Pudonneista

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sinun välttämättä tarvitse ajatella."

Minä odotin. Mutta ehkä tieto siitä, että loppujen lopuksi olin pelännyt niin monta vuotta, sai minut hermostumaan.

"Pitäisikö-" minä sanoin.

Hän sähähti kuin kissa ja käänsi selkänsä. Tuntui kuin valo olisi imeytynyt ikkunasta takaisin ulos.

"Odota", minä kuulin nyt itseni sanovan. Ajattelin ehkä että asiat vielä palaisivat siihen pisteeseen jossa ne olivat olleet.

Nyt, paljon myöhemmin, nauran väsyneesti sille lapselle joka vielä tuolloin olin. Mutta yhden asian olen kuitenkin oppinut. Minä odotan, ja olen ihan hiljaa niin tehdessäni.

Juna vie mua pois (eli Elämää joukkohaudassa, osa 2)

Onkohan muissa Suomen kaupungeissa kuin Turussa näitä kaupunkibusseja, joiden mainosteippauksissa käytetään puhe- tai ajatuskuplia? Ne ovat aika uskomattomia ilmestyksiä. Bussin kylkeen on Martela tai Auria tai joku muu katsonut mainosteippitilaa ostaessaan tärkeäksi lätväistä pikkufiiatin kokoisia kuplia, jotka osoittavat joihinkin linja-auton ikkunoista. Pahaa-aavistamaton matkustaja saa sanottavakseen sellaisia helmiä kuin "Olisipa minullakin AURIA kotikaista" tai "Martelan tuolissa istuisin mukavammin". Toisin sanoen hän näyttää bussin ulkopuolelta tilannetta katsovasta mainostajan narun mukaan sätkivältä pelleltä. Surullista. Ainakin tällaisille häpäisypaikoille istumaan joutuvilta pitäisi periä alhaisempi lipunhinta kuin muilta. Se voisi toimia vaikka niin, että kuskilla on nopeusmittarin vieressä valotaulu joka näyttää vieläkö häpäisypaikoilla on tilaa. Matkustajan noustessa kyytiin hän toteaa: "Puoleen hintaan saisit tilaisuuden väittää Auriaa kelpo firmaksi, mitä se ei varmaankaan oikeasti ole." "Näyttäisin siis hölmöltä?" "Jep." "Mutta rahaa säästyisi?" "Jep." "Mikäs siinä. Olenhan opiskelija, häpeän muutenkin montaa asiaa päivittäin." Ja niin hän iloisena hymyillen matkaa bussilla läpi kaupungin ja kaikkien osoittelevien sormien ja märkivää avohaavaa muistuttavien nauravien suiden.

Mutta Ugus pitää nyt pienen tauon (se on parin viimeisen päivityksen perusteella jo hyvinkin tarpeen). Hän lähtee lomalle. Mutta mihin ihmiset menevät kun talvi on jatkunut kuukausia, kun pakkanen, lumituisku ja vesikeli vuorottelevat säännölliseen tahtiin ja pimeys kieltäytyy väistymästä? Ugus ainakin lähtee junalla pohjoiseen. Hänet voi tänä viikonloppuna tavata Kokkolasta, mutta vain jos tietää mitä hakee. Ugus kulkee varjoissa.

Elämää joukkohaudassa

Joskus huomaa ihmettelevänsä sitä miksi on niin kylmä. Ei ole normaalia palella sillä tavalla keskellä päivää, ajattelee, yrittää liikutella raajojaan saadakseen niihin tunnon palaamaan. Ei oikein onnistu siinä. Antaa periksi, ajattelee että kai se tästä lämpenee. Sitä tosin hiukan myös ohimennen pohtii että minkäköhän takia on niin pimeää, kello kun kuitenkin on vasta puolipäivä ja risat. Vai onko, sitä yhtäkkiä havahtuu. Tajuaa ettei tiedä kellonajasta mitään. Hämmästelee sitä, sillä on tottunut siihen että jonkinasteinen ajanhahmotus on yleensä olemassa. Unohtaa tämän pikkuseikan hetkeksi ja jatkaa arkipäiväisiä touhujaan. Sitten tajuaa ettei ole aavistustakaan siitä mitä oli tekemässä. Hetkinen, pohtii, eihän tämän ihan näin pitäisi olla. Huomaa ettei muista mitä on ollut tekemässä, tai milloin. Kuinkahan kauan tässä on mahtanut mennä tällaisessa hiukan pysähtyneessä olotilassa, miettii. Mutta ei keksi. Sitten hätkähtää sitä että joku toinen on ihan kiinni, yhtä kylmät ja kankeat raajat koskettavat omia, ja sitten huomaa ne kaikki muut, vääntyneet vartalot sikin sokin ilman logiikkaa. Toivoo ettei olisi niin pimeä, saattaisi nähdä onko tuttuja. Alkaa turhautua koska ei ymmärrä mitä tapahtuu. Kuulee hiljaisen kahinan. Joku pieni ja innokas ryömii pimeydessä kohti. Ei, miljoonia pieniä ja innokkaita. Hetken paniikki, mutta sitten hoksaa, matojahan ne vain. Aterioimaan tulossa. Ja vasta sitten muistaa. Perhana, joukkohaudassahan minä olen. Tapahtumat alkavat valjeta kirkkaina takaumina. Aina siihen hetkeen asti jona kaikki meni pieleen. Hymyilee ja jos lihakset toimisivat ottaisi paremman asennon. Tulkaapa lounaalle ystävät pienet, ajattelee. Jatkaa elämäänsä joukkohaudan rauhassa. Siellä missä ne kaikki muutkin ovat, kaikki samassa pimeässä.

Pitääpä muistaa käydä kotimatkalla Extrassa ostamassa talouspaperia. Sen vaatekomeroon survotun muumion kääreet pitää taas vaihtaa.

Nyt on mies

Pitääpä tarttua aiheeseen joka on yksi lempisellaisistani. Mea ja Shine puhuvat siitä millaista on olla nainen. Nämä sukupuolikirjoittelut ovat aina niin mielenkiintoisia. Minulla ei siis kromosomeistani johtuen ole hirveästi omakohtaista kirjoitettavaa siitä millaista on olla nainen; tosin olen ollut työssä muutaman vuoden naisvaltaisella (kaikki muut paitsi minä) työpaikalla ja nyt opiskelen naisvaltaisessa oppiaineessa yliopistossa. Eli se etten tiedä millaista on olla nainen ei tarkoita tätä usein nähtyä "nainen on mysteeri" -määritelmää. Minulle nainen ei ole mysteeri, ei mieskään. Ihminen sen sijaan on, ja ehkä se ero joka sukupuolten välille vedetään. Lainaan nyt tähän mean tekstiä kun se on niin tolkuttoman hyvin sanottu:

"Olla samaan aikaan päältä viileänrohkea, sisältä tyyni ja innovatiivinen, kuori tämmissä ja mistään lommoutumaton ja kuitenkin kokonaisuus niin herkkänä, että säröilee. Ja silti eheänä maailmaan päin, vaikka kaiken takana on hämminki kaikesta kaiken aikaa."

Minä tunnistin tuosta yllättävän tarkasti itseni. Tarkoittaako se että jossain on nyt tapahtunut virhe? Että minun minäkuvani on väärän sukupuolen? Ei suinkaan. Se kertoo meidän olevan yksilöitä. Tämän kirjoitukseni ei ole tarkoitus olla kiukkuisesti kommentoiva, kyynisesti naureskeleva tai avoimen vittumainen (sukupuolikysymys synnyttää monesti juuri näidenlaisia vastauksia). Tämä on ihan rehellisesti avoimen ihmettelevä teksti, sillä maailmassa on oikeasti asioita joita en ymmärrä ja tämä jatkaa vuosi vuodelta olemistaan yhtenä niistä. Miksi toisten mielestä jotkut luonteenpiirteet tai tuntemisen tavat ovat leimallisia vain toiselle sukupuolelle? Minä en ole törmännyt stereotyyppisiin sukupuolensa roolia vetäviin ihmisiin elämässäni koskaan. Se pistää miettimään.

Sanan säilällä

Kun on taas viettänyt muutaman päivän maaseudulla, osaa arvostaa asioita ihan eri tavalla. Huomaa tavallaan tulleensa petetyksi: kaupunki on näyttäytynyt hienompana paikkana kuin oikeasti onkaan. En tarkoita sitä että maaseutu olisi vilauttanut positiivisia arvojaan, vaan lähinnä sitä että kaukaa katsottuna se kaupunkiasumisen ihanuuskin muistuttaa vähän jotain muuta. Se on sellaista kohellusta. Se on sitä että mennään sekaisin kun sataa lunta, jonotetaan baareihin keskellä katua ja vilkuillaan paniikissa kelloa ettei viimeinen bussi torilta pääse karkuun. Meillä täällä maaseudulla (sijaintipaikkani vielä reilun kahdentoista tunnin ajan) ei sellaisia huolia ole. Lumeen on totuttava; itsehän se pitää edestään pois lapioida. Se ainoa baari ei sijaitse kadun vaan peltotien pielessä eikä sinne takuulla jonota kukaan. Ja busseja ei kulje. Kauas kotoaan ei kerta kaikkiaan pääse, paitsi liftaamalla, mikä ei houkuta etenkään siksi ettei ketään kulje missään. Täällä huomaa pari päivää oltuaan että on alkanut viskoa ilmoille oikein messeviä viisauksia. Virikkeiden puutteessa aivot alkavat hurrata ihan eri tavalla kuin teillä siellä kaupungissa. En kykene turruttamaan mielikuvitusannokseen yleensä tyytyvän kurkiaiseni hinkuvia vieroitusoireita, vaan minun on pakko ottaa se itse käyttöön, kehiteltävä asioita, mietittävä juttuja. Herranjestas. Täällä kun katsoo ikkunasta ulos hangelle johon täysikuu heittää kuustenlatvojen varjot pitää ihan oikeasti ajatella. Se on sitten vinha tunne. Kelailen ja mietin, ja jos satun myöhemmin tapaamaan ihmisen, totean hänelle jotakuinkin: "Kirjailijan intentiolla ei voi olla merkitystä siinä tapauksessa että tämän intentio on ollut täydellinen päämäärättömyys." Ja saan kysyvän katseen. Ja pyynnön käydä kaupassa. Jossa yläasteelta tutut kasvot kyräilevät hyllyjenvälistä että toikin saatana, mitä se täällä tekee. Kuului muuttaneen kaupunkiin, pysyis siellä vitun elitisti. Tai mikä sana nyt vastaakaan "elitistiä" hänen sanavarastossaan.

Ai kun hyvää kahvia. Pitäisi ehkä juoda tätä vähän vähemmän.



"You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do"

(Pulp)

Blood on the dancefloor

Yliopistonmäki on sitten veikeä paikka talvisin. Huimat korkeuserot yhdistettynä jyrkkiin kiviportaikkoihin, jäähän & lumeen ja emme-hiekoita-emme-kurillammekaan -periaatteella toimivaan kiinteistönhoitoon tuottavat joskus aivan hillittömiä kokemuksia, jotka kieltämättä pelastavat toisinaan tylsänpuoleiseksi kehkeytyvän talvipäivän. Kun on aikeissa laskeutua keskusaukiolta alas Hämeenkadulle niitä pitkiä portaita pitkin ja huomaa yhtäkkiä oikean jalkansa aloittaneen ennakkoonsuunnittelemattoman sivuluisun itäkaakkoon, tietää että se on menoa nyt. Oikea käsi alkaa epätoivoisesti huitoen etsiä otetta kaiteesta, jota ei ole, vasen ojentuu nyrkiksi ilmaan kuin anoen apua korkeammilta voimilta ja samaan aikaan kun toinen jalka jatkaa luisuaan kauemmas, alkaa toinen etsiä painopistettä vastakkaisesta suunnasta.

Ja sitten alkaa kumartuminen. Ei yleensä eteenpäin, sillä se on suunta johon ihminen normaalimmin kumartuu. Sen sijaan tässä tasapainojatsissa korkeiden portaiden ylimmän askeleen horjuvalla reunalla pomppoileva ihminen alkaa kumarrella sivulle, taakse, toiselle sivulle. Lopulta yksi hänen käsistään (niitä näyttää tässä vaiheessa olevan yleensä kolme) osuu maahan, jalka luiskahtaa ja eipä sitä koskaan olisi uskonut itseään niin notkeaksi että voi katsella alaviistosta oman talvikenkänsä piirtymistä kauniina siluettina sinistä pakkastaivasta vasten kun toinen jalka on vielä kivuliaasti vääntyneenä ristiselän alle.

Koko suoritukseen aikaa on kulunut reilut puolitoista sekuntia. Hillitöntä riemua. Kateelliset vain luentosalien ikkunoista katsovat että taas tuo tanssi-ihme tuolla brassailee noilla uskomattomilla kyvyillään. Ja jos kohta huomaa päätyneensä Bomfunkin seuraavalle musiikkivideolle taustalle tanssimaan niin ei kannata asiaa murehtia, olen kuullut huonommistakin kohtaloista, en vaan nyt äkkiä muista niitä.

Loppuun pari perjantaijossitusta:

1. Jos jumala olisi olemassa, olisi Euroshopperin margerita-pizza lahja häneltä rahapulan ja äkkinälän ikeessä nääntyville suomalaisopiskelijoille.

2. Jos Silmänkääntövankila olisi bändi, toteaisi Soundin demosetä että "tyyli on vähän hakusessa".

Hyvää viikonloppua.


"To escape the world I've got to enjoy that simple dance
And it seemed that everything was on my side..."

(Michael Jackson)

Pahuuden problematiikka

Mikäköhän se on mikä tekee ihmisestä ilkeän? Tai suvaitsemattoman, tai yleensä nuo kaksi ominaisuutta kai ovat aika pitkälle sama asia. Minä en ihan oikeasti ole koskaan ymmärtänyt sitä. Jo hevosenpäänkokoisena tarriaisena muistan miettineeni, lopultakaan asiasta selvyyteen pääsemättä, että miksi jotkut eivät pidä sellaisista jotka ovat erilaisia kuin he itse. Nykyään, laajentuneella - toivoisin - ymmärtämiskapasiteetilla varustettuna asiaa on entistä tuskallisempi miettiä. Mistä tulevat ne ihmiset jotka vihaavat vaikkapa ulkomaisia? Tai vastustavat homoja/lesboja? Miksi pilkataan ja puhutaan pahaa uskonnoista jotka eivät ole maamme valtauskontoja? Toisaalta myös maamme valtauskonnon edustajat saavat kuulla kunniansa. Ja heidän taholtaan tietysti ne jotka eivät ole minkään uskonnon edustajia. Uskonnot, uskonnot. Aina siellä missä tapahtuu, harvemmin mitään hyvää.

Julmuus ei ole ihmisen perusominaisuus. Jokin on mennyt vikaan niissä jotka jaksavat uhrata elämänsä sille että muilla menisi huonosti. He ovat lapsia vielä, uhmaikänsä muihin kohdistavia. On sääli etteivät he saa tilaisuutta kasvaa aikuisiksi tekemättä pahaa muille.

Ugus on taas kerran surumielisen vitutuksen vallassa sen vuoksi etteivät ihmiset tule keskenään toimeen.

Suunta

Miksi yliopistot ovat aina mäen päällä? Akatemiako haluaa tällä tavoin korostaa ylemmyyttään niihin nähden jotka eivät ole akatemia? Turussakin tämä laitos sijaitsi aiemmin Yliopistonkadulla, nykyisin se olisi mitä oivin paikka, olisi lähellä tori, kävelykatu ja Hansakortteli. Mutta ehei, Ryssänmäelle (nimi ei käsittääkseni aivan virallinen) se piti 50-luvulla muuttaa. Suunniteltiin muutama epäonnistunut rakennus uuden yliopiston kotikonnuksi ja nyt ollaan niiden rumien muuttotappiokunnan pellonpieleen kyhättyä uimahallia muistuttavien hukkatilaihmeitten kanssa jumissa. Uutta rakennetaan, huomattavasti miellyttävämpää ja toimivampaa tietysti, mutta kauemmas. Keskusrakennus, pääkirjasto ja muut varsinaisen yliopistonmäen kallioisella laella sijaitsevat kuutiot jäävät hiljalleen oman onnensa nojaan. Rapistuvat, unohtuvat. Tuuli pian enää vinkuu särkyneiden ikkunoiden puitteissa. Ne meistä jotka vielä silloin kutsuvat itseään opiskelijoiksi lämmittelevät öisin päärakennuksen aulassa polttaen vanhoja opinto-oppaita nuotiossa. Olemme jättäneet ihmisyyden taaksemme, syömme lehtiä villiintyneistä istutuksista, metsästämme laumoina, lisäännymme keskenämme kehittäen oman epätoivoisen populaatiomme. Homo Academiens, taantunut ihminen. Näemme unta kirjatenteistä.

Ja sitten myös Ugus lähtee mukaan tähän villitykseen joka hyökyaallon lailla pyyhkäisee maamme yli näinä tammikuun viimeisinä päivinä. Minun maailmankuvani.




Tars varmaan käydä jossain, joskus. Väittävät sen avartavan.

Pelottava ajatus.