Kadunmies poistuu kahvilasta Hämeenkadulla ja tuntee olonsa jollain määrittelemättömällä tavalla ärtyneeksi. Hänen lippahattunsa on vinossa; sellainen ruudullinen. Siitä näkee kadunmiehen mielentilan, ja tällä kuluvalla hetkellä hän tosiaan on hieman ärtynyt. Kadunmies on juonut suuren kupillisen kahvia mustana, euro seitkyt, ja katsellut paitsi suurten ikkunoiden takana ohi viuhtovaa kulkijamassaa, myös kahvilan sisäistä asiakaskuntaa. Aivan erityisesti kadunmies on kiinnittänyt katseensa nuorisoon.
Nyt, jälleen kadulla, hän vetää henkeensä pakokaasun saostamaa ilmaa rauhoittuakseen. Hän sanoisi itselleen, jos olisi sellaisiin akkojen konsteihin taipuvainen, ettei hänellä ole syytä hermostua. Ei kadunmies suinkaan ole paha ihminen, hän on vain hirveän keskiverto. Ja kuten tiedämme, keskiverto alkaa tätä nykyä olla vanha. Toista on siellä Vietnamissa ja Burmassa ja ties missä Surinamissa, kadunmies miettii, sillä hän on lukenut lehtiä ja tietää että kolmansissa maissa vain harva on yli kolmikymppinen. Siellä ne nuorina sikiävät, ja miksei sitä itsekin olisi nuorena, sellaisissa lämpimänkosteissa oloissa. Vaan harmaassa isänmaassa on kadunmies joutunut hyvät vuotensa viettämään, ja siitä palaakin hänen mieleensä jälleen se halveksunta jota nuoriso kotiaan kohtaan tuntee.
Juuri hänen maataan kohtaan, hänen isänsä laukkufirmaa, isoisänsä maatilaa ja niinpäinpois, sitä kohtaan nämä kovaa nauravat tyttötukat tuntevat selvästi mitä suurinta vastenmieltä. Ja kadunmies näkee tummaihoisen pariskunnan kävelevän häntä kohti yli suojatien. Astuvat kuin omistaisivat, ja autot väistävät vaikkei valojakaan ole.
Ihan yllättäen kadunmiehen sydämeen käy piikki. Se on hieman kaareva ja pureutuu läpi kammioiden ja eteisten, kirnaisee aorttaa mennessään ja lopulta se kiertyy itseensä kiinni ja jää jäiseksi renkaaksi sisuksiin. Kadunmies oivaltaa, juuri siinä hetkessä, juuri katsoessaan tummaihoisen pariskunnan astuvan kahden valkoisen tiehen maalatun raidan väliä, että se mitä hän kuvittelee oikeutetuksi ylenkatseeksi ja pitkään eläneen viisaudeksi ja etuoikeudeksi, onkin epävarmuutta ja pelkoa, jonka juuret ovat paksut ja puiset ja kasvaneet lapsuuden sateisiin syksyihin kiinni. Kadunmies oivaltaa tämän niin nopeasti, ettei oikeastaan huomaa oivaltaneensa. Hän ei tiedosta, mutta jonnekin syvälle hänen sisäänsä tieto jää kytemään. Hän on yksi sadoistatuhansista samana vuonna syntyneistä, yksi miljoonasta samaan aikaan kansakoulun penkkiä kuluttaneesta, ja hän on näiden joukkojen keskellä yksin. Syntymästään asti niin yksin kuin ihminen voi olla, ja yksinäisyytensä ympärille hän on turvaksi tehnyt kuoren.
Lämpimän kuoren joskus, lähinnä humalassa, yleensä siis kylmän, mutta aina kovan. Ehdottomasti vahingoittumattoman. Kun kadumiehen sydän nyt lyö uusi rengas siihen koruna kiinnittyneenä, sen isku hajoittaa kuoren hetkeksi, tai ei hajoita - kuori vain yhden sydämenlyönnin ajaksi lakkaa olemasta. Ja sen hetken aikana kadunmiehen silmään kihoaa kyynel. Hän ehtii tuntea koko maailman lämmön, kaikkien ihmisten, kaikkien erilaisten ajatusten ja tunteiden tulvan.
Ja sydän lyö, ravistaen renkaan kyljestään pois. Kuori palaa takaisin, kadunmies pyyhkii roskan silmästään ja värähtää. Suoristaa lakkinsa ja alkaa kävellä kotiaan kohti. Hän on kolmatta päivää eläkkeellä ja yksin.
19.3.08
18.3.08
Runsasarominen, hapokas
Hö. Monta sataa viikkoa sitten kun aloitteli tätä harrastehenkistä puhdetointaan, oli sillä mielellä että on kerrankin vapaa sana ja mielenkäänteensä saa joko sellaisinaan tai milloin minkäkin filtterin kautta vääntää ruudun kelmeään kajoon heittymään lukijoiden verkkokalvoille. Niin, muistattehan tuon ajan kun olin vielä tulokas, nyt nähtynä sympaattisia raapusteluja ovat nuo silloiseni, mikä varmaan selittää miksi jotkut niistä tykkäsivät; nyttemminhän olen vain kitkerä vanhus, sellainen ikävä ihminen jolla on mielipiteitä. Ja, palatakseni niihin filttereihin, ne mielipiteet usein tänne tiristyvät sen tunkkaisimman roolin läpi. En minä koskaan ole oikeasti kovin kärkevä, ainakaan niitten mielestä jotka minut tuntevat, paitsi useimpien.
Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!
Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...
...
Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.
En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...
Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.
Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!
Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...
...
Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.
En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...
Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.
7.3.08
Studiossa tänään
"No hei vain yleisö ja tervetuloa tänne Silmänkääntövankilan ensimmäiseen suorana lähetettävään haastattelutilaisuuteen! Meillä on täällä studiossa vieraina lapsipornoa kritisoiva taiteilija Larttunen -"
"Päivää!"
"- sekä naisten seksuaalisesta valta-asemasta hirmuisen huolestunut sosiologi Kaasanen."
"Hei."
"Kiva että pääsitte molemmat tulemaan, teillähän tuota julkisuusmyllytystä on nyt riittänyt."
"Hrm."
"Joo."
"Aloitetaanpa teistä, taiteilija Larttunen. Kun teoksenne poistettiin helsinkiläisestä galleriasta, olin sitä mieltä, että kyseessä on pöyristyttävä taiteilijan ilmaisuvapauden loukkaus ja naurettava ylireagointi poliisin taholta."
"Kiitos. Näinhän se toki olikin, ja haluan huomauttaa että -"
"Valitettavasti menitte sitten julkaisemaan näkymyksenne asiasta maamme näkyvimmässä päivälehdessä ja lausuntonne vaahtosuinen julistus sai minut vaipumaan syvään myötähäpeään."
"Öh."
"Haluatteko vielä tarkentaa näkemystänne siitä, että 99 prosenttia koulupojista kasvatetaan näkemään tytöt huorina vauvaiästä alkaen?"
"Tämä on selvästi naisvihamielinen ohjelma, enkä kykene saavani ansaitsemaani arvostusta näkemyksilleni. Mitä minun hyödyttäisi mitään selittää?"
"Mitäpä tosiaan. Sosiologi Kaasanen."
"Niin?"
"Te julkaisitte kirjan, jonka ansiosta ei enää vain teidän lähipiirinne, vaan nyt koko Suomen kansa tietää että te olette joskus saanut traumatisoivat pakit ihailemaltanne tytöltä."
"Mutta entä jos mies haluaa kolme kertaa viikossa, mutta naisella on valta päättää siitä antaako -"
"Jaa, kyllä ne kuule naisetkin seksistä tykkäävät yhtä lailla. Joko muuten olette työstämässä jatkoteosta, jossa käsiteltäisiin miesten seksuaalista valtaa yhteiskunnassa? Vähänkin normaaleja ihmissuhteita läpikäynyt ihminen nimittäin tietää, että kyseinen valta on varsin tarkasti jakautunut kummankin sukupuolen osalle."
"Olen pahoillani, te olette selvästi niin asenteellinen haastattelija etten mitenkään kykene nyt puolustamaan teoriaani."
"No sillä tavalla. Taiteilija Larttunen ja sosiologi Kaasanen."
"Niin?"
"Noh?"
"Oletteko panneet merkille, että teidän ajamanne asiat kumoavat toisensa eikä niiden olisi edes mahdollista esiintyä yhteiskunnassa samanaikaisesti? Te jahtaatte mielikuvia, jotka häilyvinä hiipuvat kiihkoilijoiden mielissä ja tosielämään palautettuina yksinkertaisesti lakkaavat olemasta."
"- - -"
"- - -"
"Haastattelutilaisuus on päättynyt. Kiitos että olitte vaihteeksi hiljaa."
"Päivää!"
"- sekä naisten seksuaalisesta valta-asemasta hirmuisen huolestunut sosiologi Kaasanen."
"Hei."
"Kiva että pääsitte molemmat tulemaan, teillähän tuota julkisuusmyllytystä on nyt riittänyt."
"Hrm."
"Joo."
"Aloitetaanpa teistä, taiteilija Larttunen. Kun teoksenne poistettiin helsinkiläisestä galleriasta, olin sitä mieltä, että kyseessä on pöyristyttävä taiteilijan ilmaisuvapauden loukkaus ja naurettava ylireagointi poliisin taholta."
"Kiitos. Näinhän se toki olikin, ja haluan huomauttaa että -"
"Valitettavasti menitte sitten julkaisemaan näkymyksenne asiasta maamme näkyvimmässä päivälehdessä ja lausuntonne vaahtosuinen julistus sai minut vaipumaan syvään myötähäpeään."
"Öh."
"Haluatteko vielä tarkentaa näkemystänne siitä, että 99 prosenttia koulupojista kasvatetaan näkemään tytöt huorina vauvaiästä alkaen?"
"Tämä on selvästi naisvihamielinen ohjelma, enkä kykene saavani ansaitsemaani arvostusta näkemyksilleni. Mitä minun hyödyttäisi mitään selittää?"
"Mitäpä tosiaan. Sosiologi Kaasanen."
"Niin?"
"Te julkaisitte kirjan, jonka ansiosta ei enää vain teidän lähipiirinne, vaan nyt koko Suomen kansa tietää että te olette joskus saanut traumatisoivat pakit ihailemaltanne tytöltä."
"Mutta entä jos mies haluaa kolme kertaa viikossa, mutta naisella on valta päättää siitä antaako -"
"Jaa, kyllä ne kuule naisetkin seksistä tykkäävät yhtä lailla. Joko muuten olette työstämässä jatkoteosta, jossa käsiteltäisiin miesten seksuaalista valtaa yhteiskunnassa? Vähänkin normaaleja ihmissuhteita läpikäynyt ihminen nimittäin tietää, että kyseinen valta on varsin tarkasti jakautunut kummankin sukupuolen osalle."
"Olen pahoillani, te olette selvästi niin asenteellinen haastattelija etten mitenkään kykene nyt puolustamaan teoriaani."
"No sillä tavalla. Taiteilija Larttunen ja sosiologi Kaasanen."
"Niin?"
"Noh?"
"Oletteko panneet merkille, että teidän ajamanne asiat kumoavat toisensa eikä niiden olisi edes mahdollista esiintyä yhteiskunnassa samanaikaisesti? Te jahtaatte mielikuvia, jotka häilyvinä hiipuvat kiihkoilijoiden mielissä ja tosielämään palautettuina yksinkertaisesti lakkaavat olemasta."
"- - -"
"- - -"
"Haastattelutilaisuus on päättynyt. Kiitos että olitte vaihteeksi hiljaa."
3.3.08
This journey is a non-smoking trip
Mies nousi junaan Turun rautatieasemalla. Saadakseen ajan kulumaan hän kehitti ajatusleikin, jossa jokainen asema jolla juna hänen matkansa aikana pysähtyi, oli yksi vuosi taaemmas hänen elämässään. Lähtöhetkenä oli maaliskuun ensimmäinen, tai tarkkaan ottaen oli karkauspäivä. Mies pyöristi sen maaliskuun ensimmäiseksi, koska joka vuosi ei ole karkauspäivää.
Junan tuskin lähdettyä mies alkoi jännittyneenä odottaa ensimmäistä pysähdystä, joka pikapuoliin koittikin: Loimaa. Koska mies eli sillä hetkellä maaliskuuta 2008, oli Loimaa hänelle maaliskuu 2007. Se oli hyvin hämmentävä paikka, hän oli kolmekuisen lapsen isä ja tämän uuden roolin opettelultaan mies ei liiemmin ehtinyt katsella aseman maisemia junan ikkunasta. Vain hetki siellä, ja matka jatkui.
Juna saapui Humppilaan, maaliskuuhun 2006. Periaatteessa asiat olivat hyvin, mutta monet hyväksi luullut kuviot olivat alkaneet kiertyä umpeen. Pinnalta nähden Humppila oli hyvä paikka, mutta sen sisällä kiemurtelivat ongelmat; mies yritti ottaa selvää niistä, mutta hän tuli niitä katsellessaan surulliseksi ja oli tyytyväinen siitä että juna viimein lähti liikkeelle. Se oli pysytellyt Humppilassa turhankin pitkään.
Ennen pitkää tultiin Toijalaan, ja maaliskuuhun 2005. Pikajuna kirskahti asemalle, jossa oli alkamassa jotain jännittävää ja uutta. Mies aisti elinvoiman ja mahdollisuudet, tulevat elämänmuutokset, jotka toki sittemmin osoittautuivat suuremmiksi kuin silloin ensi kerran Toijalassa olleena osasi aavistaakaan. Nyt ne muisti, ja pieni hymy käväisi miehen kasvoilla. Hetken ajan se heijastui junan ikkunasta vaunun muillekin matkustajille.
Näiden ensimmäisten pienten asemien jälkeen saapui Tampere. Maaliskuu 2004 oli suuri ja raskas, siellä viivyttiin pitkään, siellä joutui vaihtamaan junaa, kulkemaan sokkona tungoksessa alas asematunneliin. Siellä romuttuivat lopullisesti vuosia kootut rakennelmat, mutta toisaalta siellä myös luotiin perustuksia uusille; siellä kirjoitettiin pitkiä sähköposteja juuri sinne samaan paikkaan jonne miehen junamtkakin nyt oli viemässä. Tampere pyörrytti. Mies ei tiennyt, oliko kyseessä kipeä muisto vai kaunis, ja sen vuoksi hän oli melko tyytyväinen kun matka jälleen jatkui.
Oli alkanut hämärtää kun juna saapui Parkanoon ja maaliskuuhun 2003. Kaikki oli muuttunut tummansiniseksi, kauempana mustaksi, ja mies ei millään muistanut mitä silloin oli tapahtunut. Hän pinnisti ja siristi silmiään katsellen kauemmas. Muutto, hän lopulta muisti, voimat vienyt. Hyvin tasaista elämää, horisontin merkityksetöntä viivaa, ei jäänyt mieleen paljoa; alettiin olla Pohjanmaalla.
Turusta nähden Seinäjoki on hirveän kaukana, ja vuodesta 2008 nähden on myös maaliskuu 2002 jossain aikojen takana. Oli vaikea muistaa, oli nyt laskeutunut pimeys. Mies oli ensimmäistä kevättään yliopistossa, kävi päivittäin luennoilla ja harjoituskursseilla, muttei juurikaan tavannut ihmisiä. Hän oli vieraassa paikassa yksikseen, ja suurin osa matkustajistakin poistui ympäriltä täällä. Harva jatkoi edemmäs; mies mietti että ehkä vain harva uskalsi. Taas häntä hymyilytti, mutta hymy oli nyt hermostunut.
Koska mies oli liikkeellä Pendolinolla, hän ohitti Lapuan ja saapui seuraavaksi Kauhavan asemalle, joka sijaitsi maaliskuussa 2001. Ihan hirveän kaukana. Mies tiesi ettei osaisi sijoittaa Kauhavaa enää maan kartalle kovin tarkasti, se oli etäinen piste tuolla jossain, ja mitä siellä oli tapahtunut? Hän oli lukenut yliopiston pääsykokeisiin, yritti toisen kerran, mutta tiesi jo varhain että tällä kertaa pääsisi sisään. Ehkä hänessä alkoi Kauhavalla näkyä niitä piirteitä, joista monet hänet sittemmin oppivat tuntemaan, ehkä hänestä alkoi rapista pois se poikalapsi, joka oli muuttanut maalta kaupunkiin ja alkanut opetella aikuista elämää, siihen vielä moneen vuoteen oppimatta.
Ja vääjäämättä juna eteni radalla ja muistoissa. Pännäinen, maaliskuu 2000. Mies alkoi olla päätepistettään lähellä, ja nyt hän oli vasta puolisen vuotta sitten kaupunkiin saapunut, hän eli puolisonsa kanssa kivassa asunnossa jokirannassa ja kaikki oli hirveän nuorta ja söpöä ja jännää. Nyt miestä huvitti ajatus sen ikäisistä ihmisistä; ne tuntuivat lapsilta. Mutta ei voinut kieltää, etteikö Pännäisten pieni ja kummallisessa paikassa sijaitseva asema olisi viiltänyt jotain herkkää kohtaa hänen sisällään. Mies tiesi, ettei enää milloinkaan tulisi paikkaa, jossa kaikki toiveet, mahdollisuudet, suunnitelmat ja toinen toistaan villimmät ideat olivat poimittavissa kuin karkkikaupan hyllyltä ilman erityisiä velvollisuuksia tai vastuuta. Monin tavoin mies tunsi kävelleensä noiden hyllyjen ohi silloin joskus laput silmillä, ja oli ehkä siksi tyytyväinen, kun juna lopulta lähti. Oudon vilkkaaksi niinkin mitätön paikka kuin Pännäinen oli osoittautunut, ja junan ikkunoiden takana oli laitureilla kulkenut jos jonkinlaista haaveilijaa. Sinne ne jäivätkin, mies pani merkille, ja pimeys nielaisi junan.
Pääteasema oli kaiken alku. Kokkolan asema, maaliskuun ensimmäinen 1999, päivä jonka tapahtumat muuttivat miehen elämän muutamassa tunnissa pysyvästi sille raiteelle jolla hän edelleen kulki. Miehen hengitys salpautui kun hän näki tutun asemarakennuksen ja uhkaavana suorana horisonttiin katoavan ratapihan. Häntä pyörrytti. Tänne juna siis oli hänet tuonut, palauttanut juuri siihen hetkeen, juuri niiden samojen ajatusten alkulähteille! Juuri siihen kaupunkiin. Mies nappasi reppunsa, nousi penkiltä käytävälle ja puolijuoksua suunnisti kohti pysähtyvän junan ovea. Hän halusi ulos, hänen silmissään mustui. Kunnes mies jälleen muisti missä oli. Ajatusleikki, ei muuta. Astuessaan junasta ulos hän räpytteli silmiään ja näki viime käyntinsä jälkeen rakennetun ostoskeskuksen aseman vieressä. Se sykki neonvaloaan pimeään iltaan ja muistot miehen sydämen päältä nousivat räpytellen tiehensä kuin pelästynyt parvi naakkoja. Kaupunki oli muuttunut uudeksi, ja juuri niin oli koko ajan ollut tarkoituskin käydä. Jokainen ratkaisu hänen elämässään, niistä osa niin pieniä ja mitättömiä, todellakin vain yksittäisiä oikeassa tai väärässä hetkessä lausuttuja sanoja, oli johtanut hänet alunperin tältä asemalta sinne missä hän oli ollut junaan noustessaan. Ja matka jatkui. Miehen askel oli reipas. Hän ei nähnyt vanhaa asemaa, vaan sen rinnalle rakennettua uutta. Itäistä kirkkokatua pitkin keskustan sivuitse kävellessään mies vihelteli.
Junan tuskin lähdettyä mies alkoi jännittyneenä odottaa ensimmäistä pysähdystä, joka pikapuoliin koittikin: Loimaa. Koska mies eli sillä hetkellä maaliskuuta 2008, oli Loimaa hänelle maaliskuu 2007. Se oli hyvin hämmentävä paikka, hän oli kolmekuisen lapsen isä ja tämän uuden roolin opettelultaan mies ei liiemmin ehtinyt katsella aseman maisemia junan ikkunasta. Vain hetki siellä, ja matka jatkui.
Juna saapui Humppilaan, maaliskuuhun 2006. Periaatteessa asiat olivat hyvin, mutta monet hyväksi luullut kuviot olivat alkaneet kiertyä umpeen. Pinnalta nähden Humppila oli hyvä paikka, mutta sen sisällä kiemurtelivat ongelmat; mies yritti ottaa selvää niistä, mutta hän tuli niitä katsellessaan surulliseksi ja oli tyytyväinen siitä että juna viimein lähti liikkeelle. Se oli pysytellyt Humppilassa turhankin pitkään.
Ennen pitkää tultiin Toijalaan, ja maaliskuuhun 2005. Pikajuna kirskahti asemalle, jossa oli alkamassa jotain jännittävää ja uutta. Mies aisti elinvoiman ja mahdollisuudet, tulevat elämänmuutokset, jotka toki sittemmin osoittautuivat suuremmiksi kuin silloin ensi kerran Toijalassa olleena osasi aavistaakaan. Nyt ne muisti, ja pieni hymy käväisi miehen kasvoilla. Hetken ajan se heijastui junan ikkunasta vaunun muillekin matkustajille.
Näiden ensimmäisten pienten asemien jälkeen saapui Tampere. Maaliskuu 2004 oli suuri ja raskas, siellä viivyttiin pitkään, siellä joutui vaihtamaan junaa, kulkemaan sokkona tungoksessa alas asematunneliin. Siellä romuttuivat lopullisesti vuosia kootut rakennelmat, mutta toisaalta siellä myös luotiin perustuksia uusille; siellä kirjoitettiin pitkiä sähköposteja juuri sinne samaan paikkaan jonne miehen junamtkakin nyt oli viemässä. Tampere pyörrytti. Mies ei tiennyt, oliko kyseessä kipeä muisto vai kaunis, ja sen vuoksi hän oli melko tyytyväinen kun matka jälleen jatkui.
Oli alkanut hämärtää kun juna saapui Parkanoon ja maaliskuuhun 2003. Kaikki oli muuttunut tummansiniseksi, kauempana mustaksi, ja mies ei millään muistanut mitä silloin oli tapahtunut. Hän pinnisti ja siristi silmiään katsellen kauemmas. Muutto, hän lopulta muisti, voimat vienyt. Hyvin tasaista elämää, horisontin merkityksetöntä viivaa, ei jäänyt mieleen paljoa; alettiin olla Pohjanmaalla.
Turusta nähden Seinäjoki on hirveän kaukana, ja vuodesta 2008 nähden on myös maaliskuu 2002 jossain aikojen takana. Oli vaikea muistaa, oli nyt laskeutunut pimeys. Mies oli ensimmäistä kevättään yliopistossa, kävi päivittäin luennoilla ja harjoituskursseilla, muttei juurikaan tavannut ihmisiä. Hän oli vieraassa paikassa yksikseen, ja suurin osa matkustajistakin poistui ympäriltä täällä. Harva jatkoi edemmäs; mies mietti että ehkä vain harva uskalsi. Taas häntä hymyilytti, mutta hymy oli nyt hermostunut.
Koska mies oli liikkeellä Pendolinolla, hän ohitti Lapuan ja saapui seuraavaksi Kauhavan asemalle, joka sijaitsi maaliskuussa 2001. Ihan hirveän kaukana. Mies tiesi ettei osaisi sijoittaa Kauhavaa enää maan kartalle kovin tarkasti, se oli etäinen piste tuolla jossain, ja mitä siellä oli tapahtunut? Hän oli lukenut yliopiston pääsykokeisiin, yritti toisen kerran, mutta tiesi jo varhain että tällä kertaa pääsisi sisään. Ehkä hänessä alkoi Kauhavalla näkyä niitä piirteitä, joista monet hänet sittemmin oppivat tuntemaan, ehkä hänestä alkoi rapista pois se poikalapsi, joka oli muuttanut maalta kaupunkiin ja alkanut opetella aikuista elämää, siihen vielä moneen vuoteen oppimatta.
Ja vääjäämättä juna eteni radalla ja muistoissa. Pännäinen, maaliskuu 2000. Mies alkoi olla päätepistettään lähellä, ja nyt hän oli vasta puolisen vuotta sitten kaupunkiin saapunut, hän eli puolisonsa kanssa kivassa asunnossa jokirannassa ja kaikki oli hirveän nuorta ja söpöä ja jännää. Nyt miestä huvitti ajatus sen ikäisistä ihmisistä; ne tuntuivat lapsilta. Mutta ei voinut kieltää, etteikö Pännäisten pieni ja kummallisessa paikassa sijaitseva asema olisi viiltänyt jotain herkkää kohtaa hänen sisällään. Mies tiesi, ettei enää milloinkaan tulisi paikkaa, jossa kaikki toiveet, mahdollisuudet, suunnitelmat ja toinen toistaan villimmät ideat olivat poimittavissa kuin karkkikaupan hyllyltä ilman erityisiä velvollisuuksia tai vastuuta. Monin tavoin mies tunsi kävelleensä noiden hyllyjen ohi silloin joskus laput silmillä, ja oli ehkä siksi tyytyväinen, kun juna lopulta lähti. Oudon vilkkaaksi niinkin mitätön paikka kuin Pännäinen oli osoittautunut, ja junan ikkunoiden takana oli laitureilla kulkenut jos jonkinlaista haaveilijaa. Sinne ne jäivätkin, mies pani merkille, ja pimeys nielaisi junan.
Pääteasema oli kaiken alku. Kokkolan asema, maaliskuun ensimmäinen 1999, päivä jonka tapahtumat muuttivat miehen elämän muutamassa tunnissa pysyvästi sille raiteelle jolla hän edelleen kulki. Miehen hengitys salpautui kun hän näki tutun asemarakennuksen ja uhkaavana suorana horisonttiin katoavan ratapihan. Häntä pyörrytti. Tänne juna siis oli hänet tuonut, palauttanut juuri siihen hetkeen, juuri niiden samojen ajatusten alkulähteille! Juuri siihen kaupunkiin. Mies nappasi reppunsa, nousi penkiltä käytävälle ja puolijuoksua suunnisti kohti pysähtyvän junan ovea. Hän halusi ulos, hänen silmissään mustui. Kunnes mies jälleen muisti missä oli. Ajatusleikki, ei muuta. Astuessaan junasta ulos hän räpytteli silmiään ja näki viime käyntinsä jälkeen rakennetun ostoskeskuksen aseman vieressä. Se sykki neonvaloaan pimeään iltaan ja muistot miehen sydämen päältä nousivat räpytellen tiehensä kuin pelästynyt parvi naakkoja. Kaupunki oli muuttunut uudeksi, ja juuri niin oli koko ajan ollut tarkoituskin käydä. Jokainen ratkaisu hänen elämässään, niistä osa niin pieniä ja mitättömiä, todellakin vain yksittäisiä oikeassa tai väärässä hetkessä lausuttuja sanoja, oli johtanut hänet alunperin tältä asemalta sinne missä hän oli ollut junaan noustessaan. Ja matka jatkui. Miehen askel oli reipas. Hän ei nähnyt vanhaa asemaa, vaan sen rinnalle rakennettua uutta. Itäistä kirkkokatua pitkin keskustan sivuitse kävellessään mies vihelteli.
21.2.08
Kissansilmä: Postikortteja Gadanovan porteilta
Niin runnoo elämä meitä, ja poloisia taiteilijantapaisia vallankin. Täten myös Kissansilmä, tuo alati yllättävä suomirokin pelastajabändi, kärsiytyi eksistenssissään kriisin asteelle, tuhosi kuusi tuntia pätevää matskua sisältävää masternauhaa ja palasi studioon yrittämään uudelleen; olihan edessä tuo paljon pelätty vaikea kolmas albumi.
Ja tottahan paineet olivat kovat. Aika kului, ihmiset unohtivat. "Jaa mikä Kissansilmä?" alkoi olla ikävän yleinen kommentti kun bändin kuulumisia levy-yhtiön taholta väliaikatarjoiltiin maamme johtaville rocklehdille. Niin katosi mainen kunnia, ja kunnian myötä rahat ja usko tulevaan, sen myötä ihmisen hyvyyteen ja elämän mahdollisuuteen. Mutta kun albumi oli kahdesti tehty ja tuhottu, pilkahti valo yhtyeen kitaristi Fahnstenin ruohontuoksuisissa silmissä: progea pojat.
Eikä toki voi väittää etteikö kaari olisi luonnollinen. Sillä kun arkipäiväisen ränttärokin jättää itsekseen häiriintymättä kehittymään, tarttuu evoluutio niskasta kiinni ja tekee sen mikä luonnostaan tulee: tirriäisestä kasvaa munakas progeteos. Tämä on kuitenkin lajityyppi joka kaipaa urkuria, ja niinpä lähtivät Kissansilmän pojat (ja yksi tyttö) hakumatkalle halki maamme kauniiden kirkkojen. Kuuntelivat kanttoreiden kiskaisevan toinen toistaan vakuuttavampia häämarsseja ja liturgialattareita, kiviset seinät kaikuivat vuosisataista sävelmattoa ja kävipä vallan niinkin, että urkurinhakumatkasta muodostui valtava inspiraation lähde, ja sen seuraukset kantautuvat nyt levyltä kaikkien Kissansilmän fanienkin korvakäytäviin. Lopulta tunnustettiin totuus: ei häät, ei palvelukset, eivät kasteet tai ripit varsinkaan; todellinen tunne löytyy hautajaisista, ja kun bändi kuuli Jepuan keskiaikaisessa kivikirkossa kanttorin musertavan tunnetiloja urkuroinneillaan, oli valinta selvä. Tämä mies liitettiin puoliväkisin bändiin, ja kulkee nyttemmin Kissansilmän keikkabussin mukana nimellä Kalle. Pistäkää nimi mieleen, sillä tämä 2000-luvun Keith Emerson jää vielä historiaan.
Uuden jäsenen myötä siis sähköistyivät loputkin laiskimukset, paitsi ehkä Terkkis, tuo rento basisti. Studiossa alkoi vilske ja vilinä. Siivottiin lattialta pois tuhkat, pullot ja kuvalehdet. Kiinnitettiin mikki telineeseen ja törkättiin plugit pöytiin. Sävellykset syntyivät kuin itsekseen ja Uguksen sävelkynäkin vain hieman teräänsä katkoen lähti käyntiin. Kuin paratiisin pilvenreunalta olisi tuota enkelremmin äänityssessiota saanut katsella, niin sulavasti kaikki luisti, ja niin huimissa tiloissa mentiin ettei tässä maassa koskaan. Kas tämä albumi on juuri sinulle, joka arkesi harmauteen olet suivaantunut!
Ja vain muutamassa viikossa oli albumi valmis. Postikortteja Gadanovan porteilta sisältää pitkään sulavia makupaloja merkitystään etsivistä ihmisistä vertauskuvallisessa maailmassa, jossa niityt ovat vihreitä, vuoret korkeita, yksisarviset harvinaisia ja naiset kulkevat ilman paitaa. "Vertauskuvallisuus on tosiaan taiten rakennettua", toteaa Ugus omista sanoituksistaan myhäillen ja vain lievä anteeksipyyntö hänen elekielestään on luettavissa. Ehei ole tällaista progevääntöä tässä maassa tehnyt kukaan sitten Haikaran! Kahdelle cd:lle venynyt albumi alkaa näennäisen rempseästi melko radioystävällisellä rock-palasella Polje polje, kyllä ketjua riittää!, mutta jo tämän jokapäiväisen työnteon tärkeyttä ylistävän kappaleen päättävä moog-soolo kertoo että kohta mennään ja syvälle. Ja sitten mennäänkin.Eräänlaisena albumin magnum opuksena voi pitää kakkos-cd:n enimmäkseen täyttävää kappaletta Voimakenttiä, joka 47 minuutin pituudellaan vie kuulijan jonnekin kauniiseen todellisuuteen, jossa sodat, viha, turhat unelmat ja elämän esteet ovat pois lakaistu ja jäljellä on vain rauhaa, rakkautta ja universumin ikiaikaista energiaa jakavia voimakenttiä. Osoittaakseen ettei ole kaupallisten pelleilyjen armoilla, Kissansilmä päätti julkaista kappaleen myös albumin ainoana singlenä; mistä seurasikin muudan maailmanennätys: Voimakenttiä on populaarimusiikin historian ensimmäinen kahden cd:n mittainen single, koska kappaleen b-puoleksi päätetty Voimakenttiä (extended remix) ei kerta kaikkiaan sopinut a-puolen kanssa samalle kiekolle. Radiosoittoa ei ole herunut, mutta ylimielisesti tuhahtaen yhtye tämän kuittaa: "Tiedettiinhän me alusta asti ettei mikään muu kuin kaavoittunut listapoppis enää pääse aalloille!"
Lievähkönä kunnianosoituksena 70-lukuisia progesuuruuksia kohtaan Postikortteja Gadanovan porteilta julkaistaan vain vinyyli-LP:n kokoisissa kansissa, ja nämä Uguksen pitkään ja hartaudella toteuttamat kuvataideteokset ovatkin monen mielestä parasta koko paketissa. Kesällä 2002 käydyn Loimaan kansalaisopiston graafisen suunnittelun kurssin opit eivät vokalistilta selvästikään menneet hukkaan, ja palkintoja ja tunnustuksia kansitaiteestaa Ugus jääkin nyt odottelemaan. "Raivasin kirjahyllystä puolet tyhjäksi pystejä varten", hän toteaa, tuskin leikillään.
Albumi on saatavissa kaikista kunnon levykaupoista juuri nyt, ja Kissansilmä on minä hetkenä hyvänsä keikalla aivan sinun nurkillasi. Tarkkaile kotisivujamme!
17.2.08
Parempi ohiajelu kuin turpaanveto
Kahvin tuoksu keittiöstä kertoo uuden pannullisen valmistuneen. Tämäpä miellyttävää, ajattelen ja kirjaudun Bloggeriin. Kone raksuttelee minkä ajan haen keittiöstä kupillisen kuumaa. Hörpsäilen. Kuuntelen musiikkia pää kallellaan kuin koiranpentu, kunnes huomaan asennon vaikeuttavan juomista. Oikaisen itseni, niksautan selkänikin kun nyt vauhtiin pääsin ja ääniaallot vaikeuttavat keskittymistä. Ne väräyttävät maisemaa kuin vedenpintaa, kuumeisena ei ehkä kannattaisi näin koittaa rehkiä... ja pitäisi kai mustaviinimarjamehua kahvin sijasta...
Huomaamattani olen kulauttanut koko mukillisen ja haen toisen. Onneksi keitin paljon. Palaan tietokoneen ääneen, pöytä on käpertynyt kaarelle. On monin tavoin hankalaa, ja tarkistan torrentin vaiheen: David Fincherin Zodiac on latautunut koneelle kahdeksan tunnin kuluttua. Menee katsominen huomiseen.
Joko se nyt loppui. Sitä pisaroi lattialle, sitä on paidalla, kastan sormeni siihen. Kahvia. No, riittäähän sitä ja haen uuden mukillisen, samantien kaksi. Toinen on juotuna kun pääsen takaisin kirjoituspöydän luo, se jatkaa kiertymistään, kasvaa päistään kiinni. Muistuttaa hassusti möbiuksen nauhaa.
Aamun lehdestä luin että Tanskassa taas mellakoidaan. Poliisi epäilee syyksi sitä että Muhammed-piirrokset julkaistiin uudestaan. Kuinka typerä voi ihminen olla? Minua on alkanut riepoa yhä pahemmin se mitä paskaa nykyään sallitaan, ei, vaaditaan tehtäväksi "sananvapauden" nimissä. Pois terve järki ja moraali, kaikkeen on oltava lupa. Seurauksia ei vaan mitenkään haluttaisi kärsiä. Kovin on yksisilmäinen tämä länsimainen vapaus.
No niin, termarikin sitten tyhjeni. Kädet vapisevat ja mietin mitatako kuume. En löydä mittaria enää, se on kietoutunut pöydän rakenteisiin, puisen pyörteen sisään, se kieppuu huoneen nurkassa ja mylvii, rakentuu itsestään uudeksi, muodostaa todellisuuteen reiän johon katsominen saa pään särkemään. Minun pöytäni. Ostettu ekotorilta syksyllä 2003. Olin siihen periaatteessa kiintynyt, ja jäisin katsomaan näytelmää jos kahvia ei niin tekisi mieli. Se virtaa keittiöstä vastaan. Hukuttaudun siihen. Se on höyryävän kuumaa, eikä minua enää palele.
Sitä virtaa hyökyaaltoina ulkona, talon etupihalle pysäköidyt autot heittelehtivät kahvin otteessa kuin tikut.
Huomaamattani olen kulauttanut koko mukillisen ja haen toisen. Onneksi keitin paljon. Palaan tietokoneen ääneen, pöytä on käpertynyt kaarelle. On monin tavoin hankalaa, ja tarkistan torrentin vaiheen: David Fincherin Zodiac on latautunut koneelle kahdeksan tunnin kuluttua. Menee katsominen huomiseen.
Joko se nyt loppui. Sitä pisaroi lattialle, sitä on paidalla, kastan sormeni siihen. Kahvia. No, riittäähän sitä ja haen uuden mukillisen, samantien kaksi. Toinen on juotuna kun pääsen takaisin kirjoituspöydän luo, se jatkaa kiertymistään, kasvaa päistään kiinni. Muistuttaa hassusti möbiuksen nauhaa.
Aamun lehdestä luin että Tanskassa taas mellakoidaan. Poliisi epäilee syyksi sitä että Muhammed-piirrokset julkaistiin uudestaan. Kuinka typerä voi ihminen olla? Minua on alkanut riepoa yhä pahemmin se mitä paskaa nykyään sallitaan, ei, vaaditaan tehtäväksi "sananvapauden" nimissä. Pois terve järki ja moraali, kaikkeen on oltava lupa. Seurauksia ei vaan mitenkään haluttaisi kärsiä. Kovin on yksisilmäinen tämä länsimainen vapaus.
No niin, termarikin sitten tyhjeni. Kädet vapisevat ja mietin mitatako kuume. En löydä mittaria enää, se on kietoutunut pöydän rakenteisiin, puisen pyörteen sisään, se kieppuu huoneen nurkassa ja mylvii, rakentuu itsestään uudeksi, muodostaa todellisuuteen reiän johon katsominen saa pään särkemään. Minun pöytäni. Ostettu ekotorilta syksyllä 2003. Olin siihen periaatteessa kiintynyt, ja jäisin katsomaan näytelmää jos kahvia ei niin tekisi mieli. Se virtaa keittiöstä vastaan. Hukuttaudun siihen. Se on höyryävän kuumaa, eikä minua enää palele.
Sitä virtaa hyökyaaltoina ulkona, talon etupihalle pysäköidyt autot heittelehtivät kahvin otteessa kuin tikut.
6.2.08
Maan korvessa
Istun olohuoneen lattialla ja katselen kun lapsi ottaa ensimmäisiä horjuvia askeliaan. Stereoissa on hänen yksivuotispäiväkseen joulukuussa ostettu levy, lapsi itse ei näytä kuuntelevan. Hän keskittyy. Kävelee minua kohti, hymyilee ja kapsahtaa kädet ojossa kaulaani halaamaan. Räpytän silmästäni kyyneleen pois. Juuri sillä hetkellä soi Maan korvessa, enkä sitä kappaletta kykene enää kunnolla kuuntelemaan. Lapsi halaa minua lujasti ja irtaantuu sitten. Jatkaa harjoittelua. Niin pienellä on niin paljon opittavaa, kaikki maailman asiat edessä vielä. Kaappaan hänet kesken kävelyn takaisin syliini ja rutistan. Hän kikattaa.
1.2.08
Emancipate, but do it slowly
Se oli sitä aikaa kun nimeni oli vielä aivan toinen, se alkoi "M'e", mutta kokonaista sanaa on mahdoton kirjoittaa tänne siihen ladatun voiman ollessa kykenevä murtamaan aikaa ja paikkaa. Kuvittelin tekeväni suuria, siis silloin, en nyt, ja inhimillisyydessäni päädyin jokaiseen virheeseen, ja jokainen niistä kirjoitettiin talteen kirjaan ja sen kirjan nimi oli kaikki nimet.
Sielut palasivat matkoiltaan, minäkin tänne talviseen Turkuun, katselemaan ikkunasta niitä samoja tähtikuvioita, jotka olivat eri tavalla taivaalla silloin kun olin vielä nimeltäni "M'e" ja vähän päälle.
Kuule, eivät ne satuta. Muistot. Ne ovat lämpimiä aaltoja ja viisauden sanoja, hahmoja hahmojen jälkeen, kasvoja ja asioita, tuhkasta nousevia kertomuksia. Kuule, tämän haluan sinulle sanoa nyt kun on taas uuden kuukauden ensimmäinen päivä: taas koittaa aika. Hiljaa saapuu kevät tähänkin pimeään, ja kuka kädestäsi silloin pitää kiinni, kuka sinun lähelläsi on, kenen käsivarsille putoat kun astut vahingossa polultasi pois. Minä olin siellä, olin kaikki ne hetket. Tähän asti, ja edelleen.
Mutta on totta vieköön tärkeää että muistamme.
Sielut palasivat matkoiltaan, minäkin tänne talviseen Turkuun, katselemaan ikkunasta niitä samoja tähtikuvioita, jotka olivat eri tavalla taivaalla silloin kun olin vielä nimeltäni "M'e" ja vähän päälle.
Kuule, eivät ne satuta. Muistot. Ne ovat lämpimiä aaltoja ja viisauden sanoja, hahmoja hahmojen jälkeen, kasvoja ja asioita, tuhkasta nousevia kertomuksia. Kuule, tämän haluan sinulle sanoa nyt kun on taas uuden kuukauden ensimmäinen päivä: taas koittaa aika. Hiljaa saapuu kevät tähänkin pimeään, ja kuka kädestäsi silloin pitää kiinni, kuka sinun lähelläsi on, kenen käsivarsille putoat kun astut vahingossa polultasi pois. Minä olin siellä, olin kaikki ne hetket. Tähän asti, ja edelleen.
Mutta on totta vieköön tärkeää että muistamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)