Janin eilinen kirjoitus johdatti minut Setan "testaa sukupuolesi" -sivulle, ja sieltä yhä hämärämpien ajatusketjujen keskuuteen ja oman pään pimeisiin kätköihin taas vaihteeksi. Nämä tällaiset testithän ovat tietysti vain verkkotestejä, puolenpennin tiedepohjalta väsättyjä hetkenhauskuuttajia, mutta pienissä ja kivoissa yksityiskohdissa on usein iso kimpale totuutta. Vastasin testiin rehellisesti, tulos: nainen. Mitä tästä pitäisi päätellä? Onko minua mätkäisty syntymässä väärällä keholla? Muistan alle kymmenvuotiaana mankuneeni useasti vanhemmilleni sitä että olisin paljon mieluummin tyttö kuin poika. Tuntuu hauskalta kehitellä vaihtoehtohistoriaa itselleen miettien missä ja millaisessa elämäntilanteessa olisin nyt, samana päivänä samaan paikkaan ja samaan perheeseen syntyneenä, vain sukupuoleltani toisena. Elämä olisi tähän pisteeseen asti ollut toisenlainen niin monella tavalla että niitä on vaikea kaikkia tajuta. Ihmiset ympärilläni olisivat toiset. Kirjoittaisinko? Varmasti ainakin piirtäisin. Olisiko hyllyssäni Absoluuttisen Nollapisteen koko tuotanto? Olisiko Silmänkääntövankilaa?
Missä minun sisäinen mieheni on ja miksei hän ole ollut pitämässä minusta huolta näiden vuosien aikana? Minulla olisi muutaman kerran elämässäni ollut käyttöä äijyydelle. Miehen fysiikalla varustettu henkilö ajautuu sellaisiin tilanteisiin väkisinkin joskus. Onko sukupuoli ruumiissa, aivoissa, sielussa? Jossain muualla? Onko kyseessä kombinaatio? Voiko käyttää sanaa "nainen" sukupuolesta, joka ei ilmene fyysisesti? Kuka vastaa minun kysymyksiini muu kuin kaiku?
Sit tää niinku ajautuis vakavaan persoonallisuushäiriöön. Iain M. Banksin Kulttuuri-romaaneissa ihmiset vaihtavat sukupuoltaan aina tarpeen vaatiessa; ja huvikseen tietysti myös. Tämä saattaisi olla ihannetilanne. Miehenä olemisessa on tietenkin ollut puolensa, mutta toisaalta olen ollut XY-kromosominen 28 vuotta. Alkaa pitkästyttää. Minusta saisi kauniin naisen kun vähän leikkaisi tuosta, höyläisi tästä, imisi sieltä ja lisäisi jonnekin muualle. Ja oikaisisi ja siistisi. Ja niin näen jo sieluni peilissä Lady Uguksen, oman elämänsä valtiattaren.
Äkillinen paluu perusasioihin. Nivelet rouskuen se oikaisee selkänsä ja katsoo heijastustaan ikkunasta, hautausmaa ei näy, on pimeää. Huoneessa sisällä ja silmien takana. Olisipa kiva olla joku ihan muu. Kuusi vuotta sitten Carmabal katsoi silmiini ja sanoi: "Sinähän olet puoliksi nainen!". Niin, se on se henkinen puoli. Fyysisesti alan ukkoutua. Hiukset jo ohenevat. Helvetin kaljuuntumisgeeni.
Kun elämässä pitää kuulemma kokeilla uusia asioita niin perhana, minä sitten myös. Tämä on kieroutunein koskaan lukemasi seuranhakuilmoitus. Olen ns. vapaa. Nyt kaikki lukijat riviin.
En esitä mitään vaatimuksia.
"I can't find myself
I got lost in someone else"
(The Cure / Lost)
11.1.05
10.1.05
"Mama mama marra"
En yritäkään ymmärtää kaikkea tällä kuoppaisella tielläni vastaantulevaa. En väitä tietäväni jokaisen tiedonmurun ydintä tai edes haluavani tajuta sanojen syvintä merkitystä. En voi kieltää etteikö monestikin olisi rauhoittava se tieto, ettei olisi mitään muuta kuin tämä fyysinen, näkyvä maailma, ja etteikö aivan yhtä monesti olisi aivan yhtä rauhoittava se tieto, että tämä on vain äärimmäisin ulkokuori ja kulissi. En osaa sanoa onko jumala atomin ytimessä. En voi tietää kuinka paljon ja millaista elämää maailmankaikkeus sisältää. En voi edes tietää onko maailmankaikkeutta. En voi tietää.
Mutta yksi asia minua tällä hetkellä aivan suunnattomasti kiinnostaa. Kaksi yötä sitten heräsin levottomasta unesta, jossa lensin lapsuudenmaisemani yllä ja aina ohittaessani valonlähteen peittyi osa taloista ja pelloista alapuolellani suurella ihmisenmuotoisella varjolla. Laskeuduin katolle, jolla Aleksi istui. Se katsoi minua ja sanoi "Mama mama marra".
Ja ellei se tarkoita jotain tärkeää on maailma surullisempi paikka kuin äkkiä voisi kuvitella.
9.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 28
Minä naureskelin aikanaan heille, huuhaaihmisille, rajatietoväelle. Opistolla heitä oli, minun enkelini Heli ja ne kaikki muut unineen ja tarot-kortteineen, metsänhenkineen ja energiavirtoineen. Ja ufoineen myös.
Okei.
Heinäkuinen pelto, ei kaukana meidän kotoa, pienen hiekkatien päässä. Minä en todella muista mitä tein siellä, miksi olin yksin, miksi aamuyöllä. Muistan että jalkani upposivat pellon saveen ja se tuntui kylmältä ja märältä, erittäin väärältä.
Taivaalle piirtyi kaari, siisti, ei höyrykaari kuten suihkukoneista, jonkinlainen kimalteleva ja hiljalleen näkyvistä katoava kaari. Sen päässä oli harmaa soikion mallinen alus, ikkunarivi kiersi sitä kuin vyö. Se tuli lähelle, hyvin lähelle, eikä pienellä ihmisellä jonka maailmankuva murtui ollut aikaa ajautua paniikkiin, ei käynnistynyt elimistön hälytystila niinkuin silloin Fiatissa. Ainoa mikä kävi mielessä oli että se tulee päin, se saatana tulee...
Minä en herännyt sängyssäni säpsähtäen. Minä vain istuin alasti seinään nojaten päiväpeitteen päällä ja minun jalkani eivät olleet savessa mutta niitä housuja jotka minulla oli edellisenä iltana - ja siellä pellolla - ollut yllä ei sittemmin enää nähty.
Minä kerroin Juhalle siitä kaksi yötä myöhemmin mökillä. Hän ihmetteli sitä että poltin. Vasta silloin huomasin itsekin. Meillä kotona ei kukaan polta, minä en ole koskaan elämässäni ostanut tupakkaa ja minulla oli takkini taskussa rasia kuitenkin. Neljännen puoliväliin asti olin päässyt kuin vanhasta tottumuksesta.
Savu leijaili mökin kuistin kattoon harmaina soikion muotoisina pilvinä.
Okei.
Heinäkuinen pelto, ei kaukana meidän kotoa, pienen hiekkatien päässä. Minä en todella muista mitä tein siellä, miksi olin yksin, miksi aamuyöllä. Muistan että jalkani upposivat pellon saveen ja se tuntui kylmältä ja märältä, erittäin väärältä.
Taivaalle piirtyi kaari, siisti, ei höyrykaari kuten suihkukoneista, jonkinlainen kimalteleva ja hiljalleen näkyvistä katoava kaari. Sen päässä oli harmaa soikion mallinen alus, ikkunarivi kiersi sitä kuin vyö. Se tuli lähelle, hyvin lähelle, eikä pienellä ihmisellä jonka maailmankuva murtui ollut aikaa ajautua paniikkiin, ei käynnistynyt elimistön hälytystila niinkuin silloin Fiatissa. Ainoa mikä kävi mielessä oli että se tulee päin, se saatana tulee...
Minä en herännyt sängyssäni säpsähtäen. Minä vain istuin alasti seinään nojaten päiväpeitteen päällä ja minun jalkani eivät olleet savessa mutta niitä housuja jotka minulla oli edellisenä iltana - ja siellä pellolla - ollut yllä ei sittemmin enää nähty.
Minä kerroin Juhalle siitä kaksi yötä myöhemmin mökillä. Hän ihmetteli sitä että poltin. Vasta silloin huomasin itsekin. Meillä kotona ei kukaan polta, minä en ole koskaan elämässäni ostanut tupakkaa ja minulla oli takkini taskussa rasia kuitenkin. Neljännen puoliväliin asti olin päässyt kuin vanhasta tottumuksesta.
Savu leijaili mökin kuistin kattoon harmaina soikion muotoisina pilvinä.
8.1.05
Kuinka käyttää menestyneiden urheilijoiden nimiä blogimerkintäotsikkoina, osa 1: "Mildred Didrikson Zaharias"
Aina kun Mike Monroe kävelee vastaan loskaisella kadulla lähellä tuomiokirkkoa kaupan muovikassi kädessään kaikkien kiireisten ja toisiaan tieltään pois tönivien työmatkalaisten keskellä huomaa tajuavansa että tämä on mahdollista vain Turussa. Loppiaisena nepalilainen opiskelija pysäytti minut ja tiedusteli miksi kaikki paikat ovat kiinni. Hän puhui englantia huonosti, ymmärsi vielä huonommin, mutta en silti raaskinut jättää siihen uskoon että Suomessa on kaikki aina torstaisin kiinni kuten hän ensin selitykseni ymmärsi. Ellei hänen jokaisen lauseensa tajuaminen olisi vaatinut lihaksissa tuntuvaa pinnistelyä olisin vastannut myöntävästi hänen ehdotukseensa kävellä yhtä matkaa keskustaan. Sympaattinen mies, mutta pääni ei olisi kestänyt.
Minä en ole koskaan vihannut montaa asiaa niin paljon kuin viikonloppuja. Jos joskus vielä teen palkkatyötä, saattaa asenteeni muuttua.
"Toiset syntyvät kirkkaiden tähtien alla
minä kai tulin säällä tummemmalla
En syytä kohtaloa
En moiti elämää
Enkä halua tietää...
Kuka varastaa sunnuntain Hesarin?
Kuka pöllii vessapaperin?
Miksi hissi on kuudennessa aina?
Miksi päätä särkee maanantaina?
Mikä lopettaa suolen toiminnan?
Mikä aiheuttaa jalkasilsan?
Kuka Koskenkorvan vaihtoi tärpättiin?
Miksi piti mennä naimisiin, mitä?
Mitäs pienistä
pienistä on turha inistä
Haluaisin tietää,
maksaisin tiedosta aika paljon
Kuka unohti uistimen lauteille?"
(Lapinlahden Linnut / Unohtunut uistin)
Minä en ole koskaan vihannut montaa asiaa niin paljon kuin viikonloppuja. Jos joskus vielä teen palkkatyötä, saattaa asenteeni muuttua.
"Toiset syntyvät kirkkaiden tähtien alla
minä kai tulin säällä tummemmalla
En syytä kohtaloa
En moiti elämää
Enkä halua tietää...
Kuka varastaa sunnuntain Hesarin?
Kuka pöllii vessapaperin?
Miksi hissi on kuudennessa aina?
Miksi päätä särkee maanantaina?
Mikä lopettaa suolen toiminnan?
Mikä aiheuttaa jalkasilsan?
Kuka Koskenkorvan vaihtoi tärpättiin?
Miksi piti mennä naimisiin, mitä?
Mitäs pienistä
pienistä on turha inistä
Haluaisin tietää,
maksaisin tiedosta aika paljon
Kuka unohti uistimen lauteille?"
(Lapinlahden Linnut / Unohtunut uistin)
Tyhjenevä keuhko
Se oli sitä aikaa kun isoisä kertoi tarinaa viidestä henkilöstä, jotka aina loppiaisin kokoontuivat yhteen harrastamaan urheilua. Kyllä vain, nämä (m)urheelliset yksilöt eivät antautuneet surkeimmankaan säätilan edessä, vaan kokoontuivat pyyteettä yhteen ja aloittivat tervehenkisen mutta sitäkin armottomamman kisailun sellaisissa jokapäiväisissä lajeissa kuin mäkihyppy, sumopaini ja miekkailu. Tätä jatkui kellon ympäri.
Isoisä ei ottanut huonosti kuuleviin korviinsa lapsilauman valitusta heidän joutuessaan kuulemaan taas samaa tarinaa. Au contraire; hän innostui ja lisäsi vettä myllyynsä. "Miekkojen kalske, kosken kuohut ja kanootin kirskahdus kivikon kylkeen!", hän saattoi karjaista saaden lapsoset hyppäämään kauhuissaan taaksepäin.
Kului sata vuotta. Isoisän pojanpojantytär kertoi tarinaa lapsenlapsilleen. "Niin katsokaas, silloin oli sellaisia asioita kuin tietokoneita."
Mutta lapset eivät ymmärtäneet. "World games, anyone?". Mutta vuosi oli 2100 ja aikamoiset rapiat päälle, eikä ketään enää kiinnostanut se, että joskus oli ollut mahdollista emuloida tietokoneella toista tietokonetta, jolla sitten pelata peliä, joka emuloi urheilua. Lapset näyttivät kyllästyneiltä, ja letkut syöttivät heidän suoniinsa tuoretta Gerb-haggishia. Isoäiti suhahti teilleen.
Kului kaksisataaviisikymmentä vuotta. Onni ja rauha oli saavutettu, isoisän pojanpojantyttären pojantyttärenpoika kertoi tarinaa klooninpojankloonilleen. Yksityiskohdat olivat jokseenkin kadoksissa, muttei se ketään kiinnostanut, sitä pidettiin tuohon maailmanaikaan jopa jossain määrin chic'inä. "Vel vel", totesi klooninpojanklooni kyynisesti kun hänen lähdeyksilönisänlähdeyksilönsä kertoi tarinaa multitaskaamalla. "Totta", kertoja lisäsi, ja myös "Keniz", mutta sanan merkitys ei meille vielä avaudu. Vuonna osapuilleen 2400 on kielellisesti kehitytty tilaan, jossa viisikirjaimiset sanat korvaavat eivät ainoastaan lauseita, vaan kokonaisia keskusteluja.
"Lubas."
Kului neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Kukaan ei enää tiennyt kuka oli kenellekin sukua ja kloonattu mistä. "Loppiainen" oli muuttunut maailman suosituimmaksi pyhäksi, ja sitä vietettiin kahdesti joka vuorokausi. Mannerlaatat olivat siirtyessään muuttaneet maapallon kartan toiseksi, ja Montevideosta pääsi kävelemään Norsunluurannikolle. Jossain linnunsiipisten ihmislasten höyhenpöllyssä kulki outoina huhuina kertomuksia sellaisista ilmiöistä kuin "urheilu", "tietokoneet", "illanvietto", "vuodenajat". Niitä kuiskailtiin aikansa yleisimmällä kielellä, joka koostui eri korkeuksin painotetuista o-kirjaimista. Nykyisin me pitäisimme sitä hyvin kauniina kielenä, joskin vaikeana oppia. Kenenkään ei tehnyt mieli palata menneeseen.
Kului kuusisataa vuotta. Väitettiin Gainardia-nimisen piraatin löytäneen kirjoitettua tekstiä saaresta, joka taivaalta katsottuna toi mieleen kasvot. Museo etsi piraatin käsiinsä, tappoi tämän, dekoodasi tekstin ja hämmästyi viidestä nimestä, joista yksikään ei ollut Gainardia.
Moinen mahdollisuus ei ollut satoihin vuosiin käynyt kenenkään mielessä.
Isoisä ei ottanut huonosti kuuleviin korviinsa lapsilauman valitusta heidän joutuessaan kuulemaan taas samaa tarinaa. Au contraire; hän innostui ja lisäsi vettä myllyynsä. "Miekkojen kalske, kosken kuohut ja kanootin kirskahdus kivikon kylkeen!", hän saattoi karjaista saaden lapsoset hyppäämään kauhuissaan taaksepäin.
Kului sata vuotta. Isoisän pojanpojantytär kertoi tarinaa lapsenlapsilleen. "Niin katsokaas, silloin oli sellaisia asioita kuin tietokoneita."
Mutta lapset eivät ymmärtäneet. "World games, anyone?". Mutta vuosi oli 2100 ja aikamoiset rapiat päälle, eikä ketään enää kiinnostanut se, että joskus oli ollut mahdollista emuloida tietokoneella toista tietokonetta, jolla sitten pelata peliä, joka emuloi urheilua. Lapset näyttivät kyllästyneiltä, ja letkut syöttivät heidän suoniinsa tuoretta Gerb-haggishia. Isoäiti suhahti teilleen.
Kului kaksisataaviisikymmentä vuotta. Onni ja rauha oli saavutettu, isoisän pojanpojantyttären pojantyttärenpoika kertoi tarinaa klooninpojankloonilleen. Yksityiskohdat olivat jokseenkin kadoksissa, muttei se ketään kiinnostanut, sitä pidettiin tuohon maailmanaikaan jopa jossain määrin chic'inä. "Vel vel", totesi klooninpojanklooni kyynisesti kun hänen lähdeyksilönisänlähdeyksilönsä kertoi tarinaa multitaskaamalla. "Totta", kertoja lisäsi, ja myös "Keniz", mutta sanan merkitys ei meille vielä avaudu. Vuonna osapuilleen 2400 on kielellisesti kehitytty tilaan, jossa viisikirjaimiset sanat korvaavat eivät ainoastaan lauseita, vaan kokonaisia keskusteluja.
"Lubas."
Kului neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Kukaan ei enää tiennyt kuka oli kenellekin sukua ja kloonattu mistä. "Loppiainen" oli muuttunut maailman suosituimmaksi pyhäksi, ja sitä vietettiin kahdesti joka vuorokausi. Mannerlaatat olivat siirtyessään muuttaneet maapallon kartan toiseksi, ja Montevideosta pääsi kävelemään Norsunluurannikolle. Jossain linnunsiipisten ihmislasten höyhenpöllyssä kulki outoina huhuina kertomuksia sellaisista ilmiöistä kuin "urheilu", "tietokoneet", "illanvietto", "vuodenajat". Niitä kuiskailtiin aikansa yleisimmällä kielellä, joka koostui eri korkeuksin painotetuista o-kirjaimista. Nykyisin me pitäisimme sitä hyvin kauniina kielenä, joskin vaikeana oppia. Kenenkään ei tehnyt mieli palata menneeseen.
Kului kuusisataa vuotta. Väitettiin Gainardia-nimisen piraatin löytäneen kirjoitettua tekstiä saaresta, joka taivaalta katsottuna toi mieleen kasvot. Museo etsi piraatin käsiinsä, tappoi tämän, dekoodasi tekstin ja hämmästyi viidestä nimestä, joista yksikään ei ollut Gainardia.
Moinen mahdollisuus ei ollut satoihin vuosiin käynyt kenenkään mielessä.
6.1.05
Mies tulee seinästä
eli "Kuinka vaipua syvään hallusinaatioon ja herätä siitä"
(tai: "Ovat kuulemma pitkiä otsikkojani kaivanneet")
Onko lintujen talviruokinta epäonnistunut, jos harakka varastaa talipallon ennen kuin yksikään pieni ja söpö tirppa on ehtinyt siitä ahnaaseen kitaansa nokkaista? Yhtä hyvin voisi kysyä onko romaanin kirjoittaja epäonnistunut, jos hänen luomansa henkilöhahmo kävelee jonain kauniina päivänä kadulla vastaan, tervehtii, katsoo pitkään. Kumpaankin kysymykseen on vastaus aina sama: "Anteeksi mitä?"
Minä vaikutuin muutaman päivän takaisesta Andy Kaufmanista kertoneesta elokuvasta. Se hahmotti kokonaiskuvaa henkilöstä, jonka vaiheista olen aiemmin tiennyt vain katkelmia. Kaufman oli monessa suhteessa saavuttanut sen, minkä minä itsekin haluaisin saavuttaa; tilan, jossa harva enää tietää mikä on totta, missä loppuu rooli ja mistä alkaa itse henkilö. Ehkä Kaufman ei itsekään tiennyt. Se on kuitenkin hyvä tila siksi, että on rehellinen. Me elämme rooleissa joka tapauksessa, miksi teeskennellä muuta?
Silmänräpäysten faneille voin luvata niiden jatkuvan edelleen, tosin rauhallisempaan tahtiin. Tarina ei ole vielä lopussa, mutta sen kertominen ei ole enää ykkösprioriteetti. Joskus juna vie ihan vahingossa väärille raiteille. Ei ole kivaa asua radan varressa jos takapihan poikki kulkee moottoritie. Uskokaa pois.
Joulukuun 29. päivän Turkulaisessa apulaiskaupunginjohtaja Olli A. Manni sanoo: "Strategiamme on aina ollut saada turkulaiset muuttamaan keskustaan joen varteen." Olen tästä Turun kaupungin strategiasta kyyneliin asti liikuttunut ja jään innolla odottamaan minulle kaiketi pikapuoliin osoitettavaa hienoa asuntoa keskustasta joen varresta. Miten mikään kaupunki voi olla näin reilu?
Ei järjellä käsitä.
Minä vaikutuin muutaman päivän takaisesta Andy Kaufmanista kertoneesta elokuvasta. Se hahmotti kokonaiskuvaa henkilöstä, jonka vaiheista olen aiemmin tiennyt vain katkelmia. Kaufman oli monessa suhteessa saavuttanut sen, minkä minä itsekin haluaisin saavuttaa; tilan, jossa harva enää tietää mikä on totta, missä loppuu rooli ja mistä alkaa itse henkilö. Ehkä Kaufman ei itsekään tiennyt. Se on kuitenkin hyvä tila siksi, että on rehellinen. Me elämme rooleissa joka tapauksessa, miksi teeskennellä muuta?
Silmänräpäysten faneille voin luvata niiden jatkuvan edelleen, tosin rauhallisempaan tahtiin. Tarina ei ole vielä lopussa, mutta sen kertominen ei ole enää ykkösprioriteetti. Joskus juna vie ihan vahingossa väärille raiteille. Ei ole kivaa asua radan varressa jos takapihan poikki kulkee moottoritie. Uskokaa pois.
Joulukuun 29. päivän Turkulaisessa apulaiskaupunginjohtaja Olli A. Manni sanoo: "Strategiamme on aina ollut saada turkulaiset muuttamaan keskustaan joen varteen." Olen tästä Turun kaupungin strategiasta kyyneliin asti liikuttunut ja jään innolla odottamaan minulle kaiketi pikapuoliin osoitettavaa hienoa asuntoa keskustasta joen varresta. Miten mikään kaupunki voi olla näin reilu?
Ei järjellä käsitä.
5.1.05
Taas "Vuoden"
Eletään taas niitä aikoja kun on tapana valikoida vuoden mikämilloinkin. "Vuoden levy". "Vuoden urheilija". "Vuoden kulttuuriteko". Minä tunnustan pekkaa pahempana olemattomuuteni ja liityn kärrypolulla vaappuen eteenpäin nitistelevän karavaanin jatkoksi.
Hei hetkinen? Eikö se just äsken sanonut ihan samaa? Toki. Tämä vain todistaa sen, että kuljemme alati samaan pisteeseen palaavissa ympyröissä. Sykl sykl. Mikään ei voisi olla turhempaa kuin valikoida eri asioita jotka ovat "vuoden", ja juuri siksi paneudun aiheeseen ennennäkemättömällä pieteetillä. Tehdäkseni asiat itselleni vielä vähän hankalammaksi, käytän ainoastaan samoja kategorioita kuin viime vuonna, jolloin ne tietenkin syntyivät syystä että juuri niistä sattui olemaan silloin mielessä jotain valittavaa. Aijai, tästä tulee hauskaa. Ja pitkää. Olen pahoillani.
[Kesätoimittajan nasevahko asianselvennys: Nämä vuoden parhaiden asioiden valinnat edustavat monilta osin juuri sitä kyynistä ja kärmesmielistä Ugusta, jonka monet toivovat ryömivän sen saman wc-pöntön kannen alle josta se on joskus esiinkin puklattu. Mikäs ihme se toisaalta on. Vuosi 2004 oli Uguksen elämän ylivoimaisesti huonoin vuosi; ellei hänellä olisi ollut ystäviä, niin kasvokkain kohdattuja kuin netin kautta tavattuja, hän ei olisi pysynyt pinnalla. Hän pyysi minua välittämän kiitoksensa kaikille jotka katsovat olleensa mukana, pojunen on vielä sen verran ujo ettei kehtaa itse sanoa.]
Silmänkääntövangin vuoden 2004 "vuoden", olkaa hyvä:
Vuoden levy: Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir blues / The Lyre of Orpheus
Harvoin törmää tupla-albumeihin, joissa ei ole mitään vikaa. Monin tavoin tämä on aivan yhtä nerokas teos kuin Caven vuoden 2001 No more shall we part, eri tavoin tosin. Tiedän että jos tämä olisi ollut tripla, siitä ei olisi siltikään löytynyt mitään vikaa.
Vuoden tietokonepeli: CCS64 v3.0
Ei siis varsinaisesti peli, vaan ensimmäinen lähes 100% toimiva Commodore 64 -emulaattori, jonka olen kohdannut. Netistä saa imuroiduksi pelejä sadoittain. Tämä löytyi vasta joulukuussa, ja vaikutus tuntuu suuremmin vasta tämän vuoden puolella. Nyt jo tiedän että se vaikutus on oleva suuri.
Pistesijalla: Astral arrows
Vuoden elokuva: Kaufman & Gondry: Tahraton mieli
Tämä saattaa olla paras ei-David-Lynch-elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Tämä korvaa kaikki muut koskaan tehdyt ihmissuhde-elokuvat. Niitä ei myöskään tarvitse enää koskaan tehdä. Jim Carrey nousi näyttelijäsuosikkieni listalle, Kate Winslet jo oli siellä. Charlie Kaufman on taas kerran - [Kesätoimittaja poikkaisi vuodatuksen]
Pistesijalla: Kill Bill
Vuoden animaatio: Treevil
Näin sen alkuvuonna animaatioillassa ja kesällä tv:stä, jolloin nauhoitin itselleni. Lumoaa yhä vaan.
Vuoden kirja: Jeffrey Eugenides: Middlesex
Joskus kirja on niin hyvä, että kun on sen lukenut, on se pakko mennä ostamaan itselleen (no, vasta pokkaripainoksen julkaisun jälkeen sentään...) ihan vain siitä ilosta että saa hyllyynsä hyvää kirjallisuutta.
Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Leffojen DVD-versiot
Selittäkää minulle, oi viisaammat, miksi joidenkin mielestä elokuva on alkuperäistä teatteriversiotaan parempi jos siihen on dvd:tä varten lisätty tunnin verran sitä samaa jauhantaa kuin mitä siinä alkuperäisessä leffassa oli jo ihan helvetisti liikaa? Tylsä on tylsää vaikka sitä olisi kuinka monta tuntia ja sen myisi kuinka koreassa paketissa tahansa. (ja kaikkihan arvaavat mitä trilogiaa tarkoitan? kyllä kyllä, juuri sitä jonka extended versioilla voi kiduttaa itseään jo ainakin puolen vuorokauden verran putkeen! AARGH!)
Vuoden riesa: Valintatalon X-tra-riisin mukana myytävät hyönteiset
Olivathan ne söpöjä, mutta tuhosivat kahden kesälomaviikon aikana koko ruokakaappini sisällön ja jatkoivat sen jälkeen leviämistään asunnon jalkalistojen alle. En ole sittemmin ostanut riisiä. Mistään. Enkä osta. Koskaan.
Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja:
Koko vuosihan on ollut yhtä henkistä äärirajaa hauskasti heilahdellen, joten en ala sen paremmin tätä asiaa erittelemään. Fyysiseksi selviytymistarinaksi kelvannee heinä/elokuinen vatsakipu, jonka etenemistä lukijani henkeään pidätellen seurasivat ja jonka diagnoosin viimein paljastan: massiivinen revähdyksen aiheuttama vatsanseudun lihastulehdus. Oli kivulloinen. Kahden viikon tauoton lihallinen iloittelu vaatii tässä iässä jo veronsa. [kesätoimittaja olisi mielellään sensuroinut äskeisen lauseen]
Vuoden yllättävin suksee: Silmänkääntövankilan huikeat lukijamäärät
Keväällä huitelin jonkin aikaa Pinserin listan top 80:ssä. Sitten päätin alkaa tilittää henkilökohtaisuuksiani ja suuri osa lukijoista katosi kuin tuhka. Kiitos silti kaikille mukana olleille. Kyllä tämä tästä vielä... ihan totta hei...
Vuoden tv-sarja: Days of our lives
Ei epäilyksen varjoa tästä asiasta. Kuinkahan monta jaksoa vuoden aikana katsoin? Varmaan sarja on jo nyt noussut jaksomäärältään eniten katsomakseni koskaan. Pelasti minut henkisestä sudenkuopasta useammin kuin on mahdollista laskea, mistä olen sille ikuisesti kiitollinen. Kuulostanee lievästi erikoiselta, mutta Päivien viemää on oleellinen osa sitä selviytymisprosessia jonka läpi olen tänä vuonna joutunut käymään. Joskus apu löytyy hämmentävästä suunnasta.
Vuoden muu ohjelma kuin fiktiivinen tv-sarja: Big brother
Vaikka mistäpä minä voisin tietää onko tämä fiktiivinen vai ei. Meistä kukaan ei voi sitä tietää. Tänä keväänä alkaa kuulemma suomalainen BB, voi kun kiva, voi sitten jättää senkin katsomatta.
Pistesijalla: Late night with Conan O'Brien
Vuoden uni: Evil dead
Väkivaltainen mutta kaunis, ja on näillä molemmilla ansioillaan ehdottoman oikeutettu saamaan tämän hopeanhohtoiseen aamu-usvaan hajoavan auringonvalon muotoisen palkintopokaalin.
Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Luovan kirjoittamisen aineopintojen aloittaminen
Sitten vaan yhtäkkiä huomasin olevani siellä. Kivaa on ollut, paitsi se yksi kurssi joka oli luokattoman huono.
Vuoden kutsumanimi: (sensuroitu)
Mutta kiitos kuitenkin, Carm. Hiveli kovasti miehisen miehen itsetuntoa.
Vuoden päivä:
Siitäkin huolimatta että itse vuosi oli enimmäkseen ahdistusta, nousee tämän kategorian voittajaehdokkaiksi useampikin vaihtoehto joista valita. Oliko vuoden päivä se helmikuinen päivä jona minä ja C kävelimme ympäri Kokkolaa 25 asteen pakkasessa ja päädyimme epämuodostuneiden eläinten museoon (vierailijoiksi, ei näytille!)? Toukokuulta löytyy kaksikin ehdokasta; opiskelijajoukkomme ruotsinlaivamatka tai osittain saman seurueen upealla säällä siunattu retki Vepsän saareen. Ei, noiden molempien pohjavire oli sittenkin liian ahdistunut kaikista hyvistä muistoista huolimatta. Jossain syvällä asuu katkeruus ja se ei ole kaunista katsella. Juhannus on varsin varteenotettava ehdokas. Ehkä se tosiaan oli vuoden päivä; sikälikin että oli pisin ja kaunein. En keksi pohtimallakaan mitään ikävää siitä. Toisaalta heinäkuukin sisälsi monta hyvää päivää, esimerkiksi Carmabalin syntymäpäivän, ja varsinkin yötä; niistä yhden vietimme Kokkolassa hautausmaalla. Hmm, sanoisin, ja nyökkäilisin tietävästi. Vielä elokuussa vietin venetsialaisia, taas siellä Pohjanmaan perukoilla. Se oli hyvä ja lämmin päivä, päättyikin ilotulitukseen.
Vaan kyllä vuoden päivän palkinnon on sittenkin ansainnut juhannus. Se on monista viime vuoden hyvistä päivistä ainoa jonka muistot eivät ole jälkeenpäin tahriintuneet. Eiväthän?
Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Kannan (joko myönteisen tai kielteisen) ottaminen mihin tahansa Yhdysvaltoihin liittyvään asiaan
Hohhoijaa.
Vuoden kulttuuriteko: Days of our livesin aamu-uusinnat nelosella
Pelastivat monta aamua. Mutta miten käy nyt kun nämä uusinnat lakkautettiin tämän vuoden alusta, kirous ja kuolema!
Pistesijalla: RAPA 2
Vuoden keikka:
En käynyt ainoallakaan keikalla koko vuonna.
*
Siinä ne taas olivat. Kylläpä kuulostankin nykyisin kylmältä ja pisteliäältä. Tiedän ettei se pue minua. Älkää pelätkö, palaan ihan kohta taas kivaksi. Tämä on vain vaihe.
Hei hetkinen? Eikö se just äsken sanonut ihan samaa? Toki. Tämä vain todistaa sen, että kuljemme alati samaan pisteeseen palaavissa ympyröissä. Sykl sykl. Mikään ei voisi olla turhempaa kuin valikoida eri asioita jotka ovat "vuoden", ja juuri siksi paneudun aiheeseen ennennäkemättömällä pieteetillä. Tehdäkseni asiat itselleni vielä vähän hankalammaksi, käytän ainoastaan samoja kategorioita kuin viime vuonna, jolloin ne tietenkin syntyivät syystä että juuri niistä sattui olemaan silloin mielessä jotain valittavaa. Aijai, tästä tulee hauskaa. Ja pitkää. Olen pahoillani.
[Kesätoimittajan nasevahko asianselvennys: Nämä vuoden parhaiden asioiden valinnat edustavat monilta osin juuri sitä kyynistä ja kärmesmielistä Ugusta, jonka monet toivovat ryömivän sen saman wc-pöntön kannen alle josta se on joskus esiinkin puklattu. Mikäs ihme se toisaalta on. Vuosi 2004 oli Uguksen elämän ylivoimaisesti huonoin vuosi; ellei hänellä olisi ollut ystäviä, niin kasvokkain kohdattuja kuin netin kautta tavattuja, hän ei olisi pysynyt pinnalla. Hän pyysi minua välittämän kiitoksensa kaikille jotka katsovat olleensa mukana, pojunen on vielä sen verran ujo ettei kehtaa itse sanoa.]
Silmänkääntövangin vuoden 2004 "vuoden", olkaa hyvä:
Vuoden levy: Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir blues / The Lyre of Orpheus
Harvoin törmää tupla-albumeihin, joissa ei ole mitään vikaa. Monin tavoin tämä on aivan yhtä nerokas teos kuin Caven vuoden 2001 No more shall we part, eri tavoin tosin. Tiedän että jos tämä olisi ollut tripla, siitä ei olisi siltikään löytynyt mitään vikaa.
Vuoden tietokonepeli: CCS64 v3.0
Ei siis varsinaisesti peli, vaan ensimmäinen lähes 100% toimiva Commodore 64 -emulaattori, jonka olen kohdannut. Netistä saa imuroiduksi pelejä sadoittain. Tämä löytyi vasta joulukuussa, ja vaikutus tuntuu suuremmin vasta tämän vuoden puolella. Nyt jo tiedän että se vaikutus on oleva suuri.
Pistesijalla: Astral arrows
Vuoden elokuva: Kaufman & Gondry: Tahraton mieli
Tämä saattaa olla paras ei-David-Lynch-elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Tämä korvaa kaikki muut koskaan tehdyt ihmissuhde-elokuvat. Niitä ei myöskään tarvitse enää koskaan tehdä. Jim Carrey nousi näyttelijäsuosikkieni listalle, Kate Winslet jo oli siellä. Charlie Kaufman on taas kerran - [Kesätoimittaja poikkaisi vuodatuksen]
Pistesijalla: Kill Bill
Vuoden animaatio: Treevil
Näin sen alkuvuonna animaatioillassa ja kesällä tv:stä, jolloin nauhoitin itselleni. Lumoaa yhä vaan.
Vuoden kirja: Jeffrey Eugenides: Middlesex
Joskus kirja on niin hyvä, että kun on sen lukenut, on se pakko mennä ostamaan itselleen (no, vasta pokkaripainoksen julkaisun jälkeen sentään...) ihan vain siitä ilosta että saa hyllyynsä hyvää kirjallisuutta.
Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Leffojen DVD-versiot
Selittäkää minulle, oi viisaammat, miksi joidenkin mielestä elokuva on alkuperäistä teatteriversiotaan parempi jos siihen on dvd:tä varten lisätty tunnin verran sitä samaa jauhantaa kuin mitä siinä alkuperäisessä leffassa oli jo ihan helvetisti liikaa? Tylsä on tylsää vaikka sitä olisi kuinka monta tuntia ja sen myisi kuinka koreassa paketissa tahansa. (ja kaikkihan arvaavat mitä trilogiaa tarkoitan? kyllä kyllä, juuri sitä jonka extended versioilla voi kiduttaa itseään jo ainakin puolen vuorokauden verran putkeen! AARGH!)
Vuoden riesa: Valintatalon X-tra-riisin mukana myytävät hyönteiset
Olivathan ne söpöjä, mutta tuhosivat kahden kesälomaviikon aikana koko ruokakaappini sisällön ja jatkoivat sen jälkeen leviämistään asunnon jalkalistojen alle. En ole sittemmin ostanut riisiä. Mistään. Enkä osta. Koskaan.
Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja:
Koko vuosihan on ollut yhtä henkistä äärirajaa hauskasti heilahdellen, joten en ala sen paremmin tätä asiaa erittelemään. Fyysiseksi selviytymistarinaksi kelvannee heinä/elokuinen vatsakipu, jonka etenemistä lukijani henkeään pidätellen seurasivat ja jonka diagnoosin viimein paljastan: massiivinen revähdyksen aiheuttama vatsanseudun lihastulehdus. Oli kivulloinen. Kahden viikon tauoton lihallinen iloittelu vaatii tässä iässä jo veronsa. [kesätoimittaja olisi mielellään sensuroinut äskeisen lauseen]
Vuoden yllättävin suksee: Silmänkääntövankilan huikeat lukijamäärät
Keväällä huitelin jonkin aikaa Pinserin listan top 80:ssä. Sitten päätin alkaa tilittää henkilökohtaisuuksiani ja suuri osa lukijoista katosi kuin tuhka. Kiitos silti kaikille mukana olleille. Kyllä tämä tästä vielä... ihan totta hei...
Vuoden tv-sarja: Days of our lives
Ei epäilyksen varjoa tästä asiasta. Kuinkahan monta jaksoa vuoden aikana katsoin? Varmaan sarja on jo nyt noussut jaksomäärältään eniten katsomakseni koskaan. Pelasti minut henkisestä sudenkuopasta useammin kuin on mahdollista laskea, mistä olen sille ikuisesti kiitollinen. Kuulostanee lievästi erikoiselta, mutta Päivien viemää on oleellinen osa sitä selviytymisprosessia jonka läpi olen tänä vuonna joutunut käymään. Joskus apu löytyy hämmentävästä suunnasta.
Vuoden muu ohjelma kuin fiktiivinen tv-sarja: Big brother
Vaikka mistäpä minä voisin tietää onko tämä fiktiivinen vai ei. Meistä kukaan ei voi sitä tietää. Tänä keväänä alkaa kuulemma suomalainen BB, voi kun kiva, voi sitten jättää senkin katsomatta.
Pistesijalla: Late night with Conan O'Brien
Vuoden uni: Evil dead
Väkivaltainen mutta kaunis, ja on näillä molemmilla ansioillaan ehdottoman oikeutettu saamaan tämän hopeanhohtoiseen aamu-usvaan hajoavan auringonvalon muotoisen palkintopokaalin.
Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Luovan kirjoittamisen aineopintojen aloittaminen
Sitten vaan yhtäkkiä huomasin olevani siellä. Kivaa on ollut, paitsi se yksi kurssi joka oli luokattoman huono.
Vuoden kutsumanimi: (sensuroitu)
Mutta kiitos kuitenkin, Carm. Hiveli kovasti miehisen miehen itsetuntoa.
Vuoden päivä:
Siitäkin huolimatta että itse vuosi oli enimmäkseen ahdistusta, nousee tämän kategorian voittajaehdokkaiksi useampikin vaihtoehto joista valita. Oliko vuoden päivä se helmikuinen päivä jona minä ja C kävelimme ympäri Kokkolaa 25 asteen pakkasessa ja päädyimme epämuodostuneiden eläinten museoon (vierailijoiksi, ei näytille!)? Toukokuulta löytyy kaksikin ehdokasta; opiskelijajoukkomme ruotsinlaivamatka tai osittain saman seurueen upealla säällä siunattu retki Vepsän saareen. Ei, noiden molempien pohjavire oli sittenkin liian ahdistunut kaikista hyvistä muistoista huolimatta. Jossain syvällä asuu katkeruus ja se ei ole kaunista katsella. Juhannus on varsin varteenotettava ehdokas. Ehkä se tosiaan oli vuoden päivä; sikälikin että oli pisin ja kaunein. En keksi pohtimallakaan mitään ikävää siitä. Toisaalta heinäkuukin sisälsi monta hyvää päivää, esimerkiksi Carmabalin syntymäpäivän, ja varsinkin yötä; niistä yhden vietimme Kokkolassa hautausmaalla. Hmm, sanoisin, ja nyökkäilisin tietävästi. Vielä elokuussa vietin venetsialaisia, taas siellä Pohjanmaan perukoilla. Se oli hyvä ja lämmin päivä, päättyikin ilotulitukseen.
Vaan kyllä vuoden päivän palkinnon on sittenkin ansainnut juhannus. Se on monista viime vuoden hyvistä päivistä ainoa jonka muistot eivät ole jälkeenpäin tahriintuneet. Eiväthän?
Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Kannan (joko myönteisen tai kielteisen) ottaminen mihin tahansa Yhdysvaltoihin liittyvään asiaan
Hohhoijaa.
Vuoden kulttuuriteko: Days of our livesin aamu-uusinnat nelosella
Pelastivat monta aamua. Mutta miten käy nyt kun nämä uusinnat lakkautettiin tämän vuoden alusta, kirous ja kuolema!
Pistesijalla: RAPA 2
Vuoden keikka:
En käynyt ainoallakaan keikalla koko vuonna.
*
Siinä ne taas olivat. Kylläpä kuulostankin nykyisin kylmältä ja pisteliäältä. Tiedän ettei se pue minua. Älkää pelätkö, palaan ihan kohta taas kivaksi. Tämä on vain vaihe.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)