasvunsa äkillisen tiedonjanon vuoksi onnellisena hymyillen.

Poika katseli hetken ympärilleen, ja vasta kun näki ettei aivan lähistöllä ollut muita, uskalsi kysyä kysymyksenä, jonka pelkäsi olevan niin hölmö että hänelle olisivat vanhemmat kaverit sen esittämisestä nauraneet.

"Mistä me oikein saamme nimemme?" poika kysyi.

"Aa, tämä onkin hyvä kysymys", isä vastasi ja imaisi piipustaan. "Katsos, meillä intiaaneilla on tässä asiassa sellainen ikiaikainen perinne. Vanhemmat menevät hääyönään tiipiihin ja suorittavat siellä rakkauden aktin, ja kun tuo vihkilupauksen sinetöinti on ruumiillisesti suoritettu, he yhdessä kurkistavat ulos ja antavat äsken siitetylle lapselleen nimeksi ensimmäisen asian jonka näkevät, kuten esimerkiksi Hyppäävä Kala, Juokseva Kauris, tai Laskeva Aurinko."

"Ahaa", poika sanoi. Isä tunsi halua jakaa enemmänkin tietoa kansansa vanhoista tavoista. Hän laski kätensä miehekkäästi poikansa harteille.

"Oliko sinulla vielä muuta kysyttävää, Käteenvetävä Päällikkö?"

Tarina siitä, miten kirjoitin novellia nimeltä "Aina on aikaa kahville"

Kirjoitin eilen novellia nimeltä "Aina on aikaa kahville". Se alkaa kohtauksella, jossa minun näköiseni päähenkilö istuu pienessä yksiössä ja yrittää kirjoittaa novellia. Hänen keskittymiskykynsä häiriytyy internet-selaimeen pesiytyneen kummallisen ongelman vuoksi. Ajattelin kirjoittaa tässä vaiheessa loppukohtauksen, jossa päähenkilö syöksyy ikkunan läpi parvekkeelle kirkuen, mutta se tuntui harkinnan jälkeen päälleliimatun dramaattiselta lopetukselta. Päätin jatkaa novellia.

Kuuden tunnin jälkeen päähenkilö on kirjoittanut novelliinsa aloituslauseen, "He olivat olleet hautausmaalla melkein tunnin, ennen kuin ilma kävi liian raskaaksi hengittää." Hykertelen, sillä itsekin kirjoittavana ihmisenä tiedän, miten tuskallista on istua tietokoneen ääressä tunteja saamatta aikaan juuri mitään. Toisaalta aloituslause on melko hyvä, varmasti parempi kuin mihin itse koskaan kykenisin. Päähenkilön novelli kertoo kirjoittajasta, jolla on hirvittävä kirjoittamisblokki, ja ehkä sen vuoksi päähenkilöni itsekään ei tekstissään liiemmin etene. Minä sen sijaan nakuttelin näppäimistöä kuin tikka runkoa.

Laitoin päähenkilön turhautumaan, maalailin taitavin sanankääntein hänen tunnelmiaan. Hän sulki tietokoneen itseensä pettyneenä, loi haikean katseen aurinkoiselle parvekkeelle ja toivoi että hänellä olisi ollut rahaa tupakkaan. Hetken aikaa mietittyäni annoin päähenkilölle saippuasarja-addiktion ja laitoin hänet katsomaan Päivien viemää. Muistaakseni naurahdin ääneen kirjoittaessani "Kaukosäädin vapisevassa kädessään hän istahti säkkituoliin, jonka kahahdus peitti alleen päivän jakson ensimmäiset lausutut sanat."

Tv-sarjasta selvittyään päähenkilö vilkaisee kelloaan (toisin kuin itselläni, hänellä on seinäkello), ja huomaa luovan kirjoittamisen aineopiskelijoiden illanvieton alkamisajan lähestyvän. Ulkona auringonpaiste on vaihtunut raekuuroon, ja tiedän kyllä säänvaihdoksen olevan liian nopea, mutta käytän sitä novellissa kuvaamaan päähenkilön sisäisiä tunnetiloja. Hän kiskaisee kengät jalkaan ja ylleen mustan nahkatakin, jonka on viime kesänä lahjaksi saanut. Kirjoitin päähenkilön nopeasti ulos, kohtaamaan kirjoittajatoverinsa, käymään kaupassa ja päätymään toisen kirjoittajatoverin kotiosoitteeseen, sillä tämänkaltaiset pitkälliset tapahtumat eivät olisi palvelleet novellin rakennetta.

Istuessaan peilipalloin ja muin diskovaloin varustetussa makuuhuoneessa päähenkilö saa yhtäkkiä hillittömän hienon idean novelliinsa. Jouduin kuitenkin itse poistumaan tietokoneeni äärestä tässä kohtaa valmistaakseni lounasta pinaattilätyistä ja valkoisista pavuista, ja kun palasin tekstin pariin, olin unohtanut minkä idean päähenkilö sai ja minun täytyi improvisoida. Kirjoitin hetken aikaa kirjoittajaopiskelijoiden käymää dialogia, mikä mielestäni onnistui kohtalaisen hyvin, ja vasta sen jälkeen päähenkilö kaivoi repustaan muistivihon ja raapusti sinne muutamin hatarin kynänvedoin lauseita, sellaisia kuin "Se eläisi yksin", "Sillä olis lapsi sen vanhasta suhteesta" ja "Kylällä ei muita!!".

(Jouduin hetkeksi poistumaan tämän blogimerkinnän äärestä, enkä enää tarkkaan muista mitä olin kirjoittamassa eilisestä novellinkirjoittamisestani, mutta koitan jatkaa jostain)

Novellini lopuksi kuljetin kirjoittajaopiskelijat baariin, tarkemmin Dynamoon, ja vasta tässä vaiheessa selviää että Turussa ollaan. Hymyilytti kun laitoin päähenkilön vihaamaan Dynamoa muistikuvan perusteella, ja vasta baarissa sisällä hän tajuaa ettei ole siellä koskaan ennen edes käynyt. Novellin alussa selviää että päähenkilö on asunut lähes kuusi vuotta Turussa, ja myönnän kyllä, että opiskelija joka vasta siinä vaiheessa elämäänsä eksyy ensi kerran Dynamoon ei ole millään tavoin uskottava. Minä kuitenkin aivan tarkoituksella loin hänestä hieman epäilyttävää hahmoa ja mielestäni onnistuin siinä. Baarin pöydässä hän jälleen kaivaa esiin muistivihkonsa ja lievästi humaltuneena raapustaa uusia villejä ideoita. Hänen novellinsa jumiutunut kirjoittaja saa viimeisen sivun lopussa kuolemattoman hyvän idean tekstistä, jossa kirjallisuudenopiskelija kirjoittaa blogimerkintää kirjoittamastaan novellista. Opiskelija alkaa kirjoittaa tekstiä ja katkaisee intonsa huumassa päästään pari verisuonta. Hänen sormensa jäykistyvät tietokoneen näppäimistölle kirjaimien E,I,N,Y ja T ylle.

Päähenkilön novellin kirjoittaja on tähän mielikuvitukselliseen lopetukseen tyytyväinen, mutta häntä jää vaivaamaan luomansa henkilö; millainen historia tällä on, miten hän on tullut siihen elämänsä vaiheeseen jossa on? Laitoin päähenkilöni Dynamon pöydän ääressä miettimään näitä asioita pitkällisesti, mutta lopulta hän kuitenkin päätyy siihen, ettei kirjoittajan, nyt blokistaan parantuneen, kannata alkaa kehitellä opiskelijalleen sen suurempaa taustaa, se ei ole tärkeää. Sen sijaan laitoin päähenkilön päättämään palauttaa kirjoittaja sille hautausmaalle, jolta novelli lähti liikkeelle. Päähenkilö alkaa tämän päätöksen tehtyään harkita lähtöä Dynamosta kotiin, niin suuri tarve hänellä on päästä kirjoittamaan tuota novellia, jota päivän aikana syntyi aloituslauseen verran, mutta joka illan kuluessa on edennyt sfääreihin.

Joudun lopettamaan muistelmani eilisesti novellinkirjoituksesta kesken, koska kaveri soitti ja kysyi kahville. "Aina on aikaa kahville", minä vastasin.

Ei ole mitään väliä sillä mitä tämä otsikko on kiinaksi

"Everyone knows rock attained perfection in 1974. It's a scientific fact!"
(Homer Simpson)

Tiistaina lähdin kuokkimaan tapahtumaan, joka kulki nimellä Äijärock-ilta. Tarkoituksena oli vain käväistä, sekä tietenkin suorittaa samalla seminaarityön opponointi seuraavaksi päiväksi, mutta nämä molemmat asiat jäivät tapahtumatta, kuten olkapäälläni istuva marakatti oli jo varhain iltapäivällä kyyniseen sävyynsä todennut käyvän. Minulla ei ole kokemusta äijärokista, toisin kuin kolmella illan varsinaisella osanottajalla. Soitetut bändit (kaivan muistilokeroistani sellaisia nimiä kuin Bad religion, Cosmic psychos, Dropkick Murphys, Social disorder, Pennywise, Therapy, Terveet kädet, GBH) olivat enimmäkseen vieraita minulle ja kuulostivat enimmäkseen samalta, mitä en nyt tietenkään tuo negatiivisena asiana esiin.

Kuitenkin kotiin palattua kurottui käsi jo kohti levyhyllyä kuin anoen. Olin kuilun reunalla ja tiesin sen. Minulla oli käytettävänäni vain yksi mahdollisuus, enkä saanut hukata sitä. Selaava sormi pysähtyi Jethro Tullin kohdalle. Soittimeen ensin Warchild, sitten Heavy horses. Vaikka vuosiluvusta olenkin Homer Simpsonin kanssa lievästi eri mieltä jo pelkästään siksi, että 1975 sykkivänä odottavat levymarkkinat saivat tuntea hellän kosketuksen sekä Pink Floydilta (Wish you were here) että Patti Smithiltä (Horses), hyväksyn kyllä muilta osin tuon kärsivän perheenisän mielipiteet 70-luvun merkittävästä panoksesta musiikin saralla. Kaikesta Jethro Tullin jälkeen julkaistusta otsikon "rock" alla kulkevasta musiikista huolimatta tuntuu toisinaan siltä, että viimeistään Ian Andersonin ja kumppaneiden vuoden 1978 julkaisujen jälkeen olisi koko genre voinut aivan vapaasti laittaa pussiin pillit ja muutkin instrumentit. Maailma olisi iloisempi paikka.

Vielä iltapäivällä soittelen todennäköisesti Nick Caven 2000-luvun tuotantoa ja olen edellä kirjoittamastani suurinpiirtein samaa mieltä kuin yö päivästä. Mutta ei se mitään, ihmisen pää suuntaansa vaihtaa, kuten kuuluisi sanonta maailmassa jossa minä olisin diktaattori.

Siinä maailmassa ei kaupunkibusseissa olisi kiljuvia kersoja.

Nythän on niin, että kaikki on katoavaisempaa kuin riisi

Kun kirjoitetaan ihmisistä, pitää muistaa kuvailla heidän ulkonäköään tavoilla, jotka tekevät tarpeettomaksi enää milloinkaan nähdä totuutta verbalisoinnin takaa. Puheen saa kuuluviin dialogilla, mielipiteitä ei voi olla muodostamatta kun ymmärtyvät sanat: "Olen inspiroitumatta tästä". Kun kirjoitetaan ihmisistä, ei pidä jakaa tekstiä siisteihin kappaleisiin eikä hauva armahda ainakaan lisäillä keskelle juuri kiinnostavaksi käyvää sekametelisalaattia mitään kahden rivin väliotsikkoja. On riuskoin vedoin tehtävä selväksi juuri ne asiat, jotka pistävät ajatusveren kiertämään virkeänä elonnesteenä kehon ääriulokkeita myöten. Näin varmistetaan tiedon säilyvyys aikana, jolloin meitä yritetään ohjeistaa aina kloonatumman itseilmaisun suuntaan. Olkaa vapaita! Älkää kirjoittako siteerattavasti! Piirustelkaa sanoista ihminen, välimerkit hänen kehoonsa kuin syntymävirheet.

Lounaalla sain tänään vihjeen blogista, jonka kirjoittaja on vielä toistaiseksi tietämätön hengentuotteensa nykyisesta sijainnista blogilistalla, ja ensivilkaisulla muutuin hetimiten faniksi, vaan ei siitä kummempia, käykääpä itse katsomassa Aapocalyptic announcements.

Unohdin hetkeksi olevani olemassa, mutta puun takaa vilahtavat sarvet ja hiljainen hihitys muistuttivat taas siitä masentavasta tosiasiasta että aika kuluu, ruumis lahoaa, ajatukset muuttuvat eltaantuneiksi.

Minä olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta minua kuvottaa se, miten hyönteisistä irtoaa palasia ja ne vain jatkavat elämäänsä. Eivätkö ne saatana tajua milloin pitää luovuttaa?


"Well, do you ever get the feeling that the story's
too damn real and in the present tense?
Or that everybody's on the stage, and it seems like
you're the only person sitting in the audience?"

(Jethro Tull / Skating away on the thin ice of the new day)

"Näpsäkät kuistinpylväät, Nestori!"

Juna rakensi minut taas tänne pääkaupunkiseudulle, joka on ympäristönä luonnonläheisempää kuin mitä Turussa olen vielä missään nähnyt. Bloggailen Jutan luona aamun sileäksi ja jos ikkuna olisi auki, putoaisin pisaroihin. Täällä soi Edith Piaf, naapurissa karjuu tiikeri, talo arvailee omia valintojaan yön raukeina tunteina. Olisin herännyt helikopterin ääneen jos olisin nukkunut. Valoineen se parveili kerrostalon yli liian matalalta ollakseen todellinen, ja sen ilmanpaine silti värisytti ikkunoita, jotka toistivat roottorin liikkeet tärykalvona. Aamulla uskalsin kahvin laihemmaksi kuin eilen.

Aamun viimeinen uni oli pitkästä aikaa arvoituksellinen sukellus selkounen valtapiiriin. Lensin loputtoman lumihuippuvuoriston seassa ja joka huipun väliseen laaksoon kuvittelin erilaisia asioita. Ihmisiä, suuria jäisiä sfinksejä, kasvottomia patsaita, veden saartamia asuinrakennuksia. Lensin kaikkien ohi, ja joka kohteen kohdalla olin edellistä varmempi siitä että herään, pulssi korvissani, ja hengitys, omaksi luultu, mikä herättyä virhearvioksi osoittautui.

Piti osallistua pariin meemiin osoittaakseni olevani juuri se rento jätkä jona kukaan ei minua pidä, mutta puolivälissä vastausmaratonia kadotin punaisen langan ja lopulta kissa söi sen kokonaan. Pirskule.

Olin kerran

Poika istui joen töyräällä ja katseli ohitseen virtaavaa vettä. Se otti muotoja ja näytti värejä. Pilvet valahtivat sen pinnalla aallonharjalta toiselle. Vesi piti sisällään elämää, sen poika tiesi. Hän laskeutui maahan vatsalleen ja kurotti koskettamaan veden pintaa sormellaan. Ilmestyi renkaita, jotka päättäväisesti laajenivat sormesta poispäin. Kauhuissaan poika yritti estää renkaita leviämästä. Ne saattaisivat laajeta niin kauas, ettei poika enää nähnyt niitä, se oli paha ajatus. Mutta yritykset saada renkaat pysähtymään aiheuttivat vain uusia renkaita.

Lopulta poika kiskaisi sormensa pois joesta. Hän ei enää halunnut jättää jälkiä, mutta jo syntyneitä ei kyennyt poistamaan. Hän nousi seisomaan, ja korkeammalta näki ensimmäisten renkaiden levinneen jokea kauas eteenpäin. Poika mietti ylettyisivätkö ne vastarannalle. Hän toivoi että ne vain katoaisivat; että joki veisi ne mennessään pois. Mutta virtaus ja pieni taivasta myötäilevä aallokko eivät riittäneet siihen.

Nyt kuvat joen pinnassa näyttivät silmiltä. Ne eivät räpytelleet eivätkä katsoneet pois, ne oli herätetty. Pojan oma kuvajainen vääntelehti levottomasti kun aallot kulkivat sen yli. Hän venyi ja tempoili. Poika kohotti varovasti kädet poskilleen ja nosti kasvonsa pois. Joen pinta toisti liikkeen, ja heijasti irvistävän pääkallohymyn uskollisesti takaisin kohti aurinkoa ja puiden joen ylle hamuilevia oksia. Ehkä ne eivät nyt näe minua, poika ajatteli ja piilotti kasvot paitansa alle.