Herttaiseksi luultu

Ironia on vaikea laji. Jotkut haltsaavat sen ihan suvereenisti, toiset joutuvat räpiköimään sen kivikkoisissa vesissä tämän tästä nenälleen tuuskahtaen. Kuten minä. Eilinen vauvakuumekirjoitukseni on aiheuttanut jo nyt muutamia hämmentyneitä kyselyitä siitä että olenko tosiaan minä kaikista ihmisistä sairastunut tuohon kieltämättä monesti tämänikäisillä tavattavaan oireyhtymään. Ei, en ole. Kyseinen kirjoitus on vain puolivillainen idea joka jää hämäräksi koska oletin oman nokkeluuteni kantavan liian pitkälle. Mieleeni nimittäin tuli (ja itse asiassa koko homma lähti liikkeelle tästä lapsia ja koiria käsitelleestä Pinserin jutusta) että voisin kirjoittaa aiheesta lapset vs. koirat vs. kissat. Mutta idea ei muodostunut päässäni 100% selkeäksi, joten hylkäsin sen. (tiedoksi että kissat olisivat voittaneet) Mutta termi "vauvakuume" joka tapauksessa jäi mietityttämään. Keksin että senhän voisi tulkita toisinkin. Siten että vauvakuume onkin jonkinlainen allergiankaltainen tila, joka alkaa oireilla aina kun kyseisestä taudista kärsivä joutuu lähelle vauvoja. Hauskaa, ajattelin. Ei se ollut. Mutta kirjoitin jutun silti. Ja kun sen sitten hämmentyneiden kyselyiden jälkeen luin uudestaan, tajusin että siinä kuvailemani heikotuksen tunteet voi varsin hyvin tulkita johtuvaksi siitä, että Ugus on nyt menettänyt sydämensä noille pikku otuksille. Ei ole - ei sinne päinkään. En siis olekaan se herttainen vauvasta haaveileva nuorimies joksi minua jo monet ovat luulleet. Enkä varmasti ihan lähiaikoina ole sellaiseksi alkamassakaan; tämänlaisestakaan vauvakuumeesta kun ei niin vaan parannuta. Ja niille sadoille kuluneen vuorokauden aikana sähköpostia lähettäneille halukkaille äitiehdokkaille voin vain todeta: olen pahoillani.

Vauvakuume

Niin, pakkohan se kai on myöntää. Minä kärsin aivan polttavasta vauvakuumeesta. Olen sairastanut sitä jo pidemmän aikaa, en nyt ihan jatkuvasti sentään - se ilmenee vain kun vauvoja on lähietäisyydellä. Silloin alkaa sydän hakata, henki kulkea pihisten ja pikapuoliin on päällä varsin kuumeinen olo. Tätä yleisluontoista heikkoutta ja hengenahdistusta jatkuu aina siihen asti kunnes vauva viedään pois. Sitten jälleen lihakset rentoutuvat ja sydänkin rauhoittuu siihen normaaliin satakymppiin takaisin. Vauvakuume on vakava sairaus johon ei liene lääkettä. Sitä sairastavia on yhteiskunnassa yhä enemmän. Meidät tuntee siitä että vaihdamme kadun toiselle puolelle kun lastenrattaat lähestyvät.

Kissansilmä: Kadonneet lampaat

Dägä dägä teki levyn, ja sen jälkeen muutama muu innostui asiasta ja onhan tämä kertakaikkiaan niin herkullisen hauska ajatus etten minäkään malta olla osallistumatta johonkin yhteistoimintaan, kerta se on ensimmäinenkin Uguksen elämässä. Eli tässä siis minun yhtyeeni Kissansilmän debyyttialbumi Kadonneet lampaat.



















1.Acta Thermopylae Cannibalia (prologi) (0:50)
2.Heräsin, ei muuta (4:06)
3.Kadonneet lampaat (6:50)
4.Rousku (5:19)
5.Vääränlainen laumaeläin (4:25)
6.Joen lähestyvä pohja (3:06)
7.Harbodan majakka (Keskiyö ajan takana) (8:40)
8.Sateenvarjosurmaaja, tai "Mikä tämän laulun nimi on?" (4:53)
9.Heikko (2:10)
10.Nukun haapojesi alla (4:38)
11.Acta Thermopylae Cannibalia (epilogi) (4:22)


Jos Kissansilmän musiikkia pitäisi yrittää määritellä, voisi kokeilla seuraavaa kaavaa: Bad Seeds, jossa Syd Barrett on korvannut Nick Caven vokalistina, ja jonka soittajat yrittävät kuulostaa Big Lupu ja Rumble City -levyjen aikaiselta 22-Pistepirkolta. Soundimaailma on ottanut vaikutteita mm. Tori Amokselta ja Kuusumun profeetalta. Siis jos pitäisi yrittää määritellä.

Levy sisältää luonnollisesti edelliskesäiseltä Hetkiä tyhjiössä-ep:ltä löytyneen pienimuotoisen kesähitin Heräsin, ei muuta. Myös Vääränlainen laumaeläin julkaistaan singlenä, mutta se ei kiinnosta enää ketään, ja Kissansilmä on tuomittu tiettyjen akateemisten piirien kulttibändiksi. Se ei haittaa yhtyeen jäseniä, etenkin sanoituksista ja kansikuvasta vastannut vokalisti (ja tuottajan poismiksaama perkussionisti) Ugus vaikuttaa tilanteeseen tyytyväiseltä. "Eipä tässä", hän toteaa Suen haastattelussa, ja vaikenee jättäen haastattelijan odottamaan jatkoa. Levy myydään loppuun Porin Green riverissä, muualta sitä vielä löytää.

Little bit of pain in the gulliver

Harmittaisi jos löisi päänsä juuri ennen tärkeää esitystä. Sellaista missä pitäisi mennä jonkin suuren salin eteen kohotetulle puhujanpöntölle, tuhansittain ihmisiä istuu katsomassa. Ja sitten on juuri lyönyt päänsä; hoippuu lavasteissa muistamatta mitään, tajuamatta. Katse on sumentunut kuin silmät olisi rasvattu vaseliinilla ja päässä ammottava reikä josta valuu veri tahmaten hiukset. Todennäköisesti sellaisessa tilanteessa olisi vielä jonkinlainen odotettu juhlapuhuja, niinhän nämä jutut aina menevät. Tilaisuuden järjestäjä katsoisi äkämystyneenä sitä jumalatonta hoippumista ja tulisi tiuskimaan vihaisesti että olisi pitänyt jo kaksi minuuttia sitten olla tuolla puhumassa ja kunnianarvoisien vieraiden kädet alkavat jo heltyä kovasta odottavasta aplodeerauksesta. Eikä kuitenkaan pystyisi menemään sinne lavalle. Sattuisi vaan niin järjettömästi päähän. Lopulta kaatuisi lattialle tilaisuuden järjestäjän eteen. Tämä alkaisi turhautuneena ja, muuhun tämän turhautumisensa vuoksi kykenemättömänä, potkia. Mutta annan sen hänelle anteeksi, sillä heidänlaisensa harvoin tietävät mitä ovat tekemässä (viittaan tällä turhautuneisiin). Ja siihen verenhukkaan sitten joko heittäisi henkensä sormien kouristaessa paperia jolle on kirjoitettu maailman paras puhe jota kukaan ei koskaan kuule. Tai sitten se tilaisuuden järjestäjä huomaisi mistä on kyse ja toimittaisi sairaalaan. Mutta sen puheen se veisi ja esittäisi omanaan.

Siis kuten sanoin, harmittaisi. Vielä ei Ugukselle ole käynyt näin. Se puhe jota kouristin otteessani kun ei sitten loppujen lopuksi varmaan ollut ihan niin hyvä.

Ja asiasta toiseen, luuletteko lukijat tuntevanne hyvin Absoluuttisen Nollapisteen sanoitukset? Nyt pääsette todistamaan luulonne joko oikeiksi tai, todennäköisimmin, vääriksi. Tämän mahdollisuuden teille suo Absoluuttinen Nollapeli! Oikenivat luulot tai sitten eivät, mutta huomatkaa edes allekirjoittaneen kunnioitettava sijoitus ranking-listalla. Kiitos Jussille linkistä.

Se nyt kuitenkin tästä. Ugus lähtee naukkailemaan päänsärkylääkettä, jonka mahdollisesti taloudesta puuttuessa on tyydyttävä kahviin, pika-. Miksi kaikki on toisinaan niin vaikeaa?

(Ja miksi, kun on tilassa jossa on vaikea kirjoittaa, päättää kuitenkin kirjoittaa, miettii aihetta, lopulta päätyy kirjoittamaan juuri siitä miksi on vaikea kirjoittaa, huonosti, koska on vaikea kirjoittaa? Ah, elämätä.)


PS. Kommentointimahdollisuus näyttää Silmänkääntövankilasta yhtäkkiä juosseen pois. Ehkä routa ajaa porsaan kotiin, minä en ainakaan lähde sitä takaisin huutelemaan. Siellä kun on niin kylmäkin.

Bumpy ride

Nojoo, laskiainen. Mitä senkään eteen oikeasti kukaan voi koskaan tehdä. Se tulee aina, kalenteriin merkitty kuin seinään hitsattu vuosiluku talvisodassa tuhotun talon paikalla. Sitä ei voi välttää. Kotoa tullaan raastamaan vuoteesta pois, mustapukuiset miehet ase kädessään tunkevat autoon, kuljettavat Vartiovuorenmäelle ja sitten katsotaan peililasien takaa että jumalauta tuon sällin on syytä pitää hauskaa. Välillä sanotaan radiopuhelimeen jotain juuri sillä äänellä jota ei kuule. Ja sitten taas kiinnitetään huomio siihen vuoteestaan riivittyyn onnettomaan, joka on vasta herännyt, kylmissään, eikä tarkkaan tiedä mitä tapahtuu. Tunkee laskiaispullaa suuhunsa, neljättä jo siinä vaiheessa koska haluaa olla myötäkarvaan niille tummapukuisille ettei tulisi ammutuksi. Hiki virtaa otsalla, tuskan. Huutoja saa kuulla: "Laske sitä mäkeä! Nyt! Ja pidäkin hauskaa!" Eikä siinä sitten paljon muuta voi. Pelon kyynelkarpalot silmänurkissa kimmeltävät ja suu kääntyy silti väkisin hymyy, kuolemanpelossa pakotettuun. Lopulta on laskenut tarpeeksi ja pääsee kotiin. Mustapukuiset jättävät ovelle, eivät kiitä, eivät hyvästele. Sitten sitä raahautuu takaisin keittiönpöytänsä ääreen, keittää kupin kahvia, miettii että vuoden päästä on taas laskiainen eikä senkään eteen taas voi tehdä mitään, aina se tulee, samanlaisena.

Puhuttakoon myös mieltäni kovasti viime aikoina vaivanneesta aiheesta, eli siitä kuinka kurjien amerikkalaisten miljardibudjettiset hollywoodelokuvat tuntuvat käyvän jatkuvasti väkivaltaisemmiksi, ehkä jopa, näin uskon huomanneeni, sotaa ihannoivemmiksi. Mistä näin olen päätellyt? No vaikkapa siitä että tällaisille ilmeisen sodanjulistaville elokuville näytetään jo myöntävän kasapäin oscar-ehdokkuuksiakin. Paikallista Turkulainen-nimistä ilmaisjakelulehteä selatessa nimittäin osui silmään Thalia-elokuvateatterin mainos, joka isolla ilmoitti esittävänsä kymmenen oscarin ehdokasta nimeltä Master of Commando. Niinpä.




"The ride's a little bumpy on the famous Road of Skulls..."

(Iain M. Banks, Road of Skulls)

Neljännesvuosikatsaus

Tänään, juuri tällä päivämäärällä, tulee kuluneeksi kolme kuukautta Silmänkääntövankilan aloittamisesta, ja räknäilen että se tekisi täsmälleen tuollaisen neljännesvuoden (tosin lukion päästötodistuksessani on lyhyestä matikasta kuutonen eli muutkin näkemykset asiasta ovat mahdollisia) ja ehkä tämän äärimmäisen keinotekoisen ja merkityksettömän virstanpylvään nyt saavutettuani sallin itselleni hieman tavallista pidemmän jorinatuokion ja tästä tietenkin etukäteen pahoittelut niille jotka kyllästyvät, kiitokset niille jotka lukevat.

Sanottakoon nyt ensin että tämä kulunut neljännesvuosi on sattumalta ollut myös yksi oudoimpia neljännesvuosiani aikoihin, mikä on täysin tähän nettikolumniini liittymätön seikka ja puhdas sattuma. Siis olisi sellaisille ihmisille jotka uskovat sattumiin; minä en. Tai uskon, mutta tavalla joka tekee tyhjäksi uskon siitä että sattuma olisi "vain" sattuma - lähinnä uskon sattuman olevan "jopa" sattuma. Ottakaa tuosta selvää, ja tämä oli haaste. Mutta tosiaan, käytän Silmänkääntövankilasta mieluiten termiä "nettikolumni", koska jostain kumman syystä edelleen vierastan termejä "blogi" ja (aivan erityisesti) "nettipäiväkirja". Jälkimmäinen tämä ei ole, ensimmäiseen tuntuu sisältyvän merkityksiä joista olen edelleen jossain määrin ulalla. Olkoon tämä vankilani, jonka seinät niin karun harmaina arkeani valaisevat, siis edelleen nettikolumni. Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä. Se ikäänkuin soljuu kielellä. (no ei sentään...)

On tullut käsiteltyä aiheita joiden käsittelyyn en tiennyt itsestäni löytyvän näin perinpohjaista käsittelijää. On tullut kirjoitettua rakastamisesta ja muista pienen ihmisen elämälle tärkeistä seikoista, niinkin paljon että jossain vaiheessa kypsyin siihen täysin itse. Silloin Silmänkääntövankila lähti äänivallia uhmaavaan syöksykierteeseen takavasemmalle kohti pinnallisempia aiheita ja lukijat tätä tuskin huomasivat eikä sen olekaan väliä. Kunhan itse tiedän mitä teen, toisinaan. On tuntunut mukavalta saada jutuista palautetta. Ihan totta. Se on tervetullutta jatkossakin. Minä olen huono aloittamaan keskusteluja mutta hyvä jatkamaan niitä, ja jokin tässä "blogistanin" (en kerta kaikkiaan keksi nyt parempaakaan ilmaisua joten käytän tätä koska muutkin käyttävät) yhteisöllisyydessä vetoaa minuun. Tämä on tätä sananvapauden juhlaa, Bloggerin armoilla tietysti, ja jos kyseinen palveluntarjoaja, yhtä ainoaa skandienhukkaamista lukuunottamatta kohdallani moitteettomasti toiminut, joskus päättäkin joko lopettaa systeeminsä tai vain epähuomiossa vaikka käristää serverinsä niin menee paljon hyvää tekstiä hukkaan enkä totta totisesti nyt puhu vain näistä omista jauhannoistani. Pelkästään maamme rajojen sisäpuolelta (tai pitäisi kai kun internet on kyseessä puhua kielialueemme rajojen sisäpuolesta - hitostako sen tietää mistä nämä kaikki ihmiset fyysisesti verkkoon loggaavat) tulee hurjasti oivaltavia tekstejä päivittäiseen tahtiin verkkoon ja se on hyvä. Minä kun en lue lehtiä, en kuuntele radiota, televisionkin suljen aina kun uutiset alkavat. Tämä on ollut paitsi yhteisöllinen neljännesvuosi, myös informatiivinen. Yhtäkkiä huomaan tietäväni jotain siitä mitä maailmalla tapahtuu; siis ilman sitä kohdallani jo totutuksi tavaksi tullutta vähintään kolmen päivän viivettä.

Neljännesvuoden kunniaksi rukkailen myös hiukan sivuillani olevia linkkejä. Aktiiviset lienevät jo huomanneetkin että suosikkimusiikkiini olen pyrkinyt etsimään ko. albumiin viittavaa linkkiä kiinnostuneille avuksi (yleensä allmusicista, mutta muitakin paikkoja löytyy), mutta tuota "lue nämä" -listaa päätin hivenen muuttaa. Toistaiseksi se koostuu vain sivustoista joiden kirjoittajiin allekirjoittaneella on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus... päätelköön jokainen tykönään että millainen kehenkin.

Silmänkääntövankilan saavuttama kolmen kuukauden ikä ei pienimmälläkään tavalla liity erääseen viimekesän päivään, ja juuri siksi kerron tähän väliin tuosta päivästä. Se on jäänyt mieleeni, ja koska joka hemmetin helmikuu tähän aikaan alan totisesti ahdistua siitä ettei talvi koskaan lopu, onkin kesän palauttaminen muistin pintakerroksiin mitä miellyttävin toimenpide. Oli heinäkuu, ja jos joku vielä sattuu kesästä 2003 jotain muistamaan niin juuri heinäkuussahan oli tuo lähes sietämätön hellekausi, joka toi ainakin tänne etelärannikolle subtrooppisen ilmaston joka ei sitten pariin viikkoon suostunutkaan väistymään. 30 celsiusasteen raja rikkui järjestään joka päivä, ensin tuntui kuin olisi jäänyt kiinni johonkin ihanaan toistuvaan uneen, päivät seurasivat toisiaan samanlaisina kosteina liikkumaton ilman pakkauksina, viikon kuluttua alkoi jo toivoa sadetta. Mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan pidimme bakkanaalit. Oli kesä, olimme opiskelijoita ja lomalla; mitäs muuta syytä siihen? Teimme suunnattoman sammiollisen sangriaa, valmistelimme jo edellisenä iltana huolellisesti useasta ruokalajista koostuvan valikoiman syötävää ja jo aikaisin itse bakkanaalipäivänä aloimme paitsi juomaan, myös syömään. Ja jatkoimme sitä kunnes saapui yö, ei tietenkään pimeä sellainen, vaan autereisen hikinen kesäyö. Viisitoista tuntia pelkkää syömistä, juomista, pelkän olemassaolemisen vuoksi onnellista oloa. Ja hiki virtasi, voi kuinka se virtasikaan.

Ja nyt on sitten talvi. Pimeääkin tietysti, ei enää niin raivostuttavan aikaisin kuin vielä kuukausi sitten mutta aikaisin edelleen ja kun maaliskuuhun on enää viikko alkaa tuntua siltä, joka ainut vuosi, ettei pitäisi enää olla näin pimeää. Pohjoisessa on kivaa. (ja kesällä aina haikailee niitä kauniin sinisiä talviöitä joina pakkanen on kirkastanut tähtitaivaan ja täysikuu luo varjoja...)

Lopuksi miete: Kun pelaa Wizballia puolenyön jälkeen pimennetyssä huoneessa laavalamppu television vieressä huomaa noin tunnin intensiivisen session jälkeen ettei enää sijaitse tässä todellisuudessa.

Kaikkia kunnia heille joilla on jotain omaperäistä annettavaa meille muille, aina.

Hyvä Urmas, hipin surmas

Pitäisi ehkä leikata hiukset lyhemmiksi. Saattaisin näyttää vähemmän uhkaavalta öisillä kaduilla, ehkä minua ei enää väistettäisi aivan niin kauas. Hiukset lyhentämällä voisi olla myös mahdollista saada asiakaspalvelua ilman outoja katseita. On se kumma miten monet ovat nykyisin ymmärtäväisiä ja avomielisiä ja antavat sen näkyä ilmeestään. Melkein kaipaan niitä aikoja kun minua avoimesti vihattiin. En keksi enää keinoa siihen; pitkät hiukset eivät enää riitä. Ja siilitukkaisiin teinivuosiini en halua palata; minut vain hyväksyisivät joukkoonsa punaniskasedät ja establishmenttijyrät jotka hiusteni perusteella arvioisivat minun kuuluvan armeijankäyneiden (ja siitä koko loppuelämänsä ajan ylpeiden) ja urheilijanuorten kelpo joukkoon. Mutta en minä kuulu kumpaankaan, enkä haluakaan. Minä näytän hipiltä, siis niiden mielestä joilla ei ole aavistustakaan siltä miltä hipit näyttävät. Kirkasväriset vaatteet ovat minulle kauhistus. Kätkeydyn selkeisiin perusväreihin, paljon mustaa, mutta sitäkin enemmän valkoista, punaista ja sinistä. Ei kuvia, paitsi satunnainen söpö kissa paidassa. Ei raitoja.

Tietysti voisi lihottaakin itseään kymmenisen kiloa. Ei enää näyttäisi heroinistilta. (hippi ja heroinisti ovat ns. pahoja ihmisiä) Ja jos muistaisi ajaa partansa edes joka toinen päivä, karvankasvu kun kuitenkin on sitä luokkaa että kun kerran jättää väliin niin on sellainen viikon ryyppyputkisänki leuassa ja sitä korostavat ihmeesti mustat silmänaluset jotka ovat syntyneet vain yömyöhäiseen osuneen proosansynnytysinspiraation myötävaikutuksesta.

Että nämä pitäisi muistaa. Ja niin oltaisiin Uguksestakin leivottu oikein mallikansalainen. Ei enää täriseviä käsiä! Teetä sotilaspassisi meillä! Vaihtaisin kulahtaneet bootsini mokkanahkakenkiin ja alkaisin käyttää kelloa. Menisin syömään ravintolaan. En enää murisisi vastaantulijoille.

End of the whining

Niin niin. Nyt nolottaa. Ihmeellistä joutavanpäiväistä valitusta taas eilen. Get a grip, Ugus. Iso mies, että viitsiikin. No en minä oikeastaan kovin iso ole. Mutta onhan se totta ettei valitus sovi Silmänkääntövankilan luonteeseen. Siihen kyllä sopii aktuaalisten asioiden etäännyttäminen, puhkipuiminen, järjettömyyksiin asti laajentaminen, pienten juttujen outo paisuttelu, valehtelu, kerronnallisten ratkaisujen käyttö tosielämän harmauden värittämiseen, epäily, toistaitoinen akatemia-ajattelun yrittely, näennäisviisas kirjallisuusjargon, kahdeksankymmentäluvulle jumahtanut tietokonekulttuuri, kykenemättömyys maailman ongelmien edessä, sanakikkailu, lauserakenteiden tahallinen ympäripyörtäminen, merkitysvaihtelu, sovinnaisuuden poistaminen, epäsovinnaisuudesta tuohtuminen, ylimielinen nöyryys, paradoksit, vaihteleva menestys, toisinaan ehkä myös mielikuvituksen liukuesteetön kulku. Mutta ei valitus.

Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.

Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.

Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.