Hyvä Urmas, hipin surmas

Pitäisi ehkä leikata hiukset lyhemmiksi. Saattaisin näyttää vähemmän uhkaavalta öisillä kaduilla, ehkä minua ei enää väistettäisi aivan niin kauas. Hiukset lyhentämällä voisi olla myös mahdollista saada asiakaspalvelua ilman outoja katseita. On se kumma miten monet ovat nykyisin ymmärtäväisiä ja avomielisiä ja antavat sen näkyä ilmeestään. Melkein kaipaan niitä aikoja kun minua avoimesti vihattiin. En keksi enää keinoa siihen; pitkät hiukset eivät enää riitä. Ja siilitukkaisiin teinivuosiini en halua palata; minut vain hyväksyisivät joukkoonsa punaniskasedät ja establishmenttijyrät jotka hiusteni perusteella arvioisivat minun kuuluvan armeijankäyneiden (ja siitä koko loppuelämänsä ajan ylpeiden) ja urheilijanuorten kelpo joukkoon. Mutta en minä kuulu kumpaankaan, enkä haluakaan. Minä näytän hipiltä, siis niiden mielestä joilla ei ole aavistustakaan siltä miltä hipit näyttävät. Kirkasväriset vaatteet ovat minulle kauhistus. Kätkeydyn selkeisiin perusväreihin, paljon mustaa, mutta sitäkin enemmän valkoista, punaista ja sinistä. Ei kuvia, paitsi satunnainen söpö kissa paidassa. Ei raitoja.

Tietysti voisi lihottaakin itseään kymmenisen kiloa. Ei enää näyttäisi heroinistilta. (hippi ja heroinisti ovat ns. pahoja ihmisiä) Ja jos muistaisi ajaa partansa edes joka toinen päivä, karvankasvu kun kuitenkin on sitä luokkaa että kun kerran jättää väliin niin on sellainen viikon ryyppyputkisänki leuassa ja sitä korostavat ihmeesti mustat silmänaluset jotka ovat syntyneet vain yömyöhäiseen osuneen proosansynnytysinspiraation myötävaikutuksesta.

Että nämä pitäisi muistaa. Ja niin oltaisiin Uguksestakin leivottu oikein mallikansalainen. Ei enää täriseviä käsiä! Teetä sotilaspassisi meillä! Vaihtaisin kulahtaneet bootsini mokkanahkakenkiin ja alkaisin käyttää kelloa. Menisin syömään ravintolaan. En enää murisisi vastaantulijoille.

End of the whining

Niin niin. Nyt nolottaa. Ihmeellistä joutavanpäiväistä valitusta taas eilen. Get a grip, Ugus. Iso mies, että viitsiikin. No en minä oikeastaan kovin iso ole. Mutta onhan se totta ettei valitus sovi Silmänkääntövankilan luonteeseen. Siihen kyllä sopii aktuaalisten asioiden etäännyttäminen, puhkipuiminen, järjettömyyksiin asti laajentaminen, pienten juttujen outo paisuttelu, valehtelu, kerronnallisten ratkaisujen käyttö tosielämän harmauden värittämiseen, epäily, toistaitoinen akatemia-ajattelun yrittely, näennäisviisas kirjallisuusjargon, kahdeksankymmentäluvulle jumahtanut tietokonekulttuuri, kykenemättömyys maailman ongelmien edessä, sanakikkailu, lauserakenteiden tahallinen ympäripyörtäminen, merkitysvaihtelu, sovinnaisuuden poistaminen, epäsovinnaisuudesta tuohtuminen, ylimielinen nöyryys, paradoksit, vaihteleva menestys, toisinaan ehkä myös mielikuvituksen liukuesteetön kulku. Mutta ei valitus.

Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.

Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.

Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.

Ei aina voi voittaa

Jotensakin jurppii nyt. Oli tarkoitus kirjoittaa suorastaan nerokas tekstikatkelma kohdalle jota juuri luet, mutta Blogger ei suostu yhteistoimintaan kanssani; skandit ovat kadonneet kuin sekin proverbiaalinen tuhka sinne jonnekin tuulentapaiseen. Ja nyt on sitten pakko vaan kikkailla ja koittaa kirjoittaa vain lauseita joihin ei lukeudu noita aakkostemme kirjaimia jotka numeeriselta arvoltaan ovat 28 ja 29. Hyvin onnistuu toistaiseksi. Mutta tarkoitettu teksti on kuitenkin jo kadonnut hiiltyneiden aivolohkojen kovapintaisiin kraatereihin.

Nyt on se hetki kun lukijat voivat olla kiitollisia Bloggerille. Kenties ongelma hoituu itsekseen. Ellei - niin no. Hohhoijaa.

Ugus vaikenee.

Muista minua kun postmoderni on kuollut

Kulta, ollaan postmoderni rakkaustarina. Pidetään toistemme eroja itsestäänselvyyksinä ja annetaan niiden päätyä täydentämään sitä kokonaisuutta joka kahdesta muodostuu, meitä. Tiedostetaan että se mitä tehdään on oikeasti kliseistä, mutta käytetään kliseitä hyödyksemme. Pusitaan söpösti. Kulta, ollaan yhtä ja samaa. Moderni on mennyt, ja enää ei ketään kiinnosta mitä yksilö tekee. Me ollaan nyt postindividualisteja. Ihq, rakas. Ollaan ilman järjestelmiksi muodostuneita kaavoja niin kukaan ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu. Jätetään meidän heteroroolit, rakas. Postsosialisoidutaan. Kulta. Mennään ihan pieneksi, kun meiltä odotetaan konfliktia yhteiskunnan kanssa. Ollaan universaaleja yksilötasolla. Ehkä ne sitten eivät huomaa meitä.

Sullon aika visuaalinen toi sun ilme

Tänään puhun taas elokuvista. On sinällään aika hassua että puhun yleensä koskaan elokuvista, koska en ymmärrä niistä juurikaan mitään. Elokuvat eivät vain ole kaikista minuin taiteenala. On tietysti niitä teoksia jotka koskettavat omien ajatusteni värähtelytasoja, mutta kyllä kokonaisvaltaisempia kokemuksia antavat yleensä musiikki ja kirjat. Tämä alustuksesta käyköön, ja johdatelkoon lukijat päivän aiheeseen. Joka totta puhuen tuli mieleen jo viikkokausia sitten, unohtui taas, pulpahti ehkä ajatusten pinnalle hetkeksi räpiköimään muutama päivä sitten ja katosi tyrskyihin kunnes lopulta tänään... Mutta minä jaarittelen taas. Olen pahoillani. Siis kenen ohjaajan työtä sinun elämäsi olisi, jos se olisi elokuvaa? Oletko koskaan miettinyt? Ehkä et. Harva on, harva viitsisi edes vaivautua vaikka ehdotettaisiin. Mutta minäpä tuumailin tätä, ja lopputulokseksi päättelin että ensimmäiset parikymmentä vuotta minua ovat olleet David Lynchiä (se ainoa joka vakuuttaa joka hemmetin tekeleellä johon on nimensä lätkäissyt, myös Dyynillä, mitä tässä haluan teille epäilijöille erityisesti korostaa). Siis lähinnä sellaista tässä-pikkukylässä-on-menossa-jotain-perin-outoa -tyylistä Lynchiä. Sitä on seurannut lyhyt Lukas Moodysson -vaihe, ja nyt onkin jo useamman vuoden ollut silkkaa Darren Aronowskyä tämä oleminen.

Jään odottamaan kuka puikkoihin seuraavaksi tarttuu.






"And as the company passed from the valley
Into a higher ground
The rain beat on the ridge and on the meadow
And on the mound
Until nothing was left, nothing at all
Except the body of sorrow
That rose in time
To float upon the surface of the eaten soil..."

(Nick Cave, The Carny)

Metatodellisuus, tai "Ongelmiin ei jouduta, niihin hakeudutaan"

Kun seisoo keskellä huonetta, sulkee silmänsä ja avaa ne ja sijaitsee eri huoneessa kuin aiemmin, se on metatodellisuus. Se näkyy tähtien värissä. Sinne pääsee ensimmäisen sanan kautta, jonka näkee avatessaan kirjan. Autojen valoista. On mielenkiintoista yrittää jaotella asioita jotka tapahtuivat sinä hetkenä jona kadotti ajan- ja paikantajun. Koska käyhän niin jokaiselle joskus. Säpsähtää kesken luennon, hetkinen, missä olin? Tai unohtaa kirjastossa minne piti kääntyä seuraavan hyllyn jälkeen, koska ei hetkeen tajunnut että ne ovat hyllyjä eivätkä, no, vaikka kalankuivaustelineitä joita arktinen tuuli väsymättä piiskaa. Ja kun on palannut siihen mitä oli tekemässä, voi miettiä: hmm, siinä oli se punatakkinen nainen etuoikealla koiransa kanssa, jostain kuului saapuva tekstiviesti, joku huusi, hyvin kaukana naurettiin, pikkupojat tappelivat jonkun oudolta näyttävän lelun omistussuhteesta. Seinään oli vetäisty tagi, kolme autoa, musta, punainen, punainen. Jalkakäytävällä kaksi roskaa, jäätelöpaperi, junalippu. Ja juuri sillä hetkellä joku kiskaisi minut siitä pois jonnekin aiv

Little computer people

Oikeasti joskus kiusaa se, ettei voi tietää. Siis tietää sitä että ketkä kaikki ovat oikeasti olemassa, ketkä ovat pelkkää kulissia. Muutaman vuoden takaisen elokuvan mukaan tätä voisi kutsua vaikka Truman-show -ilmiöksi. Ehkä kertoo jotain niistä reiteistä joita pitkin ajatukseni kulkevat että olen pohtinut samanlaisen skenaarion mahdollista todenperäisyyttä jo vaahtosammuttimen kokoisena natiaisena. Siis sitä, että kaikki muut ihmiset esiintyvät näytelmässä jota pidetään yllä vain jotta minä kuvittelisin kaiken olevan hei ihan okei. Nykyelämässä sellainen käy mielessä esimerkiksi naapureiden kohdalla. Eihän niitä seinänaapureita koskaan näe. En tiedä miltä he näyttävät; vain satunnaisin väliajoin kuuluu seinän takaa ääniä, jotka ovat aina niitä samoja. Sieltä kuuluu a) äänekästä seksiä, b) hirvittävää riitelyä, c) kitaransoiton opiskelua, d) vauvan itkua, e) hyvin pieneltä ja kiukkuiselta kuulostavan koiran jäpätystä. Mikään näistä äänistä ei koskaan kuulu samaan aikaan toisen äänen kanssa. Niiden välillä on yleensä aina pitkä hiljaisuus, tuntuu melkein siltä kuin yksi päivä olisi omistettu yhdelle äänelle. Ja ne kuulostavat aina samalta. Kitaransoitto on aina sen saman soinnun junnaavaa toistamista. Vauva huutaa aina yhtä kauan. Rakastelun kliimaksi on aina yhtä huikea. Aikansa kun tätä on kuunnellut ei voi olla tulematta mieleen että nauhojahan ne ovat. Ei siellä asunnossa ole ketään, verhojen takana on 46 neliötä tyhjää tilaa, ja pelkkä soitin, johon tietokoneohjelma arpoo syötettäväksi kerran pari päivässä jonkun viidestä nauhasta. Niin sen täytyy olla.

Olisi yksi toinenkin ajatus. Taas niitä jotka olisivat saaneet jäädä syntymättä. Mutta ei sillekään mitään voi että tuli tuossa viikonlopun aikana mieleen: mitenköhän miehen psyykkeseen vaikuttaa se, että virtsaaminen on toimitus jonka kykenee omin silmin näkemään alusta loppuun? Tästäkö saa alkunsa naisen ja miehen ajatusmaailman väitetty ero? Meneekö siis ns. kusi päähän?

Te ette lukeneet tuota.

Mentaali/tila

Vesi maalasi kaupungin harmaaksi, kuin olisi katsellut naarmuuntuneen lasin läpi. Kuljin yliopistonmäelle kauniimpaa reittiä, sitä joka kulkee tavallisemman yhden sillan alituksen sijasta kahden kautta. Joen vastarannalla Lonttinen. Kukaan ei kävellyt vastaan, mutta käynnissä oleva pakettiauto seisoi järjettömässä paikassa eikä ihmisiä näkynyt missään. Sijaitsin itse samassa paikassa viime kesänä eräänä kirkkaana yönä, olin pysähtynyt paikalleni kuuntelemaan rastaan laulua. Se on vavisuttavan kaunista. Minulla oli seuranani suurikokoinen rusakko. Se oli istunut puun juurelle jo ennen minua, kävelin hitaasti etten pelästyttäisi sitä pois. Rusakko ei vilkaissutkaan. Rastaan laulu näytti hypnotisoineen sen. Kello oli lähellä yhtä, keskustan suunnalla oli käynnissä joenrantafestari eikä sitä olisi voinut päätellä mistään. En muista kuinka kauan vietin siinä. Laulu ei tuudittanut minua uneen; päinvastoin tuntui siltä että ajatukseni heräsivät ja virtasivat kristallinkirkkaina sen ajan jonka vietin puun juurella, paikassa johon ei nähnyt miltään tieltä. Kun havahduin, rusakko oli loikkinut pois. Tai ehkä se oli vain kadonnut. Samassa pienessä noin viiden puun muodostamassa katveessa - kaukaa se ei näytä miltään, mutta niiden puiden keskellä tuntee olevansa metsässä - oli viime keväänä pesukone. Se ruostui kevätsateissa hitaasti. Taas sataa. Tuntuu että on liian pitkä aika seuraavaan rastaanlauluun. Mutta talitintti teki parhaansa helpottaakseen odotusta tänään. Se istui puussa josta näki sinne missä minä ja rusakko kuuntelimme ihan hiljaa viime kesänä ja se ei vain ottanut ensimmäisiä yrityksiään keväisen äänenavauksen suuntaan, se päästeli menemään kuin olisi vappu jo takana. Toivottavasti ei iske takatalvi, se pettyisi pahasti. Vai pettyvätkö linnut? Ylipäätään eläimet? Ehkä se on ominaisuus joka on suotu vain meille korkeamman mentaalitason olennoille. Mutta tasoista puheenollen: kun riiputtaa heiluria nukkuvan kissan yläpuolella, se alkaa kiitää vauhtia jossa silmä ei pysy mukana. Ihminen on kipinä kissan rovion rinnalla; minne me sen kaiken energian ohjaamme? Mitä kaikkea kissa tietää maailmasta sellaista, miltä olemme omat aistimme sulkeneet?

Joskus on turhauttavaa nähdä unia joita ei kykene selittämään. Viimeöinen oli kuin sekoitus kubistista sarjakuvaa, renessanssimaalauksista leikellyin hahmoin toteutettua pala-animaatiota ja tietokonegrafiikalla kuvitettua satukirjaa, ja niiden saumattomaan yhtymäkohtaan syntyi hyvin kipeitä ihmiskohtaloita ja toistensa tunteet kadottaneita ihmisenkaltaisia koiria. Eikä tästä todellakaan ollut oikeasti kyse.