Tänä aamuna se paljon pelätty lumi sitten tupsahti alas, tunnin verran sitä vain satoi mutta pyry oli sitä luokkaa voimakas, etteivät kinokset jääneet ihan pieniksi. Onnistuin olemaan juuri sen tunnin ajan liikekannalla. Viiden minuutin kävely yliopiston rakennuksesta toiseen keräsi pipon laelle viisi senttiä lunta. Nilkkoja myöten sai parhaimmillaan kahlata. Kyllä risoi, en ollut varautunut siihen niin vaate- kuin kenkävalinnoillakaan, koska pyry alkoi vasta kolme minuuttia sen jälkeen kun poistuin kotoani.
Yliopistolta kaupunginkirjastoon, pyry se vain sakeni. Ihmiset näyttivät ahdistuneilta, paitsi tietysti ulkomaiset vaihto-opiskelijat, jotka eivät näyttäneet mitään yhtä hauskaa milloinkaan kokeneen. Minä kuljin synkkäpiirteisenä kirjastoon, palautin kirjani ja katso... kuin taikaisku suoneen. Pyry oli lakannut. Auringon edestä pilvet valuivat hiljalleen pois... ja oli kirkasta. Ei niin kylmäkään, tuulikin tyyntynyt. Kävelin Hämeenkatua pitkin takaisin Yo-kylään ja joka askeleella nautin näkemästäni enemmän. Kaupunkikorttelit jäivät taakse, saavuin Kuuvuoren maisemiin, puut olivat kaikki paksun lumimaton alla, koko maailma oli valkoinen, paitsi taivas, se hehkui vaaleaa kesänsinistä, vain myrskyn menosuunnan paksut mustanpuhuvat pilvet kontrastoivat näkymää auringon kanssa ja teettivät yhteistyönä koko idyllin ylle oudon punakeltaisen kajon.
Järjettömän kaunista. Otin oikopolun pienen harjun poikki, lumi imi kaikki kaupungin äänet ja hennot puiden oksat paksun peittonsa alla kaartuivat katoksi ylleni. Olin korkealla, puiden välistä pilkistivät kaikki kaupungin katot. Vielä ei ole ehtinyt kyllästyä kylmään, jaksaa nauttia näistä hetkistä. Astelin kotiin, nappasin kameran mukaani ja palasin sinne polulle, epätoivoinen yritys ikuistaa jotain ikuistamatonta, ei ihminen tätä koskaan opi. Filmi tuli täyteen, vaikka eilen lupasin että nyt saa se tolkuton kuvien räiskintä riittää. Mutta kun oli niin kaunista.
Kun ilta sitten laskeutui, se oli juuri sellainen sinisenmusta, millaisia toivoisi kaikkien talvi-iltojen olevan. Lumi ei ole puiden oksilta vähennyt, edelleen on kuin olisi eilisestä siirtynyt johonkin ihan toiseen paikkaan. Taitaa olla myöhäinen iltakävely edessä vielä tänään.
16.11.04
Vi**ttaa
Sunnuntain aikana tämän talon alakerran ilmoitustaululle oli ilmestynyt aanelonen, jonka yläreunaan oli printattu suurella teksti "Ottaako päähän?". Sen alla pienemmällä ollutta tekstiä en sanatarkasti muista, mutta idea oli se, että tähän paperiin talon asukkaat saisivat kirjoittaa niitä asioita jotka häiritsevät muissa asukkaissa ja samalla voi seurata onko omassa toiminnassa jotain sellaista, joka vi**ttaa muita. Paperin vieressä roikkui narun jatkeena kynä. Merkillepantavinta oli tekstin näennäisreipas ja kivaan pyrkivä kieliasu, jota sana "vi**ttaa" (olen yrittänyt sijoittaa tähtien tilalle useita eri tavuja saaden aikaan hupaisia tuloksia) hieman rikkoi. Sekä tietenkin ylipäätään koko aihe. Naapurikyttäystä ylioppilaskylässä? Vielä innokkaan pirteästi kirjoitettuna? Katkeruus paistoi läpi kauas. Kävellessäni ilmoitustaulun ohi ensimmäisen kerran oli merkintöjä vasta yksi, todennäköisesti paperin paikalletuojan oma: "miksi sitä musiikkia pitää aina kuunnella nupit kaakossa ja bassot täysillä?". Voin valehtelematta sanoa tämän olevan hiljaisin talo jossa olen koskaan asunut, joten lisäsin alle oman vi**tuksen kohteeni: "ottaa päähän ihmiset jotka aina valittavat kaikesta". Eilisen aikana listaan ilmestyi vielä "jos maalaiset haluaa että on hiljaista menkööt takaisin metsään" ja "minua ei ota päähän mikään, kaikki on hyvin!". Minulla on vahva tunne, että kun tänään poistun kotoa, on lista kadonnut.
15.11.04
Ai
ka
ka
to
Tuhannen tervatulta, mutta näinä pohjatuulen runtelemina marraan päivinä alkaa käydä vähään tuon ajankäytön kanssa, on kuin kello rispaisi juniversumijatkumon keihäänkärkiviisareillaan rievuiksi ja onneton yksilö niihin tarraisi kyns'hampain eikä kuitenkaan ote pitäisi vaan kuin laardatulla lattialla liukuisi lähimpään lätäkköön, kura. Huomisaamu tuo koiton, jonka jälkeen on tasan yksi vuorokausi aikaa jättää kolme erillistä kirjallista työtä, ne kasautuvat painoksi niskalle ja niska kasautuu painoksi sydämelle, joka on jo valmiiksi raskas. Tämän tähden toivoisi jo hidastusta, mutta virta vie, sen jäähyhmäinen pinta on julma viikkoina joina päivä on lyhempi kuin puoli yötä, ja sitä puoltakin valaistaan tähtivajeen tähden kuin vain kylmin katsein. Nyin lieassa. Toivon aamua, lämmintä ihmistä.
13.11.04
Episode 54: Experiment in fear!!!
(eli "Kaikki rokkarit ovat vain wannabe-musiikkikriitikoita")
Tänään puhun ruuasta, jutun otsikolla ei ole mitään varsinaista yhteyttä tekstiin, mutta se on soinut päässäni jo kaksi päivää ja on pakko käyttää johonkin. Eilen illalla piirsin sarjakuvan jolle annoin saman tittelin, mutta se ei selvästikään riittänyt, jotkut asiat on tehty käytettäviksi loppuun.
Siis ruoka. Jokapäiväinen rahaanielevä elementti, jota on pakko saada sisäänsä että jaksaa ja jota sen vuoksi huomaa vuosi vuodelta kiroavansa yhä pahemmin. Ei minulla ole rahaa ruokaan. Eikä aikaa! Mitä tekevät sellaiset henkilöt, jotka ehtivät joka ainut päivä käymään ostoksilla, miettimään mitä söisivät, kokkaamaan aterian, kenties useammalle kuin yhdelle, syömään, tiskaamaan. Onko heille olemassa muuta kuin ruokaan liittyvää toimintaa? Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Minä olen tässä iässä tehnyt niin monet ruokaostokset, syönyt niin monet ateriat, tiskannut niin monet astiat, etten itkisi vaikkei koskaan enää tarvitsisi syödä mitään. Jospa ne vaadittavat ravintoaineet saisi vaikka jonkinlaisilla pillereillä? Veisivät samalla näläntunteen? Yliopisto voisi jakaa niitä opiskelijoille, vaikka kokeiluluontoisesti, minä olisin kyllä valmis osallistumaan vaikka ne vasta betatestaustasolla olisivatkin.
Onhan syöminen tietysti toisinaan ihan kivaa, en minä sitä kiellä. Mukavaa on myös saada joskus oikein hyvää ruokaa, mutta siihen eivät omat taidot enää veny, paitsi ääritilanteissa, joita kutsutaan myös onnekkaiksi sattumiksi. Minä inhoan ruuanlaittoa enemmän kuin mitään muuta kotityötä. Siivoan vessankin mieluummin kuin laitan ruokaa. Jos pitäisi mitata asioita jonkinlaisella plusmiinus-arvoja jakelevalla fiilismittarilla (käsitteen copyright Ugus), hyvän ruuan syömisestä saisi tuollaiset seitsemän ja puoli pluspistettä, ja varsinainen ruuanlaitto taas aiheuttaa noin yhdeksän miinuspisteen verran negatiivista oloa; se siitä. Tiedän tietenkin että elääkseen terveenä pitäisi syödä hyvin. Minä en syö hyvin. Syön tuskin mitään. Eläimet jätin pois ruokavaliostani nelisen vuotta sitten, kasviksiakaan en oikeastaan enää syö. Leipää ja spagettia, ad infinitum, halpaa (paitsi leipä) ja hyvää, siis siinä mielessä että täyttää vatsan. Jos kerran viikossa onnistuu pihiyttään käymään opiskelijalounaalla tai pizzalla saa jo olla tyytyväinen itseensä.
Jos minä olisin diktaattori, pakottaisin elintarvikekorporaatiot tekemään "ihmisenruokaa". Se olisi samanlaista kuin kissanruoka, kätevässä tölkissä josta söisi pari ateriaa päivän aikana, olisi halpaa ja sisältäisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja muut pienet hiukkaset joista rakennumme. Ruuanlaitto pelkistyisi tölkin kumoamiseen lautaselle. Tölkeissä olisi idioottimaisesti hymyilevien huuliaan nuolevien ihmisten kuvia.
Siis ruoka. Jokapäiväinen rahaanielevä elementti, jota on pakko saada sisäänsä että jaksaa ja jota sen vuoksi huomaa vuosi vuodelta kiroavansa yhä pahemmin. Ei minulla ole rahaa ruokaan. Eikä aikaa! Mitä tekevät sellaiset henkilöt, jotka ehtivät joka ainut päivä käymään ostoksilla, miettimään mitä söisivät, kokkaamaan aterian, kenties useammalle kuin yhdelle, syömään, tiskaamaan. Onko heille olemassa muuta kuin ruokaan liittyvää toimintaa? Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Minä olen tässä iässä tehnyt niin monet ruokaostokset, syönyt niin monet ateriat, tiskannut niin monet astiat, etten itkisi vaikkei koskaan enää tarvitsisi syödä mitään. Jospa ne vaadittavat ravintoaineet saisi vaikka jonkinlaisilla pillereillä? Veisivät samalla näläntunteen? Yliopisto voisi jakaa niitä opiskelijoille, vaikka kokeiluluontoisesti, minä olisin kyllä valmis osallistumaan vaikka ne vasta betatestaustasolla olisivatkin.
Onhan syöminen tietysti toisinaan ihan kivaa, en minä sitä kiellä. Mukavaa on myös saada joskus oikein hyvää ruokaa, mutta siihen eivät omat taidot enää veny, paitsi ääritilanteissa, joita kutsutaan myös onnekkaiksi sattumiksi. Minä inhoan ruuanlaittoa enemmän kuin mitään muuta kotityötä. Siivoan vessankin mieluummin kuin laitan ruokaa. Jos pitäisi mitata asioita jonkinlaisella plusmiinus-arvoja jakelevalla fiilismittarilla (käsitteen copyright Ugus), hyvän ruuan syömisestä saisi tuollaiset seitsemän ja puoli pluspistettä, ja varsinainen ruuanlaitto taas aiheuttaa noin yhdeksän miinuspisteen verran negatiivista oloa; se siitä. Tiedän tietenkin että elääkseen terveenä pitäisi syödä hyvin. Minä en syö hyvin. Syön tuskin mitään. Eläimet jätin pois ruokavaliostani nelisen vuotta sitten, kasviksiakaan en oikeastaan enää syö. Leipää ja spagettia, ad infinitum, halpaa (paitsi leipä) ja hyvää, siis siinä mielessä että täyttää vatsan. Jos kerran viikossa onnistuu pihiyttään käymään opiskelijalounaalla tai pizzalla saa jo olla tyytyväinen itseensä.
Jos minä olisin diktaattori, pakottaisin elintarvikekorporaatiot tekemään "ihmisenruokaa". Se olisi samanlaista kuin kissanruoka, kätevässä tölkissä josta söisi pari ateriaa päivän aikana, olisi halpaa ja sisältäisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja muut pienet hiukkaset joista rakennumme. Ruuanlaitto pelkistyisi tölkin kumoamiseen lautaselle. Tölkeissä olisi idioottimaisesti hymyilevien huuliaan nuolevien ihmisten kuvia.
12.11.04
Vastaanotin
Ehkä minua piti viime yönä hereillä myrsky, ehkä jokin muu, kyllästyin kuitenkin joskus neljän ja viiden välillä edes yrittämään nukkumista ja siirryin hetkeksi tv:n ja kesäisen yöajanvietteeni, Puhuva pää -chatin, ääreen. Se turrutti minua tehokkaasti tunnin ajan estottomalla seksikeskustelullaan, ja sen loputtua avasin radion, luin hetken ja huomasin että hei, minuahan alkaa nukuttaa, kellokin oli osapuilleen seitsemän.
Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.
Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...
...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.
Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.
Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.
Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.
Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.
Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.
Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...
...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.
Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.
Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.
Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.
Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.
11.11.04
Viehätys
Suotakoon tähän väliin sananen tai pari tuosta joidenkin mielestä varmasti kummallisesta pikku paheestani, johon olen viittaillut pitkin vuotta ohikiitäen, joskus enemmän kuin vähemmän. Days of our lives. Sarja joka kiehtoo olemassaolollaan enemmän kuin luulisi olevan syytä. Vielä keväällä oli aika jolloin yritin etsiä syitä sille miksi pidin tuosta Nelosen iltapäiviimme tarjoamasta saippuaviihteestä niin kovin, enää minulla ei ole tarvetta siihen. Ja kun selittämisen tarve on mennyt, alkavat todelliset syyt välittömästi kohoilla esiin. Päivien viemää, millä nimellä sarja Suomessa tunnetaan, ja mikä on varmasti kaikkien Päivi-nimisten mielestä hillittömän hauskaa, (tai ehkä ei), on pyörinyt kotimaassaan loppuvuodesta 1965. Päivittäin esitettävään sarjaan mahtuu siis jaksoja, hahmoja ja historiaa kohtuullinen määrä; onneksi Nelonen ei alkanut esittää sarjaa aivan alkumetreiltä, tällä hetkellä taidamme nähdä vuoden 2002 jaksoja.
Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.
Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.
Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.
Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.
Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.
Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.
10.11.04
Kadonneen nuoruuden kaipuu
Nuorruin viikonloppuna yllättäen vuosia, kun sain tarjoamistani vohveleista palkaksi hiustenleikkuun (joojoo, toisin päin se oli) ja ohjeeni "saa ottaa paljon" tulkittiin kirjaimellisesti. Oudoltahan tuo hahmo peilissä ensin näytti, mutta nyt olen jo tottunut, ja toisaalta saattoipa johtua siitäkin etten juuri koskaan katso peiliin, inhoan peilejä, itsensä näkeminen ahdistaa. Joka tapauksessa kuontalo on viimeksi ollut tämän mittainen joskus kevättalvella -97, on kai se vieläkin jollain mittapuulla pitkä, mutta se on ollut vuosien ajan paljon pidempi. Vaan nyt tuli sillekin loppu! Hyvästit suuhun pyrkiville hiuksille! Hyvästit tukkeutuville lavuaareille! On tässä jo tarpeeksi kauan saanut hiuksia ruuastaan tonkia, vaan kuten eräs kollegani kirjastossa vuosia sitten totesi, "mitäpä ei mies tekisi kauneuden eteen".
Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.
Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.
9.11.04
The Day breaks, your mind aches
Tätä minä juuri talvessa vihaan. Kello on viisi ja ulkona on pimeää kuin säkissä, päivä on takanapäin. Minä en kykene pimeäntulon jälkeen enää mihinkään, vetäydyn vain sohvan nurkkaan ja alan valmistautua yöpuulle. Valon puute syö voimat. Olisipa jo kevät.
Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?
Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.
Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?
"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."
Ei.
Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.
"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"
(Pink Floyd / Childhood's end)
Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?
Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.
Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?
"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."
Ei.
Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.
"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"
(Pink Floyd / Childhood's end)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)