El Condor Pasa

Ugus kirjoittaa kotoaan. Kiinteä yhteys asuntooni on nyt kytketty, hyvästi ainainen jonotus Educariumilla, hyvästi ei-toimivat hiiret ja kovaan ääneen puhuvat vaihto-opiskelijat! Tervetuloa pysyvän nettiyhteyden kiehtova maailma. Jopa ahdistaakin.

Tai no ei. Tänään on sattunut muitakin kummia asioita, mutta eivät ne ketään kiinnosta. Merkillepantava huomiokin sentään löytyy, sillä Misu linkitti minut tänään aiheenaan minuus, todellisuus, nimimerkkien runous ja elämän eri puolien ainainen erkaneminen kohti kaaoksen jakaumaa! (no ei se totta puhuen ollut aiheena...) Asiaahan Misu tietysti puhui, ja kai se enimmäkseen totta onkin, että Ugus on pysynyt tietynlaisena mysteeripersoonana, oman olemukseni sivujuontena, joka, huomioitakoon tämä!, on ollut olemassa jo kauan ennen kuin Silmänkääntövankilan seinät pystytettiin. Jos tarkkoja ollaan, sai Ugus alkunsa 29.10.1998, ja enää on harvoja, jotka muistavat hänet tuolta illalta, mutta ne jotka muistavat, voi kuinka he muistavatkaan. Yksi heistä on luonnollisesti Carmabal, jonka tämänpäiväinen kirjoitus on täydellinen kuvaus luomisen nautinnosta. Sillä parhaimmillaan se on suunnaton nautinto, huonoimmillaankin jonkinmoinen. Ja tämä kuvaus oli täydellinen. Lukekaa se. ("Promotion for new blogs, inc.")

Palataan vielä tuohon Misun kirjoitukseen. Pakkohan se kai on tässä yhteydessä korostaa, että tuota hänen mainitsemaansa Silmänkääntövankilan artikkelia siis en kirjoittanut lainkaan minä, vaan exme. Tuona lauantaina me vierailimme toistemme osoitteissa, minkä harva tuntuu huomanneen. Voiko "itsensä osanen" enää paremmin olla! Blogiyhteisöllisyys on tänään taas nostanut karvaista päätään kauniisti. Olkaa kaikki aina läsnä!

Minä lähden nyt surffaamaan verkkoon.

Kesätoimittaja pulpahtaa pinnalle kuin korkki

Muistatteko minut? Oma häpeänne ellette, aiemmat sepustukseni löytyvät paitsi täältä, myös täältä, mutta koska olen työn raskaan raataja / orjuuttavan kapitalistin kaataja!, on todellinen työni jatkuvaa, raskasta ja näkymättömämpää kuin Elvis. Koska tänään on sunnuntai, on 70% kansanosasta enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa fyysisesti ja aivan totaalisen paskana henkisesti. Paitsi kesätoimittaja, joka pyyteettä ja uhrautuvasti (ja ison tilin samalla tienaten) paiskii töitä myös tänä luojanluomana pyhäpäivänä. Itse asiassa kunninarvoituksellinen työnantajani otti eilen sitä luokkaa olevat lärvät etten olisi uskonut hänen kykenevän raahautumaan työpaikalleen tänään, mutta annas olla, hetken kun piipahtaa kahvihuoneen puolella, on se perkele noussut SilmänkääntöBuildingin lasiseinäiseen kattohuoneeseen, logannut itsensä kauniin naisäänen tervehdyssanoilla saateltuna sisään keskustietokoneeseen ja pistänyt sisään tekstiä, joka hävettäisi minuakin, ellen olisi vain töissä täällä. Ylpeys se pitää kirjoittajallakin olla, sitä minä olen palkanmaksajani kalloon koittanut metrin halolla takoa jo useamman kuukauden, mutta se ei opi, on kuin kovapäinen koira, ja niin joidenkin meistä on tehtävä likainen työ; tänään olisi tekstinpoistoa tiedossa, mutta ymmärrätte kai että raja se on minullakin, tänään se jopa täyttyi. Jätän teidän ihmeteltäväksenne tuon aamupäiväisen kirjoituksen ja tämän jälkeen minua ei enää kadehdi (aivan niin) moni (kuin ennen), tällaisen kanssa minä päivittäin olen tekemisissä ja vain taidolla syntyy tyylipuhdas kultamokka, sekä sen avustuksella ammattimaisesti toimitettu teksti nettiin. Oven alta livautettiin äsken disketti, jolle oli Works 2.0 -muodossa tallennettu lisää tuubaa. Päästetäänpä Ugus hetkeksi ääneen, minä soitan sillä välin pizzan:

"Musiikki, tuo käymättömistä korpimaista käydyin. Cd-soittimessani on enimmin viimeisten päivien aikana viihtynyt niinkin näppärä kiekko kuin Absoluuttisen Nollapisteen b-puolikokoelma Sortovuodet. Se valoi uskoa tähän yhtyeeseen, jonka luulin jo olevan menetetty, kun viimevuotinen albumi Seitsemäs sinetti jätti väljähtäneen maun. On se ihme, miten kuusi täysin briljanttia neroutta hipovaa mestariteosta aikaan saanut yhtye kykeneekin yhtäkkiä pamauttamaan markkinoille jotain niin väsähtänyttä kuin tuo seitsemäs, joka ei tietenkään ole huono levy, ei edes keskinkertainen - mutta mestariteoksesta ollaan kaukana ja pari kolme kappaletta olisin itse editoinut suoraan pois; eikö niillä ole ketään ylempää tahoa sanomassa kieltosanoja? Sortovuodet joka tapauksessa pelasti, se on täynnä juuri niiden aikojen Absoa, josta eniten pidän, ja kun viimevuotinen singlebonus Enää viikko bileisiin (silmukka kiristyy) on parempi kuin yksikään itse Seitsemännen sinetin kappale, alkaakin ounastella että vika on jätkien hämärtyneessä laaduntajussa, ei niinkään kyvyssä tehdä hyvää musiikkia. Ostin myös, köyhä opiskelija kun etenkin nyt olen, Nick Caven uutukaisen heti tuoreeltaan, ja peijakas sentään, tämäkin osoittautui nappiostokseksi, mikä varsinkin viimevuotisen hieman laihan Nocturaman jälkeen on helpotus sekin, mikä ihme vuodessa 2003 oli kun hyvät artistit tuntuivat julkaisevan vain välitöitä? Onneksi sentään..."

Ja stoppi tähän kohtaan. Tiedosto oli korruptoitunut ja loppu koostui lähinnä onomatopoeettisista nautaeläindialogeista, ei sillä etteikö niitä olisi ollut hauska lukea, mutta raja se on kaikellakin, ja minä olen suhtautunut kesätoimittajan työhöni tunti tunnilta eksponentiaalisesti kasvavalla ylpeydellä jo niin pitkään, että vain oikeus ja kohtuus tapahtuisi jos Ugus suosiolla myisi puulaakinsa osake-enemmistön minulle ja vaihtaisi alaa. Ja maisemaa. Ja tyyliä, saatanan tekoboheemi.

Laiva lähtee kohta, mutta sitä ennen "me" täällä Silmänkääntövankilan toimituksessa haluamme kiittää tämän blogin julkaisuun myönteisesti vaikuttaneita tahoja, kuten minua. Pitäkää pannu kuumana, ja kun se rappiolle ryytynyt keulakoriste taas alittaa itsensä uusilla luokattomilla tekstin irvikuvilla, saatan näyttää naamani ja verbaalisen persikkahipiäni, joka on tekstiä sulavimmillaan ja vailla botoxia. Lähtekäämme laulun laitumille, minä ainakin aion jahka olen kolkannut ja ryöstänyt tuon pikapuoliin ovelle kolkuttavan pizzalähetin. Kesätoimittaja imee punaista Mallua kuin, no, tiedättehän, ja avaa tv:n juuri nähdäkseen liskojen parittelusta kertovan luontodokumentin. Jos näette Ugusta jossain katuojassa ryömimässä käskekää pysyä siellä. Kun menee lujaa, miksi jättää leikkiä kesken?

Ryhävalaat eivät käytä ruutupaitoja

Tämän oppi Kerttulin yössä. Olo on melkein krapulainen, vaikka minulla ei koskaan pahimmankaan ylilyönnin jälkeen ole krapulaa. Ehkä ikä alkaa painaa, vahvinkaan elimistö ei jaksa ikuisuuksia taistella morningafter-oireita vastaan, eikä varsinkaan huonokuntoinen ja riutunut elimistö. Torjuakseni mahdollisen seinien niskaan kaatumisen poistuin asunnosta sateiseen mutta raikkaaseen syysilmaan, ja astelin kastematoja kierrellen tänne tietokoneluokkaan, jossa ahkerimmat väsäävät gradujaan, tai jotain ainakin, ilmeet vakavina. Me olemme eri heimoa. Vuorokauden vaihduttua astelimme kolmena mustana nahkatakkina Vanhaan porttiin, ja meidät saattoi havaita valomerkkiin asti siinä risteävien ikkunoiden kulmapöydässä. Kuka kukin oli? Miksi nähtiin niin paljon vaivaa, ja oliko tonttuja liikkeellä tavallista enemmän? Lähestyykö joulu? Palasin kotiin, lämmitin pizzan, avasin tv:n, heräsin kolme tuntia myöhemmin sohvalta, pizza oli syömättä pöydällä, tv auki. Muistan heittäytyneeni filosofiseksi vieraskirjassa; totesinhan muutama päivä sitten kirjojaan kauppanneelle intialaiselle munkille torilla: "Olen liian kosminen voidakseni sisäistää mitään yksittäistä näkemystä maailmasta." Silti kirjaa kaupattiin, en ostanut, olin muka köyhä opiskelija ja kävelin siltä seisomalta suoraan kauppaan ja ostin cd:n. Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella häntä, mutta toisaalta tunnun kuulevan omiani; luulin eilisiltana teemana olleen 80-luvun, mutta olin ainoa siten pukeutunut, onneksi repussa oli normaali vaatetus baarin varalta ja Anaheim mighty ducks -pusakkani vaihtui ensi tilassa. Mennessä satoi, yö oli lämmin, vitsit olivat epäkorrekteja jo ennen kymmentä. Osa porukasta lähti kutsuttuna piikille, tulivat takaisin samassa kunnossa, mutta mistä saisi humanisteja suosivan mesenaatin? Lähetä kolmikko baariin kun tarvitset rahaa! Olen pahoillani tästäkin taas, pakko on sanoa kun on pakottava sanoma, ja tätähän se koko ajan on kun on kirjallisuuden opiskelija.

"Ehei, ei tuo ole renttutyyliä, se on luuserityyliä."

Olen ottanut aimo askeleen eteenpäin akateemisessa elämässäni tänään, kun nimeni oli mukana piskuisessa 15 henkilön listassa yleisen kirjallisuustieteen ilmoitustaululla. Minut on valittu luovan kirjoittamisen aineopintojen opiskelijaksi; pääsykoe, tai lähinnä kai kirjoituskoe, sinne oli puolitoista viikkoa sitten, odotus on nyt päättynyt, enkä minä todella uskonut mahdollisuuksiini, sillä vaikka tiedänkin olevani loistava kirjoittaja, minä tiedän myös hajoavani pirstoiksi paineen alla eivätkä koetilanteet täten yleensä sovi minulle.

"Luovan kirjoittamisen" opiskelu yliopistossa saa monet varmasti nyrpistämään nenäänsä. Myönnän auliisti kuuluvani heihin. Ei luovaa kirjoittamista voi yliopistossa opettaa. Jos sitä on opetettava, se pitää tehdä jossain helevatan korvessa sijaitsevassa kansanopistossa, jonne lyödään vuodeksi kirjoittajalinjalle asumaan maailman uskomattomin joukko ihmisiä. (been there, believe me, it was something) Siellä teksti muuttuu todeksi, siellä sanat avautuvat kuin portit, siellä löytyy maailmoja pään sisästä, sieltä löytyy puolisoja. Moralisoinnit nyt kuitenkin sikseen, minä hamstraan näillä opinnoillani läjäpäin opintoviikkoja jotka olisivat muuten jääneet saavuttamatta, ja nyt vaikuttaa siltä, että saatan niukasti selvitä kandinpapereihin asti. Ugus vastaan akatemia -taistelu on nyt hetkellisesti tauolla ja minulla on taas melkein kivaa täällä. Varmaan ainakin siihen asti kun varsinaiset opinnot ensi viikolla alkavat.

(Ja ihan siltä varalta että joku luovan kirjoittamisen opettajista lukee tätä: En tarkoita mitään sanomaani, koskaan.)

Elämää valkokankaalla, eli "Kertomuksia yksityishenkilön hämärtyvästä todellisuudesta"

Eilen näin teatterin eturivipaikasta johtuen melkoisen suurikokoisena elokuvan Tahraton mieli. Se vei mukanaan, ja on nyt ihailemani (tai sanotaan suoraan: kadehtimani) käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin elokuvista paras näkemäni. Ei siinä ollut parasta kiinnostava tarina, eivät unen logiikalla tapahtuneet siirtymät, eivät edes monet varsin mielenkiintoiset ihmisen käyttäytymistä ja parisuhdetta ruotivat tilanteet. Aivan ehdottomasti parasta Tahrattomassa mielessä olivat sen henkilöhahmot. Mutta puhalsiko ne eläviksi Kaufman, olivatko syynä rooleissaan häkellyttävän hienon työn tehneet Jim Carrey ja Kate Winslet ja miksi en edes mainitse ohjaajan nimeä? (koska en muista sitä; eihän ohjaajalla ole Kaufmanin elokuvissa mitään merkitystä)

Hieman elokuvan puolivälin jälkeen tajusin miten paljon päähenkilöissä on minua ja Carmabalia ja meidän välisen suhteemme paitsi tapahtuneita, myös vielä toistaiseksi tapahtumattomia mutta melko varmasti meidät tuntien eteen tulevia tilanteita. Se oli hullua, aiheutti lievän epätoden tunteen, mutta mikäpä ei nykyisin. Me siellä valkokankaalla suurikokoisina olimme, ja aina kun ehdin hämmästyä sitä, miten tarkasti meidän elämäämme on jonkun täytynyt kurkistaa, tuli eteen kohtaus, joka oli vielä paljon edellistä tutumpi.

Jotain merkitystä on silläkin, että näin elokuvan noin vuorokausi sen jälkeen kun olimme käyneet puhelinkeskustelun, joka todennäköisesti ilmestyy poistettuna kohtauksena Tahrattoman mielen dvd-versiolle pikapuoliin. Taide ei enää heijastele elämää, ars & vita longa, ne ovat molemmat nyt yhtä ja samaa. Yhtäkkiä tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. Onko sanarivien vähyys merkkinä päänsisäisen sensorin epätoivoisesta yrityksestä jättää tämänkertainen päivitys kesken, vai olenko päätynyt sanakaivoni pohjalle? Hämärtää, silmissäkin.

Älkää kuitenkaan huolestuko.

Minä erotan edelleen sujuvasti toisistaan fiktan ja faktion.

Romanttinen komedia

Se on sitä, kun soittaa toiselle myöhään illalla vain koska tuntee päänsä sisäpuolella hiljaa liikuskelevien lasinsirpaleiden riipivän kalloluut hajalle. Ja toisaalta se on sitä, kun katsoo toisen astuvan ulos suihkusta pyyhe hiustensa ympärille kiedottuna ja kävelee tämän luokse, ottaa syleilyynsä ja suutelee.

Viime yönä kello viittä vaille neljä heräsin naapurista hirveään karjaisuun. Avasin silmät, kuulostelin hetken, näin vain huoneen pimeän katon ja tajusin minuutin maattuani että sydämeni hakkaa eksponentiaalisesti nopeutuvaa pulssia. Kohtaus! Kampesin itseni sängystä ylös, uuden tietokoneen verkkovirtayhteydestä viestivä vihreä valopiste näytti huoneessa oudolta, en ole vielä tottunut siihen; "ähhähää, et saa minulla auki vanhoja tekstitiedostojasi", se tuntui ilkkuvan. Leijuin olohuoneeseen. Huokoset puskivat hikeä, eivät jalat kylläkään lattiaa. Mielessäni joku huusi kuin pora. Sohva kaatui eteeni, kaukosäädin lensi käteeni, seuraavan tunnin ajan tuijotin puhuvapäätä, ja kanavasurffailu paljasti herätekarjaisun todennäköisen syyn, jääkiekkopelin, jonka pohjattomasta mitäänsanomattomuudesta sain nähdä viimeiset viisitoista minuuttia muutaman sekunnin pätkissä kun harrastin kanavamatkailua.

Viideltä olin paitsi rauhoittunut, myös hämmästyttävän hereillä. Romanttisen komedian lopputekstit alkoivat rullata silmieni editse kun palasin takaisin sänkyyn ja pakottauduin nukahtamaan. Aamuni koitti vasta lähellä puolta yhtätoista, tuntui kuin päivä olisi ollut jo takanapäin, sitä se on meillä aamuihmisillä. Se on tyypillinen harha. Kahden jälkeen iltapäivällä ei voi enää tehdä mitään. Päivä loppuu siihen.

Rauhallinen kahvihetki päättyi psykoosiin

Lukuja: kuluneen viikon aikana olen juonut noin kymmenenen cappuccinoa (lausutaan "hapukiinjo"), ja kuluneen kuukauden aikana olen viettänyt Turussa noin kaksi vuorokautta, mutta nyt palasin tänne tarkoituksena jäädä. Olen pelkästä ajatuksena niin järkyttynyt, etteivät käteni lakkaa tärisemästä, ja hermoni jättivät viulunkieliasteen taakseen jo kauan sitten. Huudan vastaantulijoille! Potkin seiniä!

Kahvihetkemme päättyi psykoosiin. Kun ajatuksissa velloo toistakymmentä huolta aiheuttavaa asiaa yhtä aikaa, niillä ei yhtäkkiä enää ole yhdelläkään merkitystä. Tuntuu siltä että voi antaa massan vyöryä ylitseen, ei enää muista mikä piti pitää mielessä ja miksi. Koska tämän lukijoissa saattaa olla tietotekniikkaihmisiä, jaan yhden ongelman kanssanne: miten Works 7.0:lla saa auki Works 2.0 -muotoisia tiedostoja? Ei vaikuta suurelta huolelta, mutta kun noita tiedostoja on satoja, kun ne sisältävät tuhansia ja taas tuhansia sivuja tekstejä, kun Works 7 kohtelee niitä kuin ruttoa edes yrittämättä avata... no jaa. Joskus tuntuu että minun elämäni on vain tiedonsiirtomerkkejä, nekin vanhentuneessa muodossa. Ongelma on kuitenkin polttava. Auttakaa.

Viikonloppuna keksin uuden suomenkielisen sanan internetille: UEMAMEMA. Se tulee internetin käyttöä tyhjentävästi kuvaavan lauseen sanojen alkukirjaimista, eikä sitä tarvitse alkaa käyttää ellei halua. Viikonlopun aikana myös minun kaksi harhaluuloani nyt Suomessa pelattavista jääkiekon MM-kisoista oikaistiin; sain nimittäin kuulla, että kyseessä eivät ole MM-kisat eikä niitä pelata Suomessa. Kaikkea sitä. Kiehtovaa tuo urheilu.

Minä olen edelleen hajoamaisillani vähintään seitsaalle. Vartin päästä alkaa japanintunti. Arvatkaa menenkö?

Viisi vitsausta, eli "Vuosien ajan ovat nämäkin patoumat kertyneet"

Järjestäytyneet uskonnot.

Poliittiset järjestelmät.

Länsimainen tiede.

Markkinatalous.

Armeijat.



...vain viisi asiaa, joista pitäisi päästä eroon ja maailma olisi heti paljon onnellisempi.