Silmänkääntövankila täyttää tänään 1 vuotta!

Musiikista ja ehkä jostain muustakin tulee nyt mieleen asioita

Musiikki on ollut jo vuosia ykkösharrasteeni, olen levyjenkeräilijäluonne ja makuni on moninainen; 70-luvun progehirviöt, suomirock, satunnaiset jazzkiekot ja norjalainen metalli paiskaavat levyhyllyssäni kättä. Vuosi 2004 on stressaavilla vaiheillaan kolhaissut pahasti juuri tätä ajanvietetapaani. Uutta musiikkia olen ostanut muutamiin viime vuosiin verrattuna varsin vähän ja kun raskaat ja levottomat mietteet ovat kiertäneet ajatusten pintakerrosta varpusparven tavoin on ollut vähän niitä hetkiä, joina vain istua alas nojatuoliin ja kuunnella levy pimennetyssä huoneessa alusta loppuun.

Viikko sitten iski pitkästä aikaa se vanha kunnon uudenhankintavimma, pakottava tarve tutustua artistiin, jota en aiemmin kovin hyvin tunne. Tilasin Arimanilta kolme albumia, kaikki yhtyeiltä, jotka ovat jo jonkin aikaa kiehtoneet, mutta jotka ovat vielä kokoelmastani puuttuneet: R.E.M., Depeche Mode ja Smiths. Peruskamaa, tiedetään, mutta kaikkeen ei ole ollut aikaa. Aamulla kuuntelemani REMin Automatic for the people kuulosti tolkuttoman hienolta, ehkä rauhallisemmalta kuin olisin niiden vuosien varrella kuulemieni radiohittien perusteella arvellut. Parhaillaan soi Depeche Moden Exciter, joka ei ainakaan vielä levyn puoliväliin mennessä ole aiheuttanut samanlaista sähköistystä kuin elokuisena yönä Carmabalin kämpillä kuunneltu Violator, mutta ei tätä haukkuakaan voi.

Lyriikankurssi päättyi tänään. Se oli sääli, sillä ne olivat rentoja tunteja ja harjoitukset olivat hauskoja; niiden läpikäynti opettajan rivakalla tahdilla maanantaisin oli lyriikantulkinta parhaimmillaan. Enkä pahana pitänyt sitäkään, että sain rekisteriini 3 opintoviikkoa siitä, että syksyn ajan kirjoitin kerran viikossa runon. Juuri tätä pitäisi opiskelun olla, juuri nimenomaisentarkkaan tätä eikä mitään muuta.

Pyhää vihaa pyykkituvassa

Miksi jotkut jaksavat olla aina niin vihaisia? Se kysymys nousi jälleen mieleeni kun kävin aamusella pesemässä koneellisen pyykkiä ylioppilaskylän pyykkituvassa. Siellä ovat tunteet kuumenneet tämän syksyn aikana rankasti, ja tätä ilmiötä on saanut seurata kätevästi kirjoitetussa muodossa pyykkivuorovarauslistojen marginaaleista. Pesulassa riehuu sota, jota käydään yläaste-englannilla kirjoitetuin iskulausein. Enemmän tai vähemmän toimivalla kielellä heitellyt herjat iskeytyvät maaleihinsa, ilmoitustaulu täyttyy vimmaisesta kirjoituksesta. Aivan tarkkaan en päässyt perille siitä, mistä tämä vihanpito on lähtenyt liikkeelle, mutta oletettavasti sillä on jotain tekemistä niiden kanssa, jotka varailevat koneet puoleksi päiväksi kerrallaan ja tulevat sitten pyykkeineen paikalle milloin ehtivät. Mutta heistä ilmiö on jo ajat sitten laajennut joksikin paljon suuremmaksi.

Itse olen suurempien selkkausten kohtaamiselta välttynyt lähinnä siksi, että aamuihmisenä olen ottanut tavaksi hoidella pyykkini heti kahdeksalta kun koneet lähtevät käyntiin. Silloin pesula on hiljainen, mutta päiväsaikaan on toista. Kävin parisen viikkoa sitten varaamassa itselleni aamuvuoron ja marssin pyykkitupaan iltapäivällä kolmen maissa. Meneillään oli kummallinen tuijotusepisodi; ilmeisesti useista kansalaisuuksista koostuva joukko kyttäsi toisiaan huoneen eri nurkista, ilma oli raskas ja niin ladattu vihalla ja halveksunnalla kaikkea kohtaan, että teki mieli pyytää anteeksi ja kumarrellen poistua. Sinne jäivät tuijottamaan, en jäänyt katsomaan kävivätkö toisiinsa fyysisesti kiinni.

Ylioppilaskyläsäätiö ei varmasti tilannetta paranna viljelemällä virallisia "Varo varasta!" -ilmoituksiaan ympäri pesulaa. "A Thief is lurking!". Yksikö vain? Mikäli tämä joskus yllätetään itse teosta, ei jäljelle taida jäädä paljon tunnistettavaa.

Masentaa miten joka hemmetin asiasta pitää nykypäivänä tulla elämää suurempi riidanaihe.

Aloita päiväsi Belmont-savukkeella!

Kirjalliset työt vainoavat. Proseminaaritutkielmani viime viikolla valmistuttua ajauduin harhaisen keveydentunteen valtaan, ja onnellisena (kaikki on suhteellista) kellunut päivät lyhyet tekemättä mitään mitä kuitenkin pitäisi. Eivät työt lopu, sen paremmin akateemiset kuin henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvat. Muokkasin tekstejäni julkaisukuntoon, musiikilla vaiensin naapurin jokasunnuntaisin imurinmölyn ja kahvi valui hitaasti nieluani pitkin. Joskus kirjoittamisesta nauttii niin että sisällä kutkuttaa. Toisinaan sitä vihaa, se tuntuu ristiltä joka on annettu kannettavaksi. En osaa selittää tunnetta tarkemmin; ei siinä mitään logiikkaa kaiketi liene.

Ensi sunnuntaina tähän aikaan suoritan muuttoa. Viimeinen viikkoni tässä asunnosa on lähtenyt liikkeelle. Ylireagoinnit alkavat jäädä taakse, jäljellä on lannistunut hyväksyntä. Aikansa kaikella. Olen viettänyt tässä asunnossa kolme tammikuuta, kolme helmikuuta, kolme maaliskuuta, kaksi huhtikuuta, kaksi toukokuuta, kaksi kesäkuuta, kaksi heinäkuuta, kolme elokuuta, neljä syyskuuta, neljä lokakuuta, neljä marraskuuta ja kolme joulukuuta. Olen herännyt moottorisahan ääneen viittä vaille seitsemän. Kevääseen 2003 asti talossa asui kissa, joka vierasti kaikkia muita asukkaita paitsi emäntäänsä ja meitä; sitä on kaivannut. Muslimien rukoushetki kaikui arkisin puoliltapäivin alemmista kerroksista, se alkoi hyvin nopeasti ahdistaa ja oli peitettävä musiikilla, kovalla. Siitäkin on jo aikaa. Naapuritkin enää imuroivat ja pesevät pyykkiä, seksin harrastaminen lakkasi samoihin aikoihin kuin. ("Täydennä itse lause!")

Pohjoinen kutsuu. Olisipa kevät.


"I went away to see an old friend of mine
His sister came over she was out of her mind
She said Jesus had a twin who knew nothing about sin
She was laughing like crazy at the trouble I'm in
Her light eyes were dancing she is insane
Her brother says she's just a bitch with a golden chain
She keeps coming closer saying 'I can feel it in my bones
Schizophrenia is taking me home' "

(Sonic Youth / Schizophrenia)

Rangaistuksen uhat kulussa

Turussa Raunistulan suunnalla kulkeneet tietävät Lonttisten kohdalta Aurajoen ylittävän rautatiesillan, sekä sen, että kyseinen silta on mitä oivin reitinvalinta kevyenliikenteen käyttäjille, koska oikaisee kulkemista moneenkin suuntaan. Aivan erityisesti opiskelijoiden suosiossa kyseinen silta on, koska sen etelänpuoleinen pää sijaitsee aivan ylioppilaskylän nurkassa. Siltaan on joskus sen kaukaisessa rakennusvaiheessa katsottu aiheelliseksi lisätä sellainen reilun metrin levyinen kaistale rautatien viereen, jota mahtuu kävelemään, uskalikot pyöräilevätkin. Hurja tunne se on, kun on keskellä jokea, vain nitisevän vanhan sillan tukemissa korkeuksissa, ja ohitse paahtaa kohtuullista vauhtia Intercity niin läheltä, että kättä ei voisi suoraksi ojentaa. Enkä kuitenkaan ole koskaan kuullut onnettomuuksista. Eikä sillalla kulkua ole koskaan edes kielletty, vain pyöräilyn kieltäneet vanhat kuluneet merkit ovat olleet molemmissa päissä.

Paitsi nyt. Päätin ottaa kaiken irti lumoavan kauniista talviaamusta ja käydä Tampereentien Lidlissä hyödyntämässä mozzarellapizzatarjousta niin kauan kun vielä asun tässä asunnossa johon kuuluu pakastin. Jo eteläpuolella kiinnitin huomioni outoihin korkeisiin verkkoaitoihin, joita en muistanut aiemmin nähneeni. Ne oli kuitenkin enimmäkseen kaadettu kumoon, eikä edes maassa maannut "kulku kielletty rangaistuksen uhalla" -kyltti onnistunut herättämään kuin etäisiä epäluuloja. Ylitin joen, junia ei kulkenut, maisema oli kaunis ja avara kuten aina. Vasta Lonttisten puolelle päästyäni yllätyin. Kulku sillalta pois ei enää onnistunut; samat parimetriset ritilät oli pystytetty kaikkialle radan ympärille, ja aiemmin polun sillalta alas tarjonnut maavallikin vielä rouhittu matalaksi. Hetken aikaa tunsin vankeuden ahdistavuuden katsellessani maailmaa häkistä ulos, sitten seurasin jälkiä lumessa. Minua aiemmat paikalla kulkeneet olivat ylittäneet radan, hilautuneet pienestä aitaan toisella puolella väännetystä raosta, kavunneet kiviselle pengermälle ja loikanneet sieltä puolitoistametrisen pudotuksen alas. Ei minunkaan muu auttanut. Näkyvyys rautatielle on siinä kohtaa olematon; junat tulevat jyrkän mutkan takaa ja yleensä melko vauhdikkaasti. Ainoa seuraus näiden aitojen pystyttämisellä on nyt se, että kun ennen kenenkään ei tarvinnut ylittää rataa, vaan sillalle nouseminen ja siltä poistuminen tapahtui samalla puolella, pitää kulkijoiden nyt harppoa kiskojen yli juuri tuossa vähiten näkyvässä kohdassa. Ihmisluonto on sellainen, että kun oikotiet ovat olemassa, se käyttää niitä, enkä etenkään tässä tapauksessa sitä ihmettele. Sekä ulkoilualueena suositun Koroistenniemen aina yhtä kiehtova aukea kauneus että Tampereentien halvat ruokakaupat ovat rautatiesillan kautta ylioppilaskylän asukkaille paljon lähempänä kuin ne olisivat Halistensillan tai Tuomaansillan kautta. Kiitti, päättäjät.

Pee-paw

Eilen pudotin takkini taskusta kadulle piponi. Aavistamatta tuon oleellisen talviasusteen jääneen matkasta kävelin kotiin, ripustin takin naulaan. Myöhemmin illalla puhelin soi. "Onko sulta pipo hukassa?", menee soittaja suoraan asiaan hämmentäen minut. Tutkailen takin taskut, kaulaliina on siellä ja käsineet, ei pipoa, se tosiaan oli hukassa, tai siis melkein, koska soittaja sen oli tietenkin löytynyt, mikä on hyvä koska tänä aamuna näyttää pakkanen kiristyneen kauas toiselle kymmenelle, ja olisi tullut pipoa ikävä, tosin muutenkin, koska on ainoa omistamani ja vieläpä äidin tekemä. (virkkaama? kutoma? neuloma? mitä sanaa pitää käyttää? mitä eroa niillä on?) Pipo oli löydettäessä ollut nostettuna kadulta kyltin päälle. Mielenkiintoistahan on se, että siitä ohi sattui kävelemään juuri se ainoa ihminen maailmassa joka 100% varmuudella kykeni tunnistamaan että kyseessä on minun piponi. Ja soppa sakenee vielä kun kerron olleeni juuri lähettämässä samalle ihmiselle tekstiviestiä kun hän soitti ja kysyi piposta. Näin risteävät tapahtumat ja asiat jatkuvasti tässä kaoottisessa kaikkeudessamme, ja niitä risteämiä vain harvoin merkille panemme.

Kadot.

Sain hyvissä ajoin avaimen tulevaan asuntooni, muuttoon ja muuhun järjestämiseen on nyt veikeät kaksi viikkoa aikaa. Korjaan, ahdistavat. Kävin paikan päällä, ei se ensimmäinen kerta ollut kun vierailin ylioppilaskylän 18 neliön yksiössä. Ensimmäinen tosin, jolloin tiedän kyseisen laatikon olevan oma tuleva kotini. Järjetöntä miten seinät tuntuivat puristavan otteeseensa jo nytkin, vielä kun asunto oli tyhjä. Miten se voi olla niin pieni? Miten minä kykenen tähän? Pitää yrittää muutama kuukausi, ehkä kevään tullen voin alkaa etsiä kotia muualta. Ehkä on heittäydyttävä vapaiden vuokramarkkinoiden armoille, pois Ylioppilaskyläsäätiön rakastavasta syleilystä, pois. Syystä tai toisesta se on nyt sana joka jää ajatustasojeni pinnalle leijumaan terävimpänä.

Pois.

Mistä tahansa. Tunnen halua syleillä tätä nykyistä kotiani ja sen avaruutta. 45 neliötä ei ole koskaan tuntunut näin suurelta tilalta. Tahdon tanssia huoneesta toiseen ja painaa poskeni vasten seinää. Täällä on minun elämästäni ollut suuri osa. Paljon hyviä asioita, ja paljon pahoja, mutta ne pahat ovat alkaneet etääntyä. En syytä enää tätä paikkaa niistä. Toivottavasti seuraavat asukkaat pitävät sinusta hyvää huolta. Ansaitset sen, kaikkine vikoinenisikin. Muista, rakkaani, älä personoi niitä. Eivät ne todella ajattele, ne ovat vain opiskelijoita.

**

Added bonus:

Pientä säätöä se vaati, mutta onnistuinpa viimein ujuttamaan BringDeathCorporationiin Carmabalin kuvan. En nyt millään viitsisi kehaista, mutta on minun ottamani. Ja kyseisestä blogista puheenollen; kyllä minäkin pidän Curen musiikista, mutta rajansa kaikella... vai onko... no ei, kyllähän minä tiedän, ei ole mitään rajoja...

Nätti ku piän sika

Talvi, miten sanan sointi resonoikaan korvieni luissa. Pakkanen ja lumi. Jää. Kylmiä, vaaleita sanoja, enimmäkseen hämäriä, mutta jos niissä on valoa, se on kelmeää. Lumi oli parvekkeella kuin dyyni; en saanut kuvaa, en ollut muistanut ostaa uutta filmiä.

Ei kai ollut tarpeellista käyttää niin karkeaa kieltä? Äänet kellarista, öisinkin, eikä Davison muistanut kuulleensa koskaan mitään niin kaunista. Hän hioi otsanahkaansa aamuisin ohuemmaksi; oli päästävä lähemmäs ajatuksiaan, uni tahrasi ne joka yö. Kirkonkellot löivät taas, ei ihme että oli aina mustelmilla. Äänet kellarista. Miten kukaan muu ei kuullut kun ne kuiskivat?

Davison katsoi itseään peilistä. Kuvajaisessa oli joku muu, pelkkinä ääriviivoina, hänen takanaan. Kreivitär La Roquefournier, kauniina ja kuolleena, haavat ranteissaan koskaan arpeutumatta. Kalpea nainen ojensi kätensä, Davison katsoi peiliin, käsi hiveli hänen poskeaan. Se tuntui kylmältä. Yön aikana oli satanut lumi.

"Yön aikana oli satanut lumi". Davisonin itsemurhaviestin salaperäinen lause jäi hänen sukulaisilleen ikuiseksi arvoitukseksi.