Pyy

Se lähti pyrähtäen. Oli jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, ettei kerta kaikkiaan enää ollut tilaa, ja siitä seurasi ajatus jättää hoidettavat asiat muille. Se oli tullut tietoiseksi muista ympärillään, ja tajunnut miten jokaisen sana vaikutti jonkun toisen sanaan jos ei suoraan niin mutkan kautta. Oli tuntunut hiljaista kytemistä pinnan alla, lämpöä. Jokainen toi ajatuksiaan julki, päivittäin, otsikoi nasevasti, jätti toisten arvioitavaksi. Niin oli ollut jo pitkään. Se oli loputtoman kiinnostunut siitä rämeiköstä, joka näistä ajatuksista oli muodostunut. Ne osoittivat toisiinsa, vanhojen omenapuiden oksat ne toivat helposti mieleen ja se ajatteli että tavallaan se oli kaunista.

Mutta todellista se ei ollut. Todellinen oli muualla, ei näissä sanoissa ja kuvissa, joskus se mietti hieman huolestuen jaksoivatko muut pitää sen aina mielessään. Se lähti pyrähtäen. Se oli käynyt pieneksi. Aina eivät pienimmät tahdo jaksaa, se yritti vakuuttaa itselleen että se oli ihan normaali ilmiö. Ettei mitään pelättävää ollut, mutta kyllähän se pelkäsi ja mikäs siinä, jokainen pelkää jotain. Sen se muisti sanoa. Kuva heijastui todellisuuden pinnasta, muiden samanlaisten kuvien keskeltä, ja jokainen niistä näytti tasan sellaiselta kuin heijastettava halusi itsensä näyttävän. Se erotti todellisuuden lumeesta. Kukaan ei ollut totta. Ei niistä kuvista aina itseään tuntenut.

Coda

Se, että niin moni tässä valkoihoisessa maassamme uskoo Tatu Vanhasen ja kumppaneiden rotujen älykkyyttä käsittelevien teorioiden pitävän paikkansa, osoittaa ne kiistatta perättömiksi.

Bussimatka

Halki kesäisen Suomen, tai no jos nyt ei koko maata sentään puolitettu, niin länsirannikolla kuitenkin kruisailtiin. Aurinkoista on, varsinkin kun minulla on tylsä kyky hakeutua aina kesäisin juuri sille puolelle bussia, jonne lämpö osuu kuin grillistä. Maisemat olivat kauniita, etupäässä pilvet. Ne näyttivät taas siltä miltä usein, eli pitkiltä sormimaisilta jonoilta jotka jatkuvat horisontin pakopisteeseen säännönmukaisin välein. Kaukana ne yhdistyivät kädeksi. Taas se tuli mieleen jossain Euran paikkeilla, että ikäänkuin suurikokoinen Mikki Hiiren käsi ojentuisi maailman reunan takaa kilometrien pituiset sormet harallaan valmiina tarttumaan kiinni mihin tahansa, iskemään kätensä alas, estämään putoamista. Siltä se näytti.

Välillä uppouduin samaan kirjaan kuin menomatkalla kaksi päivää aiemmin, tosin reitti oli eri. Päähenkilössä tapahtui yllättävä muutos tänään paluumatkan aikana, ja on muuten hyvä kirja, siis Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Harvoin minä kirjoja kehun, joten pitäkää nimi mielessä. Havahduin tekstistä kun tunsin yhtäkkiä ahdistuksen ja pelon raskaana vellovan bussin ikkunoiden läpi sisälle. Nostin katseeni ja syy selvisi; ajoimme juuri ohi kyltin, jossa sanoi Porin Prikaati. Lähiseudun asuintalotkin näyttivät surullisilta. Kukaan ei istunut yhtä kaukana auton takaosassa kuin minä. Olin omassa valtakunnassani ja vain vähän ennen Turkua muistin että piti kirjoittaa ylös toissaöinen uni, jossa ihmiskunta vahingossa tuhoutui.

Turussa oli selvästi lämpimämpää kuin Porissa, vaikkei sielläkään kylmä. Linja-auton ikkunasta näkyi näiden kahden entisen lääninkumppanikaupungin välisen matkan aikana myös kummallisia patsaita, mutten ole enää varma missä, sillä bussi ei sijainnut koko matkaa tässä todellisuudessa. Ilmeet olivat kuitenkin iloisia, paitsi useimmat.

Tähdenlentoja ja tulikärpäsiä

Maaseudun rauhassa - olkoonkin että kaupungin rajojen sisäpuolella ollaan - tulee havainneeksi asioita, joita harvemmin. Molemmat otsikon kuvaamat entiteetit piirtyivät viime yönä verkkokalvoilleni tarkoin kuvin, joskin tähdenlentojen hämmästyttävä määrä paljastui sittemmin perseidien meteorisateeksi. Oli komeaa nähtävää. Tulikärpänenkin paljastui tulikärpäseksi kun olin hetken aikaa ehtinyt luulla sitä ufoksi, tosin en varmaksi sano vieläkään, se kun oli aika kaukana. Kirkas pentele joka tapauksessa. Hiljaisuus ja pimeys ovat käsitteitä, joita osaa arvostaa vasta kun ne osuvat kohdalle. Mutta niistä voi myös saada tarpeekseen, ei sillä että olisin, jäinhän toiseksikin yöksi tänne. Vaan huomenna koittaa paluun hetki.

Asioiden muuttumisesta ja pyrkimyksistä niiden samanaikaiseen hallintaan

On kuin ironian leka olisi kumauttanut elämäni emalipintaan kolhun, se, että juuri minä juuri tänä keväänä keksin idean listata niitä asioita, joita olen elämässäni tehnyt vuoden 2004 aikana ensimmäisen kerran. Huhtikuun lopulla vielä; vain aavistuksenkaltaista hetkeä ennen kuin aloitin sellaisen syvänmerensukelluksen kaikenlaiseen ennenkokemattomaan, että muistutan huonoa saippuasarjaa, en siis hyvää sellaista. Siitä on kulunut kolme kuukautta. Tuolloin listani oli lyhyt. Nyt kuluneiden kolmen kuukauden aikana olen tehnyt lisää asioita, jotka vuoden 2004 aikana ovat kohdalleni osuneet uutuudennahkeina. Osa niistä on omaa saavutustani, osa on viskattu hennoille harteilleni. Osasta on vaikea sanoa.

Ei sellaista viikkoa nykyään ettei jotain uutta ja hämmentävää kohdalleni osuisi. Se on kummallista. Kuin hana olisi auennut, ja kaikki sellainen olisi alkanut virrata, joka elämästäni on tähän asti puuttunut. Ylitarjontaakin on ollut, kaiken tapahtumisella ei välttämättä olisi ollut väliksi, mutta negatiivisista asioista syntyy uusia, kauniimpia, ja edelleen minulla on tunne siitä, että elämäni on nyt jakaantunut aikaan ennen ja jälkeen, ja ehkä niin hurjan tästä muutoksesta tekee juuri se pitkällinen pysähtyneisyys, johon olin jäänyt asumaan, paksujen lasiseinien taakse, niin pimeään, että se pimeys kasvoi valoiksi ja ääniksi ja niitä minä luulin maailmaksi ja elämäksi ympärilläni.

Sellaisilta asioilta soisi monien välttyvän. Ja eilen satuin avaamaan television kesken uutisten. Tärkeän näköiset tutkijat miettivät parhaita keinoja tuhota kokonaisia eläinlajeja; ainakin ääniaallot ja infrapuna nousivat ehdotuksina ilmoille, kuulemma hyväksi havaittuinakin. Tunnen taas sijaitsevani maailmassa, joka ei ole minunlaisilleni tarkoitettu. Miksei tätä planeetta voi jakaa kahtia; niihin jotka tappavat ja niihin jotka eivät?

Teonsana

Tämänhetkinen elämäni tuntuu perustuvan sanoille, ja viittaan "tämänhetkisellä" kai kauemmaksikin kuin kuluneisiin heinä- ja elokuun viikkoihin. Alunperin havaitsin juuri ne hämmästyttävän sanakeskeisinä, mikä sai pienen ja naukuvan äänen takaraivossani toteamaan että tätähän sinun koko aikuisikäsi on ollut. En väitä olevani poikkeuksellinen tapaus missään nimessä. Me elämme disinformaatioyhteiskunnassa, ja teksti on kaikessa. Sanoja riittää. Heinäkuun ajan minä luin klassikoiksi luokiteltuja romaaneja tenttiin, luin hieman parempia romaaneja ihan vapaa-ajakseni, välit työstin timpurin ottein paitsi yhä valmistuvampaa romaanikäsikirjoitustani myös viimetalvista novellia, joka saattaa lähiaikoina ilmestyä ihan muissa yhteyksissä. Lähes joka päivä kirjoitin päivityksen Silmänkääntövankilaan, ja ne ovat hyvin harvoin syntyneet hetken huumina; ne ovat useinkin lähteneet mielessä kypsymään jo siinä vaiheessa kun edellisen päivän teksti on valmis ja netitetty. Ja kaiken aikaa kirjoittelen pitkiä sähköposteja niille muutamille harvoille joiden kanssa tämänkaltainen ajatustenvaihto on hedelmällistä, ja tietenkin luen sekä netistä että postiluukusta eteeni putoilevaa materiaalia sivukaupalla joka päivä.

Ja minä tarkkailen tekstejä. En aina kykene havaitsemaan tekstin kokonaisuutta, alan lukea sanoja. Sekä omiani että muiden, ja minä näen sanoissa paljon sellaisiakin asioita joita niihin ei ole haluttu ladata; pitivät ne paikkansa tai eivät, minä näen niitä. Minä huomioin toistuvuuden ja sanavalintojen samankaltaisuudet. Joidenkin ihmisten sanat muistuttavat toisiaan enemmän kuin joidenkin toisten. Ja jotkut eivät ole käyttäneet sanojaan koskaan kunnolla; heidän tekstinsä on kuin minun puutyöni yläasteella: sinne päin, joskus pysyy kasassa. Käyttötarkoitus jää epäselväksi.

Minun unissani on sanoja. Olen nähnyt pelkistä sanoista koostuvia unia, olen lukenut unissa sivukaupalla mielenkiintoisia kirjoja joita ei koskaan ole kirjoittanut kukaan muu kuin juuri minä juuri siinä unessa, ja aamun tullen sanat haihtuvat, saatan nähdä niistä enää jäänteitä muropaketin tuoteselosteessa, mutta viimeistään astuessani ovesta ulos on uni kadonnut. On syntynyt muita sanoja. Niitä, jotka muodostuvat siitä, miten naapuritalojen ikkunat heijastavat aurinkoa sen ollessa lakipisteessään taivaalla elokuisena hellepäivänä. Niitä sanoja, jotka muodostavat kirjainten rivistön sen elokuvan taustalle, jota katsoo. Eilen näin Philip Ridleyn Lapsuuden lopun, R-E-F-L-E-C-T-I-N-G-S-K-I-N, kirjainjono joka heitti varjonsa tuon häkellyttävän hienon elokuvan ensiminuuteilta viimeiseen huutoon asti. Mutkikkaita sanoja, vieraita sanoja, hyviä sanoja, pahoja sanoja.

Ja minä nousen Educariumin (kiemuraisia sanoja) paloportaita (rytmikkäitä sanoja) tänne kolmanteen (loitsulta kuulostavia sanoja) kerrokseen ja kirjoitan selaimeen (satuhahmon nimiä) osoitteen ja alan kirjoittaa Sil-Män-Kää-Ntö-Van-Keu-Tta, vihoviimeisen madonkolon eltaantuneita tavuraatoja teidän ruuduillenne löyhkäämään, nöyrästi kumartaen ja kiittäen, teidän Ugus.




"Mä sanoja syön ja sanoja juon
ja sanoja oksennan
Puren, nielen ja sulatan
ponnistan ja ulostan

Sanoja sanoja sanoja
sanoja sanojen perään
Sanoja illalla, sanoja yöllä
ja aamulla heti kun herään

Mä sanoilla leikin ja sanoilla lyön
sanoihin sekoitun
Mä sanoja luen, sanasta sanaan
sanoilla saarnaan ja sanoilla manaan"

(Tuomari Nurmio / Vinoja sanoja)

Melankolinaa

Selittämätöntä haikeutta ilmassa, ja sen syyksi haluaisi ajatella minkä tahansa muun kuin kesän toistaiseksi paahtavimmasta helleaallosta huolimatta ilmassa etäisenä tuntuvan syksyn. Mikä muu se kuitenkaan voi olla? Sen aistii itsensä lisäksi myös muualla. Kesä lähestyy loppuaan, jos ei ilmastollisesti vielä, niin kuitenkin muilla tavoin. Ihmiset palailevat töihin, aletaan pohtia ensi vuoden opintoja, puhutaan syksyn ensimmäisistä opiskelijatapaamisista. Ei tämä saa mennä näin. Niin paljon tälle kesälle suunniteltuja asioita on vielä tekemättä. Eikä enää ole yhtään tyhjää viikkoa ennen syyskuuta; kun kalenteri on täynnä merkintöjä, tuntuu siltä, että elokuu on jo mennyt. Mitään suunnittelematonta ei enää mahdu mukaan. Jos maapallo lopettaisi nyt pyörimisensä, olisi aina kesä. Ei paha ajatus. Valoa ja lämpöä ikuisesti. Olen syntynyt talvipäivänseisauksena, vuoden pimeimpänä päivänä, enkä usko saavani koskaan tarpeeksi valoa ja lämpöä. En minä talvea vihaa. Minä en vain erityisesti pidäkään siitä. Talvi on kuollut ja pysähtynyt aika, painajaisuni, josta ei kykene repäisemään itseään hereille.

Eilisillä syntymäpäivillä oli ampiaisongelma. Niitä lensi sisään selittämättömien reittien kautta toinen toisensa jälkeen, useita läiskittiin sanomalehdellä hengiltä, minä onnistuin auttamaan muutaman kämmenelläni ikkunasta takaisin ulos. Maailma vangitsee meidät tietynlaisiin rooleihin, joita ei helposti tule ajatelleeksi. Educariumin hissin lattialla oli äsken sudenkorento. Se oli ensimmäinen Turussa näkemäni, miksi se oli sisätiloissa, monen oven takana? Ei näyttänyt elävän. Ei sitä enää voinut pelastaa, ja syksyn tullen ne kuolevat kaikki, jäätävä viikate niittää niistä jokaisen hengiltä.

Se pianomelodia, joka soi Nick Caven kappaleessa Sorrow's child on täydellisin milloinkaan kuulemani surua, kaipausta ja melankoliaa kuvaava musikaalinen teos. Se on ääneksi vangittu tunne. Pitää muistaa olla soittamatta sitä, kun joskus vuoden pimeimpään aikaan taas ahdistaa. Siinä mielessä se on kuin Juicen Yölento. Hienoimpia kuulemiani kappaleita, ja itsesuojeluvaistoni laittaa minut joka kerta hyppäämään sen yli, kun kuuntelen kyseistä levyä. Harvoin olen sellaisessa mielentilassa, ettei se muserra minua.

Mahraksää tiätää

Tulin juuri sieltä paljonvaikenemastani kesätentistä, jonka tekemiseen käytin hieman vajaan tunnin. Lyhemminkin olen tenteissä käväissyt, tosin huomattavasti enemmän olen myös kirjoittanut. Maailmankirjallisuus oli aiheena, kysymyksiä kolme. Minua pyydettiin luonnehtimaan kerrontaa Hamsunin Nälässä, pohtimaan äitiyden teemaa Tolstoin Anna Kareninassa ja tarkastelemaan lääkärin henkilöhahmoa Tsehovin Kolmessa sisaressa. Ongelma: kahta noista kolmesta kirjasta en ollut lainkaan lukenut, siitä yhdestäkin vain neljänneksen. Arpapeliähän nämä kirjapakettitentit ovat aina olleet, mutta nyt kävi huono säkä. Minä sentään kuitenkin luin seitsemän kirjaa kaikista seitsemästätoista. Se on jo paljon, mitä olen muiden lukuinnostuksesta esim. juuri tähän kyseiseen pakettiin kuullut, tai sitten ne vain brassailevat. (inhoan br:llä alkavia sanoja)

Vaan kyllähän kaikki sen tietävät, ettei kesätenteissä käydä suorituksia tekemässä; siellä käydään, jotta voisi hyvällä omallatunnolla raahautua sen jälkeen legendaarisille tenttikaljoille milloin minkäkin baarin terassille. Tai no mistäs minä tiedän. En ole ennen käynyt, mutta tänään menen. Terassit ahdistavat, ja sitäkin enemmän ne suututtavat! Mikä oikeus niillä juottoloilla on tukkia jalkakäytävät aina kesäksi? Rkele!

Näihin iloisiin tunnelmiin. Huomasin tänä aamuna että minua ei enää satu. Hyvää alkanutta kesää!