Silmänräpäyksiä, osa 25

-Mikä tätä telinettä nyt taas vaivaa...
-Kuinka niin?
-No kato nyt tätä! Tää jalusta on jotenkin taipunut ja tää ite systeemi...
-Ei se nyt niin hirveen oudolta näytä...
-Niin mutta... voi vitun vittu! Eihän tää saatana suju nyt ollenkaan!
-Annas kun mä -
-Helvetti! Vittu! Saatanan romuläjä perkele, eikö mikään tässä helvetin maailmassa toimi enää?
-Anna nyt olla...
-Rrrrk!
-Hajotit sitten meijän talouspaperitelineen.

Silmänräpäyksiä, osa 24 ("Älkää kertoko rakkauskertomuksianne ennen kuin olette tarpeeksi vanhoja häpeämään niitä")

Niin kauniina kaartuu jäykistynyt varjo makuuhuoneen valkoista kaapinovea vasten kirkkaansinisessä täysikuun valossa kevättalven lämpimänä yönä. Meidän varjomme toisissaan kiinni, siluetteina nukketeatterissa jonka esittäjä kertoo vaienneelle yleisölleen rakastelun yksinkertaisen totuuden kaikessa kauneudessaan. Ja oi kun sinun lämpimät huulesi. Minun täytyy tunnustaa etten ole ennen ollut näin lähellä ketään, varjot sulautuvat yhdeksi. Minä olen kaikkialla siinä huoneessa, näen meidän varjomme jokaisella seinällä. Sinun rakkautesi liukuu kuin kala vedessä, minä olen vajonnut pohjaan, olen väsynyt ja meri on sininen yön taivas minun ylläni on aaltoja. Kätesi liukuvat käsiesi varjon yli ja minun kuvajaiseni pinta värähtää. Sinusta tulee minä ja teemme kaiken uudelleen äskeisen peilikuvana eikä maailma sittenkään lopu ihan vielä. Kuu katoaa ennen aamua, hiljaisuudessa on aikaa ajatella.

Silmänräpäyksiä, osa 23

Toukat olivat valkoisia, keskimäärin seitsemän senttimetrin mittaisia ja paksuimmillaan läpimitaltaan noin 1,2 senttimetriä. Niitä löytyi tehtaan kaakkoisreunalla sijaitsevan varastorakennuksen itäiseltä seinältä kaikkiaan 318 kappaletta, osa oli lähellä räystästä, matalimmillaan ne olivat hieman alle viisi senttimetriä maanpinnan yläpuolella. Korkeammalla sijaitsevat toukat olivat järjestään huonommassa kunnossa ja väriltään haaleampia, joidenkin pintakalvo oli repaleinen ja kuusi toukkaa oli haljennut. Jälkien perusteella kaikki toukat olivat matkalla suoraan ylöspäin.

Toukkia ei löytynyt mistään muualta tehtaan alueelta, eikä niitä kyseisen aamun jälkeen ole nähty varastorakennuksellakaan toiste. Ensimmäiset havainnot toukista tehtiin noin kello 7.15 aamuvuoron aloitettua työnsä. Ainakaan kello 6.50 ei toukkia vielä seinällä ollut. Laboratoriotyöntekijät keräsivät toukat talteen, ja niistä lähetettiin näytteet Helsingin yliopiston biologian laitokselle sekä tehtaan oman laboratorion tutkimusosastolle. Tulosten saamiseen odotetaan kuitenkin vielä kuluvan aikaa.

Silmänräpäyksiä, osa 22

Olivat ostaneet saman vuosimallin Fiatin ja vielä saman värisenkin kuin mikä minulla joskus oli, mistä lie ladosta löytäneet. Olivat rassanneet sitä perheen isän rasvamontussa vähän kolmatta kuukautta, kiillottaneet, jynssänneet saaneet moottorinkin toimimaan. Kuulin isältä että se oli nähnyt sen niitten pihassa kerran kun oli käynyt kirkolla. Samalta oli näyttänyt. Olivat sitten kärränneet sen yhtenä viikonloppuna ulos, tarkoituksena suorittaa koeajo. Oli vetäisty käsijarru päälle ja siihen oli Fiiu komeana jäänyt pihaa vartioimaan, se tuttu vähän väsähtäneen mietiskelevä katse oli osoittanut talolta poispäin ja perä oli ollut vähän koholla kun se oli niin laitettu. Ja sitten oli vielä lähdetty sisältä hakemaan kameraa, että otetaanpa projektista oikein kuva. Sillä välin se oli sitten käsijarru pettänyt, niin sitä ainakin epäiltiin, auto oli lähtenyt rullaamaan sitä kukkulantapaista pihaa pitkin saunalle ja siihen oli saunankuistin tolppien väliin kiilautunut ja perheen kissa oli etupyörän alla henki pois.

Taustakohinaa

Vielä viikko sitten ei osannut arvata, että vuoden vaihtuessa lehdet täyttyvät satojen kadonneiden suomalaisten nimistä ja kuvista, että uutislähetyksissä pohditaan kymmenientuhansien kuolleiden aiheuttamia äkillisiä terveyshaittoja ja miljoonia uhkaavaa nälänhätää. Viikko sitten ei kyennyt kunnolla pitämään huolta itsestään, nyt pitäisi kestää jostain kaukoidästä tulvivan tuskan paino. Tuntuu kuin vastaanottaisi jatkuvaa häiritsevää taustakohinaa ajatuksiinsa. Minun henkilökohtainen elämäni ei ole muuttunut. Minulla on hyvin vähän mahdollisuuksia tehdä mitään asian hyväksi (kun pääsen kaupunkiin, hakeudun keräyslippaan luokse), ja kuitenkin. Se ei poistu pään sisästä. Taustakohinaa, asema ei ole kohdallaan, sen sanoma ei välity selkeinä ja ymmärrettävinä ajatuksina. Levottomuus kasvaa ja yritän keskittyä jokapäiväiseen elämääni. Vuosi vaihtuu ystävien luona rauhallisissa merkeissä, se on hyvä. Turkuun ja arkeen palaan viikonloppuna, kai sekin on hyvä. Kai moni asia on hyvä, kun niitä pysähtyy ajattelemaan. Tämä on todennäköisesti vuoden 2004 viimeinen merkintä ja ensi vuonna jatkavat Silmänräpäykset etenemistään kuin virtaava vesi.

Menneisyyden asteita

Kun maailmalla kuohuu, on helpottavaa kadota lapsuusmuistoihin. Ja kun on taas viettänyt maaseuduksi luokiteltavassa synnyinkunnassaan pian kaksi viikkoa, pää on täytetty lapsuusmuistoilla. Joka pahuksen kadunpätkä, joka rakennus, joka peltotilkku. Ei niitä voi havainnoida objektiivisesti enää. Talvinen kävely vei sen talon pihaan, jossa vietin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. Olen kävellyt siitä ohi useasti, se on kaunis vanha puutalo, nyttemmin surullisessa kunnossa, asumaton jo vuosia, rapistumassa. Pihassa olen ollut viimeksi muuttopäivänä, joulukuussa 1982. Nyt suunnittelematon johde vei maaliaravistavien seinien äärelle, kurkkimaan moniruutuisista ikkunoista sisään. Tyhjää. Tuon lastenhuoneen lattialla olen ottanut ensimmäiset askeleeni, tuolla seinällä oli kirjahylly josta kaivoin esiin ne kirjat joista opettelin lukemaan. Koulu oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Kaakeliuuni oli edelleen olohuoneessa, lapsena sen kauneutta ei tajunnut, ei edes olemassaoloa. Nyt sellaisesta olisi kodissaan ylpeä. Talokin katsoi, ikään kuin se olisi muistanut. Mutta olin pieni lapsi silloin; ei minussa ole paljoa samaa. Kaipasiko se minun juoksevia askeleitani ja riemunkiljahduksia yhtä paljon kuin minä kaipasin sen korkeita huoneita ja oviaukkojen yliloikittavia kynnyksiä?

Oheisessa kuvassa katselen muistojen valtaamana mattotelinettä tuossa samassa pihassa; juuri sitä telinettä johon onnistuin noin viisivuotiaana jäämään päästäni jumiin. Konttasin nurmikolla, nostin pääni telineestä läpi, käännyin sivusuunnassa 90 astetta, enkä sen jälkeen enää päässyt omin voimin irti. Tapaus traumatisoi, mutta lähes neljännesvuosisata myöhemmin minun ja mattotelineen välillä ei enää tunnu sanottavaa jännitettä. Kaikki on anteeksi annettu. Puolin ja toisin.

Silmänräpäyksiä, osa 21

Eräänlainen oodi notkumiselle tämä minun olotilani. Herään aamulla, venyttelen pitkään, laahaudun kylppäriin ja sieltä keittiöön, paahdan pari leipää, juon suuren kupillisen pikakahvia ja katselen alas kadulle jossa huurreikkunaiset autot puskevat tietään läpi siniharmaan ilman, siniharmaata tietä pitkin. On lämmin. Odotan postin tuloa ja jos Ann-Mari on yliopistolla laitan musiikkia soimaan oikein kovalla.

Jos tekee mieli jotain hyvää käyn kaupassa, joka on niin lähellä ettei tarvi pukeutua lämpimästi. Vaikka ulkona sataisi mitä, siellä pääsee käymään juosten. Iltapäivällä voi koittaa toteuttaa itseään, valitsee vain tavan. Kaikki taiteet ovat pieniä lohkaistuja kappaleita yhdestä suuresta kokonaisuudesta joka on koko universumi. Illalla pitää kuunnella hyvä levy alusta loppuun silmät kiinni, irtautua ruumiista ja leijua kaupungin yllä. Sitten voi katsella televisiosta jotain laadukasta amerikkalaista sarjaa ennen kuin menee nukkumaan ja jos sattuu aamukolmelta säpsähtämään hereille voi kirjoittaa unensa ylös.

Silmänräpäyksiä, osa 20

-Hsst... Hiljaa pällit!
-Ei ku mä astuin johonkin pehmeeseen, hyi saatana.
-Khih... Varmaan ruumiseen...
-Arttu turpa umpeen!
-Tästä ei välttämättä paranis jäädä kiinni...
-Juu ei.
-Joko palaa?
-Hiljaa! Eikä ne tikut sitäpaitsi mulla oo, ne on...
-No ei mulla ainakaan!
-Autossa.
-Perkele.
-Mitäs nyt tehdään?
-Lähdetään vittuun täältä... Nyt jo mennyt liian kauan. Musta tuntuu
että tuolla päärakennuksessa on joku hereillä...
-Aamu rupee valkeneen.
-Ens syksynä?
-Jos talo on vielä pystyssä...