Olen tässä ollut rapiat puoli vuorokautta palkintoehdokkaana. Kyllä mykertää. Pistää ihmisen nöyräksi, mutta ihan pikkuisen rohkenen ylpeäkin olla. Otin kirjan äsken hyllystä. Selailin sitä, ensi kerran kuukausiin. Katselin tekstiä jonka kirjoittamisesta on jo aikaa. Vuosi sitten tahkottiin viimeisiä oikolukuja kustantajan toimitiloissa iltakahdeksaan. Silloin oli lievää epätoivoa ilmassa, mutta ehkä sellainen kuuluu asiaan. Nyt kun on samassa ehdokaslistassa kuin David Mitchell!!! on jotenkin sellainen olo että kaikki se kaaos ja konkretia, työ ja tuska, ilo ja raivo, kaikki se - - no, ei se saakeli turhaa ollut. Johonkinhan tässä tähdätään, ja jos ei nyt palkintoihin sentään, noin lähtökohtana, niin on se ehdokkuus mukava tunne silti. Mutta nyt jo vähän nolottaa tämmöinen avautuminen. Nooh, keittelen kahvia. Juhlasorttia. Huomennakaan tartte herätä aikaisin kun lakkoillaan.
6.1.18
Menetät tuhat heittovuoroa
Teen kyllä vielä kattavammankin vuosikatsauksen, mutta eriytän tällä kertaa omaksi osiokseen lautapelit, jotka jo viime vuoden sadonkorjuussa olivat kovasti nostamassa noppaista päätään esiin. Ovatpa totisesti nousseet ihan uudella tavalla ajanvietteeksi nämä pelit kiitos lähinnä kahden seikan: Helsingin kirjastolaitoksen järisyttävän monipuolisen valikoiman, ja sen että oma jälkikasvu alkaa olla haastavaa peliseuraa ja, onneksi, varsin kiinnostunut lautapeleistä itsekin. No, jonkin verran sentään ikäisessänikin seurassa tuli vuoden mittaan otettua matsia. Mutta vuosi sitten varovasti kehumani nettipeluupaikka Boardgamearena piti kesällä jättää - viihdyttävä kuin mikä, mutta imaisi liikaa aikaa.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
Tokaido
Vähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Aavikon karavaanit
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Lisää Kniziaa. Harvinainen peli sikäli, että kahden pelaajan joukot - Sormuksen saattue tai Sauronin sotavoimat - ovat keskenään totaalisen erilaiset erilaisine ominaisuuksineen ja tavoitteineen. Ja juuri näiden toisistaan poikkeavien kykyjen yhteentörmäyksestä tämän pelin voima löytyy. Pimeyden puolella voittaminen on yleensä helpompaa, mutta voi sitä tunnetta kun hyvikset onnistuvat saamaan sormuksen Tuomiovuoren sisuksiin. Siinä melkein sauronilaisetkin herkeävät kyyneliin - niin majesteettinen tuo hetki on. Raskaasta temaattisuudestaan huolimatta Kaksinkamppailu on aika nopea ja helposti opittava peli, jonka laudallakin on vain muutama ruutu johon liikkua, mutta jossa pelaamista tuntuu silti riittävän. Suomenkielisessä versiossa tulee mukana lisäksi vaihtoehtoiset kortit, ilmeisesti vähän haastavampaa peliä ajatellen, mutta niihin emme ole vielä edes tutustuneet.
Yardmaster Express
Uutenavuotena tätä nopeaa junanrakentelupeliä tuli otettua useampi tusina erää. Lienee nopein koskaan pelaamani korttipeli: junaan laitetaan seitsemän vaunua, ja kun kaksi pelaajaa laittaa vuoron perään seitsemän korttia pöytään, voi miettiä kauanko siihen yhteen peliin menee. Mutta tästä nopeudesta huolimatta piinaavia hetkiä ja raastavia valintoja riittää. Hämmentävä peli: ei minkään näin pienen pitäisi aiheuttaa tällaista kyräilyä ja kyttäämistä. Mutta silti Yardmaster Express tässä onnistuu. Pelaajia voi olla maksimissaan viisi, jolloin pelin kestokin parista minuutista kasvanee. Tätä pitää ottaa pian muutama erä lisää.
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
Tässä on peli, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin. Pari kertaa tämä on meillä kirjastosta ollut, ja ihan viihdyttävä pelihän tässä on kyseessä... mutta tuntuu että pitäisi pelata enemmän aikuisseurassa. Kymmenvuotiaalle tämä muinaisen Egyptin kivenhakkuutyömaille sijoittuva peli on vähän armoton: tajusin itsekin muutaman pelin jälkeen, miten tässä on oikeastaan vain toista pelaajaa säälittä lyöviä siirtoja tehtävänä; jokainen omaa pistesaldoa edistävä siirto on mäjäytys vasten kanssapelaajan tavoitteita. Pirun tyylikäs peli kyllä isoine puukuutioineen, ja ehkä erilaisessa peliseurassa voisi olla kovempikin hitti. Pitää joskus kokeilla.
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone Age
Taisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
TokaidoVähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Yardmaster Express
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone AgeTaisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
29.12.17
Runoutesi rajat
Pohdin kirjallista uraa. Kolmanneksi julkaistavaksi kirjakseni olisi nyt ehdolla joko ihmispolon kykenemättömyydestä kumpuava kipeä rakkaustarina (lapsuustraumoin) tai nykyhetkeämme ja yhteiskuntaamme karnevalistisesti ivaava scifiooppera (murhamysteereillä). Kumpikin olisi nyt siinä kuosissa että julkaisukuntoon hiominen voisi alkaa. En ole koskaan kirjoittanut niin paljon kuin vuonna 2017. Säännöllisesti toki ennenkin. Vuosien ajan hioin käsikirjoituksiani pedanttisesti, loputtomasti yksityiskohtia ja lauseita viilaillen. Enkä lähettänyt niitä minnekään. Ei niitä kukaan lukenut. Jossain sisälläni asuu yhä se taiteen puhtauteen uskova puristi, jonka mielestä luovan työn ainoa syy olla olemassa on tekijänsä pyrkimykset ja, mahdollisesti näitä seuraten, saavutukset. Julkaisu ei merkitse mitään. Kehut, myyntiluvut, palkinnot ovat kaikki koristeita joilla peitetään sisällön tyhjyys. Oi että olin nuorena ehdoton: pitkään jatkunutta pakkomiellettä saavuttaa julkaistu kirja seurasi vuosia jatkunut tyytyväisyys siitä että tietokoneeni kovalevy täyttyi teksteistä, joita luin yksin minä - ja jotka olivat silti parempia kuin ne tusinadekkarit joita jaksoin toisinaan kantaa kirjastosta kotiin ja joihin aina ehdin kyllästyä ennen kuin pääsin loppuratkaisuun asti.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
19.12.17
Tämä runsas kajuuttani
Kuulin että nyt on muotia vältellä jotakin Whamin joulukappaletta. En nyt muista sen nimeä. En ole tietääkseni koskaan kuullut sitä, joten välttely on sikäli helppoa. Kuten elämässä yleensäkin ovat ne asiat joiden saavuttamiseksi ei vaadita kuin tilanteen pysyvyys. Viimeiseen asti venytetty kyky olla kohtaamatta asioita jotka sitten ryöppyävät ylle estymättä. Tämä on ollut tapani toimia aina, mikä on johtanut muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin elämässä. Tai olisiko, en nyt muista sitäkään.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
9.12.17
Kuun juuret
Alan hiljalleen valmistua lähtemään Töölöstä. Kuin kuppa, pitäisi varmaan lisätä, mutta antaa sen nyt olla. Keväällä koittaa lähdön hetki. Se tuntuu oudolta. Olen pois muuttaessani asunut täällä kahdeksan ja puoli vuotta - se on pidempään kuin missään sen jälkeen kun vähäpoikana lähdin vanhempien nurkista. Olin niin tottunut muuttamaan noin puolentoista vuoden välein silloin kun tänne tulin, että jätin pahvilaatikot nurkkiin lojumaan kun arvelin että niitä pian taas tarvitsen. Nyt niistä on tullut sisustuselementti.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
6.12.17
Crash and burn
En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
4.12.17
Omena päivässä
Ostin uuden tietokoneen. Ei sillä etteikö tämä vanhakin vielä jotenkuten toimisi, mutta raskaaksi on Acerin taival käynyt. Ihan ikäloppu tämä ei sentään vielä ole; täyttää ensi keväänä seitsemän. Mutta akku kuoli jo vuosia sitten, mikä on läppärille vähän heikko kohtalo. Kuumeneekin kuin hellanlevy - palaneen muovin käry on tietokoneen sisuksista huolestuttava tuoksahdus. Cd-soitin simahti jo vuosi sitten, piti ostaa ulkoinen. Windows-päivitysten lataamisen lopetin varmaan jo toissavuonna, kun niihin meni aina tuntikausia ja yleensä kone hyytyi kesken. Niin että onhan tässä jo syitä. Ja vaikka olen Windows seiskaan ollut käyttöjärjestelmänä oikein tyytyväinen, tuli nyt aika heittää hellät jäähyväiset lähes neljännesvuosisadan mittaiselle Microsoft-yhteistaipaleelle, ja vuoroaan odottaa tällä hetkellä kirjahyllyssä (kun pöydällä ei ole tilaa kahdelle) Macbook.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
23.11.17
Loskaiset paikkani
Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.
Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.
Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.
Kunpa internet kaatuisi pian.
Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!
4.11.17
Palkokasti
Kirjoituspöytäni äärellä eilen sinkoilevat kirjaröykkiöt saivat keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, että kun minulla oli kirjoittamaan alkaessani yksi (1) aihe mielessä, jota ensin ajattelin pohjustaa muilla, niin juuri se kyseinen aihe sitten siinä kaaoksessa unohtui. Piti nimittäin mainita viimeaikaisista kuuntelutottumuksista. Olen kuluvan vuoden aikana löytänyt podcastit, joihin aiemmin suhtauduin jäärämäisen epäluuloisesti. (asioita joihin olen aiemmin suhtautunut samalla asenteella ovat mm. kännykät, internet-liittymä kotona ja dvd-levyt) Mutta taisi olla viime talvena joko Serial tai Jay & Miles X-plain the X-Men joka minut vei mukanaan. Sikäli urauduin välittömästi, että kuuntelussa on tälläkin hetkellä tasan kahta genreä: joko true crime (johdannaisineen) tai X-Men -aiheisia. Mutta laajennan varmaan sitten joskus kun ehdin.
Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.
Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.
Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.
Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.
Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.
Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.
Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.
Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.
Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.
Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.
Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.
Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.
3.11.17
Neljä olettamaa aihepiireistä
1. Näin ilmeisesti kissan kanssa viime yönä samaa unta. Olin tilanteessa jossa kaikki ajautui kohti kaaosta, liian monta liikkuvaa osaa oli saavuttamassa kriittisen pisteensä, ja juuri sillä hetkellä kun oli tapahtumaisillaan kaiken katastrofaalinen yhteentörmäys, sänkyni vieressä yöpöydällä yöt nukkuva kissa heräsi niin majesteettiseen unisätkyyn, että potkaisi herätyskellon rämisten alas. Olinpa hereillä sitten minäkin. Epätietoinen eläinparka mourusi sitten hetken aikaa häntä pörheänä ja pallo hukassa, kunnes asettui takaisin kerälle ja jatkoi uniaan. Kello oli 2.05.
2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.
3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.
4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!
Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus
Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.
Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.
2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.
3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.
4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!
Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus
Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.
Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.
1.10.17
Rousk
Meille sanottiin että se on kasvi. Nostivat sen valoon niin että kaikki näkivät, sellerinvarreksi minä sen tunnistin, mutten uskaltanut sanoa suoraan. Kasvi vain. Meille korostettiin että tarkempien määritelmien käyttäminen siitä olisi väärin. Niin olin arvellutkin. Se kävi järkeen; se sopi kaikkeen mitä olimme jo siihen mennessä oppineet, ja oli linjassa järjestön ideologian kanssa.
Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.
Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.
Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.
Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.
Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.
Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.
Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.
Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.
26.9.17
Sun elämä on munkin elämää
Tehtaalla oli tapana että sen talon pihaan tuotiin olkipukki johon viimeksi oli syntynyt lapsi. Koska mekin asuimme tehtaan asunnossa minun saapuessani, nököttää joissakin vanhoissa valokuvissa tuo olkinen talonvartija hämärässä hangessa. Olen miettinyt missä tuo pukki nykyään on. Käytäntö tuskin on jatkunut näihin päiviin, koska tehtaan omistussuhteet ovat toistuvasti vaihtuneet, henkilökunnan asuntoja jäljellä enää vähän - minun lapsuudenkotinikin purettu. Ehkä pukki on suuremmitta suruitta todettu joskus liian kulahtaneeksi ja lentänyt roskiin, eikä sitten enää ole ollut tarvetta julistaa lapsen tuloa koko yhteisölle.
"Katso! On syntynyt lapsi!"
Hmh.
Pukin sijasta huomasin hiljakkoin viettäneeni jo pitkään esimerkillistä munkin elämää; terveenä olen tosin ollut kuin tuo jouluinen sorkkeläin, mutta muuten olen kaivanut itselleni kammion jossa mietiskellä. Alkoholia en käytä (no viime vuonna Urjalassa vähän - mutta Urjalassa tapahtunut sinne myös jää), lihaa en ole syönyt pian kahteen vuosikymmeneen (mitä nyt nakin kerran pari vuodessa), selibaattiakin on kestänyt kohta viisi vuotta. Joogaa tai meditaatiota en tosin harrasta. Kumpaakin olen joskus kokeillut, mutta olen liian kyyninen uskoakseni kummankaan olevan muuta kuin ajanhukkaa. Hyvän tv-sarjan parissa ajatus lepää paremmin.
Ja sitten kirjoitan. Joku voisi pitää pakkomielteenä tapaa jolla hahmotan mennyttä, nykyisyyttä, tarinalliseksi kasvanutta olemustani. Työn alla on kolmas kirja, ehkä samanaikaisesti myös neljäs, katsotaan nyt. Itselleni kirjat ovat lopulta kuitenkin sivutuote. Tärkeämpi on toisaalla. Kaikissa niissä muistikirjoissa, pölyyntyneille disketeille unohtuneissa txt-tiedostoissa, muistilapuissa, marginaaleissa, mielikuvissa.
Niin paljon varastoitu niin hauraasti. Yritän vakuuttaa itselleni että tällä kaikella on jokin merkitys.
Ettei se olkipukki voinut olla väärässä.
13.9.17
Lyhyestä virsi pitkä
Se siitä. Lopetin kuusnelospelien muistelun täällä heti alkuunsa. Tahtoo sanoa että muutin koko projektin omaan osoitteeseensa, ja se tottelee nyt nimeä Run / Stop - Restore. Näin sen piti alkujaankin olla, mutta sen verran arkailin, että kokeilin täällä toimiiko konsepti. Ja kai se toimii. Vaikka totta kai vähän arveluttaa tämä uusien blogien kanssa sähellys; olisiko R/S-R nyt neljästoista vai viidestoista jota kirjoitan. Ja niistä vain tämä aito ja alkuperäinen Silmis pysyy ja paranee. Mutta on tuossa se hyvä puoli, että nyt kaikkien aiheesta innostuneiden on helppo levittää tietoa tästä estottomasta kuusnepanostalgiasta ylitse maanpiirin
Sen verran tarkensin projektia, että käyn läpi kaikki ne pelit, joita muistan vaikka vain kerrankin fyysisesti kuusnepalla pelanneeni. Nykyisinhän on helppo kaikki kymmenettuhannet pelit impata verkosta ja pistää emulaattoriin pyörimään. Mutta ei se oo sama. Ihan tuohon Gamebase64:n 25.000:n peliin en siis yllä, mutta - - jaa, en osaa nyt arvioida yhtään. Sehän tuleekin olemaan jännä nähdä kuinka monta sataa (tuhatta?) peliä sitä on naperona tullut veivattua. On se kuulkaa ihme miten mainstream ja cool pelaaminen on nykyään. Ja niin vanha juttu jo kuitenkin: kuusnepa täyttää tänä vuonna 35, minä itse sain laitteen 30 vuotta sitten syksyllä. On siinäkin syytä muistella.
Sen verran tarkensin projektia, että käyn läpi kaikki ne pelit, joita muistan vaikka vain kerrankin fyysisesti kuusnepalla pelanneeni. Nykyisinhän on helppo kaikki kymmenettuhannet pelit impata verkosta ja pistää emulaattoriin pyörimään. Mutta ei se oo sama. Ihan tuohon Gamebase64:n 25.000:n peliin en siis yllä, mutta - - jaa, en osaa nyt arvioida yhtään. Sehän tuleekin olemaan jännä nähdä kuinka monta sataa (tuhatta?) peliä sitä on naperona tullut veivattua. On se kuulkaa ihme miten mainstream ja cool pelaaminen on nykyään. Ja niin vanha juttu jo kuitenkin: kuusnepa täyttää tänä vuonna 35, minä itse sain laitteen 30 vuotta sitten syksyllä. On siinäkin syytä muistella.
12.9.17
C64PELIT002.PRG: Thundercats
Niin että mikä? Ei meillä Fenno-Skandian lapsilla ollut tietoa kuin murto-osasta siitä populaarikulttuurista, joka vuolaana virtasi ison maailman muksujen editse, vain rippeitä siitä tänne meille asti roiskui. Niin kuin nyt vaikka Thundercats (Elite, 1987). Ilmeisesti johonkin piirrettyyn perustuva peli, mutta kuka sellaisesta täällä oli kuullutkaan? Ei meillä ollut kuin Maija Mehiläinen kerran viikossa ruudussa, tai Nils Holgersson ennen sitä - ja joskus Disney-piirrettyjä, joita hauskalla yhteisotsikolla "Pätkis" esitettiin toisinaan tv:ssä. Enhän minä edes tiennyt että Masters of the Universestä on piirrettykin olemassa ennen kuin olin niitä iloisesti monta vuotta kerännyt.
Mutta asiaan, eli Ukkoskissoihin. Oiva esimerkki siitä monesti todetusta faktasta että pelit olivat 80-luvulla armottomia. Thundercats on sivusuuntaan vierivä peli, jossa isokokoinen miekkamies yrittää juosta radan pisteestä a pisteeseen b ja hirveästi tyyppejä syöksyy häntä kohti kaikkialta. Kosketus tappaa. Miekan lyöntietäisyys on noin sentti. Välillä maassa on kuoppia, välillä tulee lintuja taivaalta, välillä joku ampuukin, mutta pääasiallinen hyökkäysmetodi näillä myriadeilla otuksilla on juosta päin ja lujaa. Kuolemahan siitä korjaa, ja millainen: hiukset uljaasti hulmuten sankarimme singahtaa selkä kaarella korkealle ilmaan kunnes katoaa säteileväksi tähtitomuksi...
Thundercatsin eduksi on laskettava napakka ohjelmointi. Päähenkilö on iso muttei kömpelö, hän totisesti tottelee joystickin pienintäkin nykäisyä ajatuksen vauhdilla, ja reaktiotestihän tämä loppujen lopuksi on, mutta kuitenkin sellainen että kämmätessään voi syyttää vain itseään. Tämä oli kerrassaan harvinaista, ja tämän tunnistin erikoisuudeksi jo tuolloin: pelin tuntuma oli kerta kaikkiaan niin terävä; pirun hektinen toki, mutta salamarefleksein (ja hyvällä ohjaimella) varustettu pelaaja kyllä pääsi pitkälle. Ja taisin minäkin, melko. Mutta kun tyypilliseen tapaan peli game overin jälkeen alkoi aina siitä ykkötasolta uudestaan, niin ei niitä viimeisiä tullut liian usein nähtyä, hermo ei kestänyt, ote alkoi lipsua...
Alkuruudussa soi muuten Rob Hubbardin helkkarin hieno biisi. Harvoin mainittu miehen klassikkojen yhteydessä, mutta mielestäni Robin top vitosessa ehdottomasti.
11.9.17
C64PELIT001.PRG: Highnoon
Kuinka monta kopioitua peliä mahtui yhdelle 90 minuutin kasetille? Melkoinen määrä. Ja kun niitä kasetteja sitten kopsailtiin kaverilta toiselle, niin ne samat pelit niissä pyörivät, ne jotka silloin 80-luvun lopulla tuntuivat teknisesti hirveän primitiivisiltä: olivathan ne viisi, joskus kuusikin vuotta vanhoja jo. Ne olivat sellaisia tylsän sunnuntaiaamupäivän ajantappopelejä. Latasi yhden, pelaili sitä kymmenen minuuttia, resetoi koneen, latasi seuraavan. Kun kasetin oli päässyt loppuun, oli niin täynnä ryhmyistä pikseligrafiikkaa ja monotonista pelimekaniikkaa, että hetken verran saattoi ulkoilmakin kiinnostaa.
Yksi näistä peleistä oli Highnoon (Ocean, 1984). Se oli vähän jokaisen jokaisella kasetilla, ehkä tarkoitti että peli oli myynyt aikanaan hyvin, ja miksei olisi: villin lännen teema on aina takuuvarma hitti. Paitsi ettei varmaan nykyään. Enkä pahemmin itsekään välittänyt aiheesta. Jos nyt ihan totta puhun niin inhosin länkkäreitä lapsena, Aku Ankoissakin tylsimpiä olivat aina ne sarjat, jossa Aku ja pojat menivät villiin länteen, ja niitähän riitti. Paitsi että vastaavat Mikki-sarjat olivat vielä tylsempiä.
Highnoonissa pelialueena on yksi ruutu. Pelaaja on sheriffi, joka yrittää suojella ruudussa näkyvää noin viiden talon kadunpätkää, joka on huivinaamaisten bandiittien rynnäkön kohteena. Miekkosia juoksee ruudun reunoilta sisään, osa käy pankissa hakemassa harmaita rahasäkkejä, osa saluunassa kaappaamassa neitoja - ja näitä saaliita sitten kannetaan takaisin ruudusta pois. Pelaaja ampuu kävelyvauhtia kulkevia luotejaan niin kauan kuin paukkuja pyssyssä riittää ellei kuole. Ja kuoleehan hän, lopulta, koska bandiitit ampuvat takaisin. Mutta sitä ennen on lainsuojatontakin sentään kaatunut kuin heinää, eivätkä normipelistä poiketen ruumiit katoa, ne kaatuvat dramaattisesti kasvoilleen tantereeseen, mistä silinteripäinen hautausurakoitsija käy sitten raahaamassa ne toimitaloonsa ("Rig + Mortis Undertakers", hahaa).
Highnoon on nähty noin minuutissa. Ei, alle. Puolessa minuutissa on nähnyt kaiken mitä pelillä on tarjota. Verkkaanpuoleisen ammuskelun taustalla soi letkeä versio kappaleesta "Do not forsake me oh my darling", joka nuoren minun mielestä oli hirmu epäsopiva kappale tällaiseen peliin, mutta on tietenkin tuosta Highnoon-nimisestä elokuvasta, eikä varmana ole mitää linsenssimaksuja tai muita maksettu, ei se 80-luvulla ollut niin tarkkaa.
Highnoon olisi nykyiseksi kännypeliksi sopiva jos lisäisi tempoa ja remellystä noin tuhat prosenttia. Tuskin se sellaisenakaan kauempaa kuin viisi minuuttia jaksaisi viehättää, mutta ehkä ainakin sen viisi.
Mutta eivätpä olisi pelin laatijat arvanneet, että vuonna 2017 se saa avata Silmiksen uuden artikkelisarjan, jossa käyn nopeasti läpi jokaisen kuusnelospelin. Niitä on joku rapiat kymmenentuhatta, niin että heti ei materiaali lopu.
19.8.17
Olemisen virheitä
Olen pienempi kuin vuosi sitten tähän aikaan, paljon pienempi kuin kaksi vuotta sitten, tai kolme. Kutistunut neljän seinän rajaamaan tilaan, olemassa kaikuina jossain muualla. Minusta ei ole kaupunkilaiseksi, sen ovat vuodet kaupungissa osoittaneet. Kaupungissa on ihmisten keskellä yksin.
Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.
"Jään odottamaan seuraavaa."
Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.
Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.
Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.
"Jään odottamaan seuraavaa."
Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.
Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.
16.7.17
Tummalakitympönen
Kolosta katsoi ongelmia. Olin niin päätellyt tapahtuvaksi jo tullessani, enkä yrittänytkään kieltää sitä tosiasiaa, että Helsinki toki saattaa näyttää kauniilta kesäisin, mutta pinnan alla muhii sairaus. Ruma, pursuileva. Koloista katsova.
Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.
Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.
Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.
Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.
Mutta en minä sellaisia viitsi.
Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.
Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.
Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.
Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.
Mutta en minä sellaisia viitsi.
20.6.17
Kesäyö kanssanne
Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?
No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:
1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.
2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.
3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.
Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.
Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.
Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.
No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:
1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.
2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.
3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.
Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.
Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.
Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.
10.6.17
Kuplii kuplii (kaukana kuplii)
Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.
Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.
Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.
Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.
Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.
Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.
Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.
30.5.17
Rihmoja
Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?
Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -
Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.
Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.
Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.
Rihmoja ihmisen muodossa.
Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -
Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.
Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.
Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.
Rihmoja ihmisen muodossa.
15.5.17
Miten ollaan
Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.
Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.
Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.
Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.
Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.
Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.
Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.
4.5.17
Pelipöydällä: Dominion
Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?
No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.
Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.
Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.
Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.
No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.
Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.
 |
| Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu. |
Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.
 |
| Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu. |
Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.
5.3.17
Kuninkaan kuiskaus
Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.
Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?
Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.
Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.
Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.
Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.
Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.
Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.
Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.
Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.
18.2.17
The Never-Fondle
[tuhinaa]
- Mmh, ootko sä jo hereillä?
- Joo. Mietiskelen.
- Mitä sä tähän aikaan mietit?
- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -
- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.
- En mä halunnut herättää.
- Ai ajatuksilla?
[nauraa, suukottaa]
- Niin. Kyllä siihen voi herätä.
[pussailevat]
- Voiskohan tästä kirjoittaa?
- Ai mistä, meistä?
- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.
- Mutta sitten kaikki luulee että - -
- No jos mä laitan vaan kuvan.
- Höhlä.
[suukottaa]
- Olispa kahvia.
- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.
- Okei.
- Mmh, ootko sä jo hereillä?
- Joo. Mietiskelen.
- Mitä sä tähän aikaan mietit?
- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -
- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.
- En mä halunnut herättää.
- Ai ajatuksilla?
[nauraa, suukottaa]
- Niin. Kyllä siihen voi herätä.
[pussailevat]
- Voiskohan tästä kirjoittaa?
- Ai mistä, meistä?
- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.
- Mutta sitten kaikki luulee että - -
- No jos mä laitan vaan kuvan.
- Höhlä.
[suukottaa]
- Olispa kahvia.
- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.
- Okei.
13.2.17
Pelipöydällä: Hive
Harvat asiat ovat niin kiehtovia kuin ötökät, mistä johtuen haaveilin pitkään Hiven hankkimisesta omaan pelikokoelmaani. Toimisihan peli kyllä millä teemalla vain; tai vaikka pelkällä geometriikalla. Mutta onneksi John Yianni valitsi pelinsä aiheeksi nimenomaan ötökät, sillä vaikka kyseessä onkin hyvin abstrakti kaksinpeli, on tuossa pikkueläinteemassa jotain perinjuurin kiehtovaa. Hyönteistason maailma on tunnetusti julma. Kun pöydällä ottelevat muurahaiset, hämähäkit ja muut, tiedetään että kyseessä on tilanne jossa syödään tai tullaan syödyksi.
Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.
Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.
Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.
 |
| Valkoisen pelaajan joukot valmiina matsiin |
Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.
 |
| Musta kuningatar on yhtä sivua vaille piiritetty, valkoinen hengaa turvallisesti pelialueen yläreunassa. |
Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.
 |
| Hivelle löytyy aina tilaa. |
Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.
20.1.17
Party misses you
Sain kutsun illalliselle, sellaiselle juhlavammalle. Olen harvakseltaan tilaisuus-henkinen, mutta ajattelin että tällä kertaa varmaan kannattaisi mennä, jos ei muuten niin pikemmin, hyviä ja kiinnostavia tyyppejä kuitenkin paikalla. Sysäsin kutsun jonnekin ajatusten takamaille, fyysisesti siihen pinoon pöydän nurkalla joka kerää paperitavaraa ja myöhässä olevia laskuja. Jatkoin arkipäiväistä elämääni, johon pääsääntöisesti eivät kuulu tilaisuudet.
Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...
Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.
En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.
Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...
Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.
En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.
13.1.17
Pelipöydällä: Karuba
Kuten vannoutuneet lukijani tietävät, olen suuri lautapelien ystävä. Turussa niitä tuli pelattua porukalla paljonkin; nykyään aikuista peliseuraa löytyy vain satunnaisesti, mutta toisaalta tytär alkaa olla siinä iässä, että pistää isälle kampoihin jo vaativammissakin peleissä. Case in point: Karuba, pitkän linja pelidesignerin Rüdiger Dornin suunnittelema ja Haban 2015 julkaisema strategiapeli.Poimin tämän Lautepelit.fi:n mainiosta puodista Kampista joulukuussa puhtaasti herätteenä. Olin etsimässä jotain ihan muuta (Stone age taisi olla vähän niin kuin tähtäimessä, mutta oli loppu), mutta tämän takakansikuvat tekivät vaikutuksen, ja kun kannessa tarra vielä kertoi että kyseessä on "Vuoden 2016 strategiapeli -finalisti", niin toivoin parasta, enkä pettynyt. (Karuba oli myös Saksassa yksi neljästä Spiel des Jahres -ehdokkaasta, mikä myöhemmin selvisi)
Karubassa jokainen pelaaja (kahdesta neljään) saa eteensä saaren, joka on jaoteltu koordinoituun ruudukkoon. Viidakkoon asetellaan neljä temppeliä, kukin pelaaja samaan ruutuun omalla kartallaan, ja rannalle neljä seikkailijaa, nämäkin samoille paikoille joka kartalle. Pyrkimyksenä on saada jokainen neljästä seikkailijasta omanvärisensä temppelin luo. Tämä tapahtuu asettamalla saarelle reiteiksi laattoja, joista muodostuu polku. Jokaisella on omat laattansa, numerojärjestyksessä muilla paitsi pelin johtajana toimivalla pelaajalla, joka nostaa satunnaispinosta yhden laatan kerrallaan, kertoo sen numeron, ja näin jokainen saa samanlaisen laatan aina samalla vuorolla. Ja tähän pelin sattumaosuus sitten jääkin: vaikka palat tulevat pinosta randomisti, on jokaisen harkinnassa miten sen omalle laudalleen asettaa, vai asettaako lainkaan: laatan voi myös hylätä, ja jossain vaiheessa niin on pakko tehdäkin, sillä vain hylättyjen laattojen myötä lähtevät seikkailijat askeltamaan temppelilleen. Välillä viidakkoon ilmestyy houkuttimeksi kultaa ja kristalleja, joita kiiluvasilmäinen aarteenhamuaja voi pysähtyä poimimaan; paitsi ettei kannata jos peli alkaa olla pitkällä.
Karuba on erittäin helppo oppia (taaskaan ohjeet eivät ole ainakaan liian selkeät, mikä on nykylautapeleissä yleinen ongelma), ja jo parin pelin jälkeen alkaa hahmottaa oivalliset reititysstrategiat. Tavallaan Karuba on aika pasianssimaista näpertämistä, mutta sitten taas toisaalta on syytä pitää silmällä tois(t)enkin saarta. Vähintäänkin jos reitit valmistuvat suht tasatahtiin (mitä ei läheskään aina tapahdu), voi olla merkitystä sillä minkä värinen seikkailija lähtee liikkeelle kenelläkin ensin. Temppelilleen ensimmäisenä ehtinyt sininen saa viiden pisteen sinisen aarteen, toisena kolmen pisteen ja niin edelleen. Peli päättyy kun joku saa kaikki neljä seikkailijaansa temppeliin tai kun laatat loppuvat. Sitten lasketaan pisteet.
Sälää Karubassa on ihan riittävästi. Reittilaattoja 4 kertaa 36, temppeliaarteet, puiset seikkailijat ja temppelit, ja päälle läjä oikein kivan näköisiä kulta- ja kristallikimpaleita. Peli on nopea. 40 minuuttia, sanotaan laatikossa, mutta kahden pelaajan pelin tempaisemme tyttären kanssa hyvinkin vartissa, eikä peliaika todennäköisesti juuri kasva kolmella tai neljällä ottelijalla, koska toiminnot tapahtuvat samanaikaisesti joka laudalla. Nurisemista tulee lähinnä siitä, että joka pelin jälkeen on muiden paitsi yhden järjestettävä laattansa numerojärjestykseen, mikä on vähän tylsää, mutta minkäs teet. Itse tykkään Karubasta kovasti, oikeastaan parin viikon pelaamisen jälkeen jopa aika lailla kovemmin kuin miltä aluksi vaikutti. Reittien optimointi on koukuttavaa, ja "vielä yksi peli" -efekti on voimallisesti läsnä kun tämä on kaivettu esiin. Myös kymmenvuotias tykkää, varsinkin kun voittaa: tuossa ohessa tyttären aivan samperin elegantti voittosaari. Omaa päämäärätöntä räpellystäni kyseisestä matsista en nyt tähän laita päivää pilaamaan.7.1.17
Kuosivatkaus
Jassoo, kolmentoista vuoden silmänkääntövankeuden jälkeen saatiin modernimmat tapetit seiniin. Mikäs sen mukavampaa! Varsinkin kun tähän aikaan kalenterista on tapana ollut katsastella noita menneitä kahtatoista kuukautta sellaiseen kulttuurielämystenlistaushenkeen. Omalla kohdallanihan tämä varmaan jo vuosikymmen sitten taantui kirjaluetteloksi, ja sehän sopii, kun kirjallisuuden parissa nykyään (taas) pähkäilen enemmänkin kuin vain kirjaston vakioasiakkaana. Muutamia kivoja asioita vuoteen osui tämän aihepiirin tiimoilta: tammikuussa olin Turun pääkirjastossa kirjailijavieraana, elokuussa Urjalassa meitä esikoiskirjailijoita oli iso liuta semi-narinoimassa. Hyviä tyyppejä enemmän kuin mitä muutamassa päivässä ehti kunnolla tutustua, ja kirjallista keskustelua, mikä yleensä uuvuttaa minua henkisesti, mutta nyt ei ehtinyt, kun oli niin kamalasti kaikkea muutakin.
Mistä pääsemmekin kiinnostavimpiin vuoden 2016 aikana lukemiini kirjoihin. Pari isompaa projektia leimasi vuotta: alkuvuodesta Harry Potterit, jotka tempaisin siksi että tytärkin löysi sarjan ja uppoutui siihen juuri sillä innolla jolla yhdeksänvuotiaana hyviin kirjoihin uppoudutaan. Luin sitten tosiaan minäkin, ja vaikutuin; maineensa tuo järkäle on ansainnut - tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Potterista on tulossa samanlainen ikuisesti lypsettävä tuotesarja kuin joku starwars on, mikä on sääli. Se toinen projekti oli Urjalan esikoislaisten teokset, joista osan ehdin ahmaista kevät-kesällä ennen seminaaria, lisää olen lueskellut sitä mukaan kun on vastaan tullut itse tapahtuman jälkeen, joitakin ostin omaan hyllyynkin. Hyviä, jopa pirun vaikuttavia teoksia yksi toisensa jälkeen, enkä ala heitä tässä nyt erottelemaan, mutta jos ihan pari kolme pitää nostaa, niin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut, Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kolisivat niin kovaa että tuntui. Niin ja Hiltusen Simon Lampaan vaatteissa! Ja ihan liioittelematta jokainen - oli vähän sellainen olo että on totisesti kovan luokan tekijöiden keskellä siellä.
Muista kirjoista mainittakoon heti viime tammikuun alussa lukemani David Mitchellin Number9dream, joka livahti lähelle kaikkien aikojen hienoimpia lukukokemuksiani. Aiemmista lukemistani Mitchelleistä Pilvikartasto oli ok ja Black Swan Green aivan mahtava - mutta tästä viimeisimmästä voisin kuvitella että miehen on vaikea parantaa. Onhan ne loputkin nyt silti luettava. Michel Faberin The Book of Strange New Things oli hieno ja erikoinen romaani sekin, ja John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen aivan hengästyttävän upea löytö kirjastosta. Mieheltä on muitakin suomennoksia, mutta niistä olen kuullut vähän ristiriitaisia mielipiteitä - taisin vahingossa osua heti kättelyssä tekijän parhaimpaan. No, pitää tutustua muihinkin kun ehdin. Muista ruotsalaisista mainittakoon Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkarit, jotka luin suurimman osan viime vuoden aikana. Sarja oli puolivälissä parhaimmillaan, pari kolme viimeistä osaa menivät vähän liikaa olemisen tuskan puolelle. Heitetään loppuun vielä muutama kotimainen nimi: Marko Hautalan Kuokkamummo oli vähän kököstä nimestään huolimatta yhtä hyvää Hautalaa kuin aiemmat, ellei parempaa. Riivatun tunnelmallinen kirja. Alexandra Salmelan Antisankari jäi mediassa rikollisen vähälle huomiolle, varsinkin kun hänen palkittuun esikoiseensa vertaa, mutta oli kirjana minusta parempi. Julma ja hauska. Ja sitten tietysti Tommi Liimatan Jeppis 2, joka ei ollut yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta kelpo teos kuitenkin, ja taas paikoitellen piinallisen tuttu kuvatessaan oman ikäluokkani pojankloppien elämää 80-luvun lopulla.
Huh, onhan tuossa. Tietokirjoja en nyt ala ihmeemmin listata, mutta ahmimpa niitäkin. Varmaan yksi mieleenpainuvimmista oli Kauppinen-Oinaala -kaksikon Talvivaaran vangit, aika kylmäävä. Jollain tavalla tekstin kanssa tässä on ollut joka tapauksessa tekemisissä ikään kuin koko ajan. Onnistuin viettämään kuuden viikon kirjoittajavapaankin töistä, joka meni mukavasti maalla. Aamut kirjoitin, päivät tein ulkohommia, ja kun oli lämmin syyskuu, istuin illat löhötuolissa kuistilla lukemassa Georges Perecin romaanijärkälettä Elämä Käyttöohje. Kymmenisen vuotta sitten sen viimeksi luin, mutta taisi olla keskittymisvaikeuksia silloin; nyt kirja avautui ihan uudella tavalla, ja miten uskomattoman häikäisevällä. Niin vaan tämäkin lienee lempiromaanejani, olipa itse asiassa harvinaisen hyvä kirjavuosi tuo viime.
Musaa en enää ostanut lainkaan, se on jäänyt, Spotifyyn vähän yritin tutustua, muttei oikein ollut minun juttuni. Leffoja katselin sen verran, että tyttären kanssa käytiin Potter-elokuvat kirjojen jälkeen läpi (kummitäti lainasi), ja Studio Ghiblin animaatioita myös; hyvää lauantai-iltojen vietettä ovat. Itsekseni katselen vain tv-sarjoja. X-Files on nyt edennyt seiskakauteen, Lostin katsoin vuoden aikana kokonaan ja oli paljon parempi sekin kuin muistin, vaikka muistin hyväksi. Doctor Whota etenen tietysti, sen sellaista.
Jos nyt vielä jokin vuotta leimannut asia mainittakoon, niin lautapelit palailivat jotenkin yllättäen elämään ihan tuossa loppuvuodesta, syynä etupäässä Töölön kirjaston upea pelihylly, josta napattiin kokeiluun ainakin Stone Age (oikein tyylikäs worker placement -peli), For Sale (nopea ja hauska joutoajantappaja), Battlesheep (simppelin näköinen perhepeli, mutta julmetun koukuttava ja strategiointiin kannustava) ja sokerina pohjalla Taru sormusten herrasta -kaksinpeli, joka häikäisi yksinkertaisella toimivuudellaan, ja jossa juuri kymmenen täyttänyt pelaaja oppi nopeasti niin oivalliseksi strategistiksi, että oli siinä isällä haastetta, taisin voittokerroissa jäädä lopulta toiseksi. Joululahjaksi hommattiin ihan omaksi Karuba, mistä lisää ehkä jopa täällä lähiaikoina, katsotaan nyt. Löysinpä tuossa myös Board Game Arenan, jossa olen nyt kirjoilla ja pelailemassa. Mitä oivallisin sivusto meille lautapeleistä suuresti pitäville erakoille.
Että semmoinen vuosi. Ei huono lainkaan. Tästä voi olla suunta vain alas ja lujaa.
Mistä pääsemmekin kiinnostavimpiin vuoden 2016 aikana lukemiini kirjoihin. Pari isompaa projektia leimasi vuotta: alkuvuodesta Harry Potterit, jotka tempaisin siksi että tytärkin löysi sarjan ja uppoutui siihen juuri sillä innolla jolla yhdeksänvuotiaana hyviin kirjoihin uppoudutaan. Luin sitten tosiaan minäkin, ja vaikutuin; maineensa tuo järkäle on ansainnut - tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Potterista on tulossa samanlainen ikuisesti lypsettävä tuotesarja kuin joku starwars on, mikä on sääli. Se toinen projekti oli Urjalan esikoislaisten teokset, joista osan ehdin ahmaista kevät-kesällä ennen seminaaria, lisää olen lueskellut sitä mukaan kun on vastaan tullut itse tapahtuman jälkeen, joitakin ostin omaan hyllyynkin. Hyviä, jopa pirun vaikuttavia teoksia yksi toisensa jälkeen, enkä ala heitä tässä nyt erottelemaan, mutta jos ihan pari kolme pitää nostaa, niin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut, Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kolisivat niin kovaa että tuntui. Niin ja Hiltusen Simon Lampaan vaatteissa! Ja ihan liioittelematta jokainen - oli vähän sellainen olo että on totisesti kovan luokan tekijöiden keskellä siellä.
Muista kirjoista mainittakoon heti viime tammikuun alussa lukemani David Mitchellin Number9dream, joka livahti lähelle kaikkien aikojen hienoimpia lukukokemuksiani. Aiemmista lukemistani Mitchelleistä Pilvikartasto oli ok ja Black Swan Green aivan mahtava - mutta tästä viimeisimmästä voisin kuvitella että miehen on vaikea parantaa. Onhan ne loputkin nyt silti luettava. Michel Faberin The Book of Strange New Things oli hieno ja erikoinen romaani sekin, ja John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen aivan hengästyttävän upea löytö kirjastosta. Mieheltä on muitakin suomennoksia, mutta niistä olen kuullut vähän ristiriitaisia mielipiteitä - taisin vahingossa osua heti kättelyssä tekijän parhaimpaan. No, pitää tutustua muihinkin kun ehdin. Muista ruotsalaisista mainittakoon Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkarit, jotka luin suurimman osan viime vuoden aikana. Sarja oli puolivälissä parhaimmillaan, pari kolme viimeistä osaa menivät vähän liikaa olemisen tuskan puolelle. Heitetään loppuun vielä muutama kotimainen nimi: Marko Hautalan Kuokkamummo oli vähän kököstä nimestään huolimatta yhtä hyvää Hautalaa kuin aiemmat, ellei parempaa. Riivatun tunnelmallinen kirja. Alexandra Salmelan Antisankari jäi mediassa rikollisen vähälle huomiolle, varsinkin kun hänen palkittuun esikoiseensa vertaa, mutta oli kirjana minusta parempi. Julma ja hauska. Ja sitten tietysti Tommi Liimatan Jeppis 2, joka ei ollut yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta kelpo teos kuitenkin, ja taas paikoitellen piinallisen tuttu kuvatessaan oman ikäluokkani pojankloppien elämää 80-luvun lopulla.
Huh, onhan tuossa. Tietokirjoja en nyt ala ihmeemmin listata, mutta ahmimpa niitäkin. Varmaan yksi mieleenpainuvimmista oli Kauppinen-Oinaala -kaksikon Talvivaaran vangit, aika kylmäävä. Jollain tavalla tekstin kanssa tässä on ollut joka tapauksessa tekemisissä ikään kuin koko ajan. Onnistuin viettämään kuuden viikon kirjoittajavapaankin töistä, joka meni mukavasti maalla. Aamut kirjoitin, päivät tein ulkohommia, ja kun oli lämmin syyskuu, istuin illat löhötuolissa kuistilla lukemassa Georges Perecin romaanijärkälettä Elämä Käyttöohje. Kymmenisen vuotta sitten sen viimeksi luin, mutta taisi olla keskittymisvaikeuksia silloin; nyt kirja avautui ihan uudella tavalla, ja miten uskomattoman häikäisevällä. Niin vaan tämäkin lienee lempiromaanejani, olipa itse asiassa harvinaisen hyvä kirjavuosi tuo viime.
Musaa en enää ostanut lainkaan, se on jäänyt, Spotifyyn vähän yritin tutustua, muttei oikein ollut minun juttuni. Leffoja katselin sen verran, että tyttären kanssa käytiin Potter-elokuvat kirjojen jälkeen läpi (kummitäti lainasi), ja Studio Ghiblin animaatioita myös; hyvää lauantai-iltojen vietettä ovat. Itsekseni katselen vain tv-sarjoja. X-Files on nyt edennyt seiskakauteen, Lostin katsoin vuoden aikana kokonaan ja oli paljon parempi sekin kuin muistin, vaikka muistin hyväksi. Doctor Whota etenen tietysti, sen sellaista.
Jos nyt vielä jokin vuotta leimannut asia mainittakoon, niin lautapelit palailivat jotenkin yllättäen elämään ihan tuossa loppuvuodesta, syynä etupäässä Töölön kirjaston upea pelihylly, josta napattiin kokeiluun ainakin Stone Age (oikein tyylikäs worker placement -peli), For Sale (nopea ja hauska joutoajantappaja), Battlesheep (simppelin näköinen perhepeli, mutta julmetun koukuttava ja strategiointiin kannustava) ja sokerina pohjalla Taru sormusten herrasta -kaksinpeli, joka häikäisi yksinkertaisella toimivuudellaan, ja jossa juuri kymmenen täyttänyt pelaaja oppi nopeasti niin oivalliseksi strategistiksi, että oli siinä isällä haastetta, taisin voittokerroissa jäädä lopulta toiseksi. Joululahjaksi hommattiin ihan omaksi Karuba, mistä lisää ehkä jopa täällä lähiaikoina, katsotaan nyt. Löysinpä tuossa myös Board Game Arenan, jossa olen nyt kirjoilla ja pelailemassa. Mitä oivallisin sivusto meille lautapeleistä suuresti pitäville erakoille.
Että semmoinen vuosi. Ei huono lainkaan. Tästä voi olla suunta vain alas ja lujaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)