Is this thing on?

Öö mm huomenta, huomenta vaan kaikille, kiva kun –

Kuuluuko SINNE taakse?

 

Ai kauhee, anteeks. Eihän näitä osaa kukaan –

 

 [voimakasta kiertoääntä]

No nyt. Joo siis kiva kun täällä on näinkin runsaslukuinen yleisö. En ehkä olisi itse järjestänyt tätä näin aikaisin, mutta taitavat olla ne isommat nimet sitten ihmisten aikaan.

[kiusaantunut yskähdys yleisöstä, joku poistuu]

Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi täällä ollut. Mutta jos joku ei tunne niin nimi on Susan, olen näitä puheita pitänyt muutamallakin eri nimellä vähän reippaat kaksi vuosikymmentä jo.

Joku viisas on joskus sanonut ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Tavallaan se on totta. Tarkentaisin kuitenkin, että minun nähdäkseni juuri joki on sama. Se joka muuttuu, on se joka on sinne jokeen matkalla. Mutta kuten vedellä on kiertokulkunsa, myös ihminen palaa lopulta ja väistämättä omien perusasioidensa ääreen.

Mikä tekee kenestäkin onnellisen? Toisen ihmisen hymy? Toisen ihmisen kosketus? Kuonolla tökkäävä eläin? Luonto ja sen hiljainen pauhu?

Nämä ovat vain kysymyksiä. Kliseitä, mutta täytyy muistaa etten ole koskaan lukenut ainuttakaan selfhelp-kirjaa. Silti minulla on niiden sisällöstä itse luomani käsitys, ja haluan korjata muutamat niissä mielestäni toistellut virheet. Ihminen ei saa sitä mistä luopuu, yleensä ei edes halua saada. Luopuminen on tarkoituksellista. Ei kukaan sinällään ole ansainnut mitään. Toki tavoitella aina voi. Se tekee ihmiselle hyvää, kenties parempaa kuin saavuttaminen. Täyttymys on väistämättä pettymys.

[papereiden kahinaa, hiljaisuus joka jatkuu hiukan liian pitkään]

Tuo takana oleva kuva tuossa on tekoälyllä tehty. Siinä on sydän matkalla jonnekin, kaukana oikeasta paikastaan, sille vihamielisessä ympäristössä. Kuten kaikki tekoälyllä teetetty kuvitus, tämänkin kuvan voima on hetkellisessä visuaalisessa impaktissa. Kuva välittyy aivoihin ja herättää reaktion, mutta mitään syvempää tarkoitusta sillä ei ole. Tässä mielessä aikamme media on vahvasti tekoälyn kaltainen.

Joitakin kertoja olen nähnyt teettämiäni tekoälykuvia unissa, maisemat ovat siirtyneet läppärin näytöltä oman mielikuvitukseni taustamaisemaksi. Tarkoittaako tämä, että välillisesti tekoäly muokkaa unimaailmaani? Palaan taas sydämeen, joka on väärässä ympäristössä, väärään aikaan. Ihmistä ei ole tarkoitettu kaiken tämän teknologian sitomaksi. Mutta se on tarttunut meihin kuin liisteri.

Unista puheenollen, jokin aika sitten katselin jännittävää dystopiaa. Maahamme laskeutui vihamielisten olentojen rotu, joka nopeasti alkoi orjuuttaa kansaa. Yksittäisen ihmisen elämä muuttui halvaksi, väki ohjattiin omiin lokeroihinsa, jossa he kaiken menettäneenä nopeasti kuolivat. Orjuuttajat nauroivat; he olivat saaneet kansan vakuuttuneeksi että juuri tätä he halusivat, tätä he tarvitsivat. Kansa uskoi, ja kuoli. Siinä vaiheessa uutiset alkoivat väsyttää ja nukahdin. Unessani asiat olivat paremmin. Eivät ehkä paljon, mutta kuitenkin.

Tähän ajatukseen ajattelin lopettaa. Minulla on ikävä kissaani, se odottaa tuolla kulisseissa. Tajusin myös juuri, että koska minut oli kutsuttu puhumaan tänne Kissanystävien seuran seminaariin, niin hänestä olisin voinut enemmänkin jotain sanoa. Mutta ensi kerralla sitten.

Kiitos.

[vaisut aplodit]

 

Liskoja liskoja liskoja

Unessa asetuin juhlallisesti katetun pöydän ääreen. Pöydällä makasi selällään alaston miesruumis ilman päätä. Vatsa oli leikattu auki.

"Tänään on tarjolla pihviä", illan isäntä sanoi.

Peitin näkymän käsilläni. Kynteni olivat pitkät ja räikeän punaiset. Tunsin olevani kehossa jossa en valvetilassa ole. Minussa oli muotoja ja ulottuvuuksia jotka yleensä puuttuvat. Miksi olen viimein saavuttanut tämän tällaisessa paikassa, ajattelin. Jotain symboliikkaa siinä tietenkin oli. Käsieni takaa kuulin repivää ääntä ja liioiteltua maiskutusta.

Säpsähdin hereille. Huoneen oli täyttänyt kirkas valkoinen valo. Kissa ei liikkunut missään, se ei illallakaan ollut tullut seurakseni kun luin sängyssä David Lynch -elämäkertaa ennen nukahtamista. Huolestuin, oliko se sairas. Nousin ja näin maailman peittyneen lumeen. Kissa makasi verhon takana ikkunalaudalla, taas monen päivän jälkeen lämmenneen patterin päällä. Se katsoi minua silmät sikkurassa kun kurkistin onko sillä kaikki hyvin.

Se haukotteli ja venytteli. Iäkäs pieni rouva. Neljätoista vuotta, kaksi kiloa ja kaksisataa grammaa. Söimme yhdessä aamiaisen, leikimme hetken, sitten se meni takaisin nukkumaan.

Ehkäpä minäkin.

L'omasio Vatomási

1. Kahvin valuminen Moccamasterin tummuneeseen pannuun. Tilaa jakavaan valkoiseen sementtipylvääseen teipatut Vaahteramäen Eemelin kuvat. Lasiseinän pysyväksi peitteeksi vedettyjen rullaverhojen takaa kuuluva palautusautomaatin piippailu. Lapsi kiljuu. Teinitytöt nauravat. Humalistonkadulla ajavan hiekoitushiekkoja poistavan harja-auton jyrinä. Ikkuna naksahtaa, ulkona hämärtää. Selailen kustantajan luetteloa. Mutustan eväsleipää. Ikkunalaudalla Obaman muistelmat ja Marvel-lautapeli. Ne ovat jääneet siihen joskus kauan ennen minua.

2. Odotushuoneessa istuu iäkkäämpi nainen kun saavun. Hän näyttää tympääntyneeltä, heiluttaa toisen jalan päälle asetettua jalkaansa ja katselee kaukaisuuteen, minuun. Nojaudun taakse ja suljen silmäni. En tällaisissa paikoissa koskaan ota puhelintani esiin. Kuuntelen käytävää pitkin kiiruhtavia askelia. Hoitaja kiittää toista avusta, jokin akuutti tilanne on ollut päällä. Raotan silmiä kun kuulen jonkun kävelevän sisälle odotustilaan. Nuori kiharatukkainen nainen katoaa hiustensa, paksukauluksisen villapaitansa ja piponsa sisään. Mietin onko hän samalla asialla kuin minä. Onko hän sellainen kuin minä. Aika kuluu. On aamu, liian aikaista olla täällä. Minut kutsutaan sisään melkein kymmenen minuuttia myöhässä, vanha nainen jää odottamaan. Hänen ilmeensä ei ole muuttunut.

3. Pysäkillä sarvikuono odottaa bussia meidän muiden joukossa. Eläimen kylkeen on maalattu valkoisella sanat "TAKAISIN KOTIIN". Olen myöhässä, nostan kädet eteeni, iho on kuiva, purppuraan vivahtava. Maalatut kynteni ovat lohkeilleet. Syvältä kurkun sisältä tunnun pakokauhun kohoavan. En kestä tätä elämää. En jaksa esittää ihmistä enää kauaa. Kyyti saapuu, imiset vyöryvät sisään, en kykene liikkumaan. Minä ja sarvikuono katsomme toisiimme kun bussi on jatkanut matkaa. Et sitten mennyt, eläin sanoo minulle. En saa vastausta aikaan, pelkään että jos avaan suuni alan kirkua. Jaloistani katoaa voima.

Ankeiden pulujen punkeat alut

Raitiovaunu lipui päätepysäkille. Keilaniemi. Niin kummallinen nimi, Camomíle ajatteli. Hän oli ainoa jäljellä oleva matkustaja, vartijakaksikko poislukien. He kaikki astuivat ulos, vartijat katosivat näkyvistä saman tien. Raitiovaunun virroitin iski kipinää, nirskahti ja alkoi laskeutua. Sähkölangat värisivät, niiden ääni muistutti eksoottista soitinta, ja toi se mieleen myös Tuxedomoonin kappaleen Incubus.

"Music plays in empty halls, underneath the street lights, a stranger calls your name..."

Camomíle katsoi ympärilleen. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt Keilaniemessä, kovin montaa kertaa ei edes Espoossa. Kauan sitten, aiemmassa elämässään, hän oli rakastellut silloisen puolisonsa kanssa korkean kerrostalon ylimmän kerroksen yksiössä, jonka ikkunoista avautui uskomaton näkymä merelle. Se oli ollut Espoota, mutta missä tarkemmin, sitä Camomíle ei enää muistanut. Soukka? Kivenlahti? Mäkkylä? Oliko sellaisia paikkoja edes, mitä väliä sillä oli – Keilaniemi se ei ainakaan ollut. Keilaniemessä ei ollut asuntoja, oli vain sunnuntaiaamuna tyhjää pettymystä huokuvia toimistorakennuksia, suljettuja lounasravintoloita, autioita katuja, loskaa ja vettä. Taivas oli yhtä harmaa kuin rakennukset ja vinoon kaatuneiden työmaa-aitojen välistä pilkottava asfaltti.

No, oli sentään puluja, mutta nekin näyttivät ankeilta. Välillä ne pilkahtivat olemattomiin, kun niiden heikko elämänvoima väsyi taistelemaan Keilaniemen kollektiivista ankeutta vastaan. Hetken kuluttua ne sitten jälleen lepattivat esiin. Mistä ankeat pulut tulivat, Camomíle mietti. Mitä ne ajattelivat kaikkialta lähestyvistä lasiseinistä, mereltä aina käyvästä tuulesta, sumunkaltaisesta harmaasta kosteudesta, joka pesiytyi hauraisiin linnunluihin kuin home koristekaiverrettuihin ovenkarmeihin?

Camomíle käveli rantaan kierrellen pahimmat lammikot. Jäiselle kadulle oli ripoteltu satunnaisia hiekanjyviä, toisaalla hiekasta pisti esiin rosoisia palasia jäätä. Meri näytti kentältä. Kiukkuinen pyöräilijä rahisteli ohi nastarenkain, hän oli ainoa elävä olento rantaa kulkevalla rakenteella, ehkä, siis elävä, eikä rantaakaan voinut varmuudella rannaksi sanoa, se oli keinotekoinen kaikin tavoin. Camomíle kytki kameraan virran, tähtäsi merelle, automaattitarkennus ei löytänyt harmaasta kiinnekohtia. Hän nappasi kuvan, käveli sitten takaisin kohti raitiovaunua, kuvasi matkalla liikennemerkkejä, yhteiskäyttöautoa, latauspisteitä, suljettuja lasisilmiä, kuolleita teräsnieluja, masentavia ajatusmalleja, puluistakin otti muutaman kuvan. Ne katsoivat häntä kuin hullua, ja Camomíle ymmärsi niitä.

Hän astui sisään raitiovaunuun. Se kipinöi pysäkillä itsekseen, sisällä näyttötaulut ilkkuivat.

Game over, ha ha! Game over, ha ha!

Seitsemäs päivä

Voiko ihmisen identiteetti lopulta olla sidottu kiinni mihinkään niin arkipäiväiseen kuin sukupuoleen? Eikö ihminen ole niin paljon kaikkea muutakin lopulta, mielekkäämpää? Identiteettiään voi koristella ripustamalla ylleen vaatteita ja koruja, sitä voi etsiä lääkepurkista tai samanmielisten seurasta, sitä voi räiskiä kankaalle tai muistikirjaan tai digikennolle, joskus vielä filmillekin. Mutta se varsinainen minä ei ole yksinomaan missään näistä. Se pakenee otetta kuin niljainen ankerias, slups vain se luiskahtaa toisaalle ja taas toisaalle.

Ja muistot siitä mitkä asiat ovat sille todelliselle minälle joskus olleet tärkeitä luiskahtelevat kauas saavuttamattomiin siinä samalla. Slipsis vain. Sinne meni taas jokin oleellinen osa itseä.

Vai onko sittenkin oleellista se mikä jää jäljelle?

That's me in the corner (eli "Päivä 2 / ∞")

Tänään kahvini on muumimukissa, turkoosissa, Nipsu-kuvitetussa. Lapseni valitsi sen minulle joululahjaksi joskus kymmenisen vuotta sitten. Lahjaksi saadut mukit ovat parhaita.

Tunnustelen kehoani tarkemmin kuin vuosiin, ehkä koskaan. Tunnen veren kulkevan. Tekevätkö lääkkeet työtään? Mistä sen tietää? Mihinkään ei juuri nyt satu. Ikäisekseni minulla on varsin vähän särkyjä tai kolotuksia, selkä tosin ei kestä pitkiä jalkeillaoloja. Ranka oli oudon muotoinen jo nuorena, eikä ole ainakaan suoristunut. Lakkasin kynnet, nypin kulmakarvat. Lisäsin itsestäni selfien iäkkäämpien trans-ihmisten subredditiin. Sain tykkäyksiä ja kannustuksia. Nykyihminen elää sellaisilla, napsii kuin karkkia, ja kuten sokerinhimo, iskee tykkyy-himokin aina pahemmin mitä väsyneempi on.

Ja usein kun on etukäteen suunnitellut tapaamisiin laittautuvansa oikein hienoksi, iskee epäilys ja tulee lähteneeksi vain sinä väsyneennihkeänä miesolentona jollaisena kansalainen ei herätä huomiota kenessäkään, eikä toiveita omassa itsessään.

Mutta päivä kerrallaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin.

Päivä yksi

Koe-eläimyyteni ensimmäinen aamu. Tunnen oloni hermostuneeksi. Geeli on kylmää vatsalla; sen olisi ohjeen mukaan voinut hieroa myös reisiin tai harteille, mutta tämä tuntui kätevimmältä. Lisäsin spiron aamun muiden pillereiden seuraksi. Kuulemma se pissattaa ja kannattaa siksi ottaa aamulla ettei yöllä suotta heräile. Suussa maistuu rauta. Juon kahvia HSL-mukista, luen lääkeselosteiden mahdollisia haittavaikutuksia: lihominen, masennus, veritulppa. Ehkä ennen kaikkea tunnen itseni vanhaksi. Hölmöksi ja vanhaksi. Kämmeneni ovat olleet kurttuiset pian kaksikymmentä vuotta, niissä on liikaa ihoa, ne ovat näyttäneet vanhuksen käsiltä aina. Sain geeniperintönä hyvän aineenvaihdunnan: olen pysynyt hoikkana ilman kuntosaleja. Syön mitä sattuu. Pitäisi muuttaa asioita, tottumuksia, mutta elämä on kokoelma tottumuksia, ihminen on tavoistaan muodostettu kollaasi. "Kannathan minua varovasti, jotta olisin kaunis ja ehkä vielä perilläkin", luki laatikossa johon täytekakku oli pakattu. Se kävisi motosta itse kullekin.

Kuudesti kuussa

Silmänkääntövankila, tämä blogi jonka otsikon lainasin työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta kun ei siellä Educariumin tietokoneluokassa (kotona ei ollut tuohon aikaan nettiä) muutakaan tullut mieleen, täyttää tänään kaksikymmentä vuotta. Tämä on päivitys numero 1468; se tarkoittaa että olen blogannut 73,4 kertaa vuodessa, kuudesti kuussa keskimäärin. Myönnettäköön, että noin puolet päivityksistä on neljän ensimmäisen vuoden ajalta. Mutta ehkä laatu on korvannut määrän. Ei kun ne ovatkin tainneet laskea samaa lehmänhäntää pitkin. D'oh!

Vuosien kuluessa olen aloittanut ja lopettanut lukuisia muita blogeja. Kaikkia en enää muistakaan, mutta joskus laskeskelin että viittätoista eri blogia olen eri aikoina ylläpitänyt tai ollut sellaisissa kollektiivisesti mukana. Tällä hetkellä (semi)aktiivisia ovat ne jotka tuossa sivupalkissa vielä killittävät. Se mitä olen näinä vuosina oppinut, on että toisin kuin luulin, juuri tämä on minulle rakkain tapa kirjoittaa. Ei kirja, ei artikkeli, ei draama. Ajatusten ja sanojen hetkittäinen harkitsematon räiskähtely digieetteriin. Kokeilukeittiö jossa rasva pärskyy ja jauhot pöllyää.

Ajattelinko blogia perustaessani että teen tätä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? En tietenkään. Kuka ajattelee niin kauas tulevaisuuteen? Maailma oli silloin erilainen, eikä siitä sen enempää. Olin itsekin aika tavalla erilainen, vaikka ripaus Ugusta on vielä Susanissakin jäljellä. No, tietenkin he ovat molemmat olleet enemmän tai vähemmän läsnä aina.

Jossain välissä kirjoittelin pari kirjaa, valmistuin maisteriksi, hankin ja maksoin pois asuntolainan, perheellistyin, erosin, palasin koulunpenkille. Kaikki kiertää kehää.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänään. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

Sun ikkunas alla, Cusélla

Olipa kerran nuorisopastori. Hän asui kantasolutehtaan lähellä, vuosikertoimissa.

Tämä ei nyt lähde. Aloitetaan uudestaan.

Aamut ovat hankalia. Ihminen kömpii vuoteestaan, raahautuu kirjoituspöytänsä ääreen, rykii ulos itsestään yön aikana kertyneet sanat ja lauseet. Katsoo niiden valuvan viemäriin – siihen vellovaan ajatusmassaan, joka ympärillä heräävän yhteiskunnan välittämättä valuu sinne minne kaikki kuona lopulta ajautuu.

Osallistuin eilen luennolle, jonka aiheena oli lisätyn todellisuuden ja tekoälyn käyttö kirjastomaailmassa. Käytännössä meille näytettiin yksi toisensa jälkeen Metan, Applen ja Nintendon (!) iskevällä musiikilla höystettyjä mainosvideoita. Kun yksi luentoon osallistujista videoiden ja täten myös luennon päätyttyä kysyi miten tällainen teknologia tulee käytännössä näkymään kirjaston toiminnassa, vastattiin kiertelemällä. Esimerkkejä ei oikein löytynyt, kunnes lopulta saimme kuulla, että asiakkaan kysymän kirjan voi tätä lisättyä todellisuutta käyttämällä löytää nykyistä vähän nopeammin.

Teknologia vie meidät helvettiin. Anteeksi, piti sanomani "vei".

Kahvisi on kuksassani

Viikolla jona palasin kesäharhailuiltani tänne kaupunkiin, makuuhuoneen ikkunan sälekaihdin putosi kiinnikkeiltään. Tämä tapahtui elokuun ensimmäisellä viikolla; muistan sen siitä, että setäni, jolla oli kampurajalka ja vastenmielinen tapa vihellellä kaikille kadulla näkemilleen vastakkaisen sukupuolen edustajille, oli silloin vielä elossa. Oli iltapäivä, huoneessani jo hämärtyi. Halusin valoa, joten tempaisin kaihtimen narusta. Sen sijaan että olisi noussut kuuliaisesti kohti katonrajaa, ikkunalasien välissä sijaitseva kaihdin tuolla hetkellä sanoikin raks, nytkähti, ja putosi tömähtäen paikalleen, jossa, nyt kun setäni hautajaisistakin alkaa olla jo niin kauan että haudalle istutetut ruusut ovat pudottaneet paitsi terälehtensä, myös piikkinsä ja kaikesta päätellen halunsa elää, yhä sijaitsee. Olin luonnollisesti yhteydessä huoltoyhtiöön heti tapauksen jälkeen.

"Jaa'a, kuulostaa siltä että on kaihdinfirman homma", huoltomies minulle sanoi. Hän kuulosti kiireiseltä, kuulin hätääntyneen naisäänen huutavan jotain keskustelumme taustalla. Toisaalta minunkin asuntoni ikkunoihin tuolloin lyönyt tuuli kuulosti ihmiseltä. Villiltä, rakastettavalta ihmiseltä, hullulta ja kauniilta.

"Pistän niille tilauksen työstä, tulevat sitten omalla aikataulullaan", huoltomies jatkoi. Tuo aikataulu on nyt antanut odottaa itseään neljännesvuoden, enkä sano etteikö se universaalissa mittakaavassa olisi yhtä perhosen siiveniskua mitättömämpi ajanjakso, enkä tämän vuoksi ole jaksanut olla yhteydessä huoltoyhtiöön asian suhteen uudestaan. Kaihtimeton ikkunani on oikeastaan tarjonnut miellyttävän aitiopaikan tarkkailla talomme takapihalla ilta illan jälkeen jalkapalloa pelaavien aaveenkaltaisten lapsihahmojen touhuihin, ilmeettöminä ne juoksevat, taklaavat, potkivat, torjuvat, katoavat aina lopulta usvana iltatuuleen.

Jokainen sinä on minusta pois

Mahonkiset huonekalut olivat nähneet parempia päiviä. Kosteus oli muodostanut niiden pinnoille läikkiä, joissa kasvoi sammalta, jossa asuvat mikroskooppiset olennot olivat perustaneet omia, paremmin toimivia yhteiskuntiaan. Tietenkin olennot olivat mikroskooppisia vain niiden näkökulmasta, jotka katselivat mahonkisia huonekaluja. Kuten soturi. Hänen ajatuksensa harhailivat takaisin valtiaaseen, joka asetteli puolipallon muotoisia laseja nenänvarrelleen kovin hankalan näköisesti. Lopulta lasit olivat paikallaan, valtias tarkensi katseensa kädessä pitelemiinsä papereihin, sitten suuren pöydän toisella puolella istuvaan soturiin.

"Uskotko enkeleihin?", valtias kysyi.

"En suinkaan!", vastasi soturi ylpeästi.

Sanat jäivät leijumaan huoneen tahmeankosteaan ilmaan.

En suinkaan.

Kauna ensin, valtias ajatteli. Hän tunsi kiusallista nyintää silmänurkassaan.

Kaunis Anne? Unien kansa?

Mitä soturi yritti vihjata? Haastatteluun oli varattu aikaa tunti. Papereita oli viisi, jokaisessa kaksitoista kysymystä. Valtias ymmärsi sillä hetkellä, että tunti ei riittäisi. Kysymyksiin ei ollut oikeita vastauksia, jokainen vastaus oli rajaton, päättymätön.

Sanan keinu?

Soturi hymyili. Hän tiesi kyllä, muttei kertonut.

Koodinimi Lampaansydän

Olimme kahdeksan kellonkiertoa etuajassa, mutta tehtaan mustanpuhuva ovivahti päästi meidät silti sisään. Aulassa katseesi lukkiutui kahteen suureen kiiltäväksi öljyttyyn kumipalloon. Punaisten bakeliittijalustojen päälle nostettuina ne hallitsivat juhlavan hiljaista tilaa, niiden pinnalla sateenkaarten värit sykkivät tehtaan sisemmistä kammioista kantautuvan kalskeen tahtiin. Jos katsoi ylös, näki syvänsinisen sadepilven hengittävän hitaasti, se levisi aulatilan kattorakenteisiin, oli niin korkealla etteivät pisarat yltäneet alas asti. Ne haihtuivat matkalla alas ohi tuhansien toimistoikkunarivien. Ehkä katselin pilven hidasta liikehdintää pidempään kuin luulin, joka tapauksessa hätkähdin hälyttimien räjähtävään fuugaan. Seisoit kumipalloista lähimmän luona. Kätesi oli vielä painettuna vasten sen mustaa pintaa, joka näytti nyt imevän valoa ja materiaa ja sinua. Seinänkokoisten peilien tilalle avautuneista ovista vyöryi sisään vartijoita. Niiden telaketjut murskasivat lattian liskonnahkakuvioituja marmorilaattoja. Nanobotteja virtasi vartijoista kuin suihkulähteistä. Ilmaan muodostui mustia rihmoja, tehtaan jyske ei tauonnut, en ehtinyt nähdä sinun tulevan osaksi massaa, pintaa jota olimme jo kauan kierrelleet.

Jumalasti

Peilistä katsoi sänkileukainen hirviö. Sen poskien iho oli sentään sileä, kiitos pari vuotta jatkuneen päivittäisen puhdistusvoitelun, mutta karvoitukselle ei mahtanut mitään. Yrittää täytyi. Se punasi huulipunalla sen mitä ajelun jälkeen vielä ihon alta kuulsi, levitti punan, joka kätki alleen sinen, joka oli syönyt puuron, jonka –

se herkesi ajatuksistaan. Peilikuva vittuili ja nauroi. Se vaihtoi huulipunan meikkivoiteisiin, sotki niin perkeleesti, vanulapun läpikin se tahri sormet, ja lavuaarin reunan, ja kaiken. Se levitti ja levitti. Kello kävi. Sitten puuteri. Muutamaa eri väriä se oli käyttänyt, vaikka järki sanoi että olisi pian pari vuotta tätä harrastaneena jo pitänyt olla "se oma" sävy. Mutta ei se tiennyt, ei jaksanut muistaa mitä milloinkin oli käyttänyt, mitä silloin kerran tai pari kun oli oikeasti ollut ulkonäköönsä tyytyväinen.

Pölähdellen se levitti puuterin meikkivoiteen päälle, muisti leukaluun terävän alareunankin, jonne helposti jäi meikkaamaton alue, mikä sitten pisti silmään jos kallisteli päätään taakse, ei sillä että semmoiseen nyt yleensä tarvetta olisi ollut, kaupungissa ei tarvinnut katsella edes leivosten leikkiä, ne laulaa niin kauniisti oksalla –

Eyelinerin se oli säheltänyt kohdilleen jo etukäteen, syönyt sen jälkeen voileivän, katsonut sitä mutustaessaan Youtubesta sketsikomediaa. Silmät oli aina hoideltava ennen muuta naamavärkkiä, muuten oli ripsiväriripotelmaa pitkin puuteroituja poskia, ei hyvä. Kun se oli puuterointiin kylppärin kelmeässä valossa suht tyytyväinen, se suipisti huulet ja punasi ne. Vittu että käsi vapisikin. Tässä sen aina huomasi; silmätkin sai vielä rajattua ihan nätisti, mutta huulet, piru vie. Silti se oli ehdoton osuus, aivan välttämätön, omasta mielestä ehkä paraskin. Kun kahvikupin reunaan jäi huulipunan jälki, siinä oli sitä jotain. Se ei ollut noloa vaan parasta. Se oli naisellista.

Se riisui housut, alushousut, otti esiin sukkahousuista ja vanhasta tennissukasta askartelemansa gaffin, työnsi miesvehkeensä tiukasti jalkojen väliin, sinne mahtuu yllättävän hyvin, siis taakse ja ylös, ihan konkreettisesti sisäänpäin. Sitten gaffi paikalleen, napakasti, se oli hyvä tunne, siihen kun pikkumustat puki päälle, näytti siltä ettei siellä mitään ylimääräistä ollut. Ja sukkahousut sitten, varovasti, ne olivat kolmatta kertaa käytössä ja kulumaisillaan puhki. Rintsikoiden täytteenä oli silikonia, sitä oli pitänyt netistä tilata, mutta itse liivi oli Tokmannin alelaarista, ja oikein miellyttävä päällä. Se pyörähteli ne puettuaan peilin edessä hetken. Kumartui sitten lähemmäs kuvajaistaan.

Leidi leidi, se hyräili, piti silmiensä muodosta, vaikkei kasvoissaan oikeastaan mistään muusta. Mutta olivatko ne sen kasvot enää siinä vaiheessa, tai pikemminkin: oliko se joka oli alkanut kasvojaan laittaa enää paikalla. Ei kai. Se hengitti lasiin huurun ja vetäytyi kauemmas. Hame ja tumma neule olivat olohuoneessa tuolin selkämyksellä odottamassa, käsilaukku roikkui vieressä, eteisessä korkonilkkurit melkein jo menossa, lukupiiritapaamiseen oli puoli tuntia. Yhtäkkiä sitä väsytti. Se oli tehnyt saman niin monesti jo, ja se kävi työstä. Se syntyi hitaasti uudestaan yksinäisinä hetkinä, mutta se tiesi olevansa silti enemmän itsensä jos ja kun jaksoi nähdä vaivan.

Hitaasti, hitaasti kohti jotain.

Jalo villi

Näet selvemmin kuin uskot. Rakenteellisesti olet moitteeton.

Osaat halutessasi olla kaunis. Nuorena sinussa väitettiin olevan jotain uljasta, mutta et antanut kehujen vaikuttaa muodostumassa olevaan minäkuvaasi. Olit vain, uljaasti.

Arkipäivästä ylöskirjaamissasi havainnoissa on viehättävää naturalismia. Tunnet luontoyhteyden sykkivän suonissasi ruokkiessasi Keskuspuiston oravia. Ne ovat tavoitteissaan rehellisempiä kuin yksikään tuntemasi ihminen.

Toukokuisen iltapäiväauringon lämmittämällä parvekkeellasi kuuntelet kyyhkysen kujerrusta tyhjillään olevan naapuritalon katolta. Juot kahvia, vaikka sellaista tavallisuutta et mielelläsi myönnä. Mutta teestä et ole yrityksistä huolimatta oppinut pitämään.

Olet korkeakoulutettu työtön. Olet siis hyvässä seurassa.

Katselet ikkunalautasi tomuun painuneita tassunjälkiä, ne ovat suunnilleen yhden euron kolikon kokoisia. Niiden jättäjä nukkuu parvekkeen toisessa päässä tuolilla, jolta on katseluyhteys nurmikolle.

On kesäistä. Olohuoneesi pöydällä kuukausia kertyneiden laskujen ja Kela-papereiden pino odottaa käsittelyään. Jätät sen odottamaan. Olethan kesyttämätön luontokappale tavallasi sinäkin. Hörppäät kahvia.

Alat kirjoittaa blogipäivitystä otsikolla "Jalo villi".

Lennä lennä leppäkeihäs

Olen julkaisemaisillani kirjan; ehkä haluan väsätä sille vielä kannen, mutta kun saan jotain itseäni miellyttävää kasaan, teoksen voi ladata täältä napakassa noin 33 megatavun pdf-muodossa. Siitä lisää myöhemmin, ehkä piankin. Olen saanut sen kirjoittamiseen aikoinaan apurahan, joten ei siitä kehtaa enää uudestaan rahaa pyytää. Eivät tekstini sentään sen arvoisia ole. Itsekin köyhänä suosin – ja käytän – vain maksutonta kulttuuria, joten sellaiseen tekee mieli osallistua itsekin.

Jos olet viime aikoina nähnyt Seurasaaressa synkän hahmon ryömimässä risukossa, kiukkuisten oravien säksätellessä saatteeksi, talitinttien räpistellessä raivolla niskassaan – no, minä se vain. Kaikki hyvin. Tai ainakin kuten ennenkin.

Luontokappaleita ruokkimalla nähkääs kokee olevansa itsekin osa ekosysteemiä, terveisin Talitinttikuiskaaja, eli The Great Tit Whisperer.

Sulku

Vieläkö on kirjastoja? Heräilen talvihorteesta räpytellen lokinpaskaa silmistäni, silakanruotoja siellä täällä, ikävällä jäällä. Vieläkö on kirjastoja? Keitä varten? Vieläkö on "kirjallisuuspalkintoja" niille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet?

Kerran kävin kustantamon tiloissa. Siellä naputeltiin vauhdilla lehdistötiedotteita: bestseller-täti oli tulossa Suomeen! Hän näytti mediakuvassaan tekoälyn generoimalta hirviöltä. Hissi vei minut alakertaan, missä jouduin taistelemaan sinne majoitettujen esikoisrunoilijoiden kanssa ylhäältä tiputelluista ruuantähteistä. Olipa kerran "antologia". Sitä kautta sai nimensä piirien tietoisuuteen. Harmi että piirit olivat kuolleet ja pitkälti maatuneetkin jo sukupolvia aiemmin.

Vieläkö on kirjastoja? Nuorena yritin sellaisen kautta tutustua kansamme kanonisoituihin klassikoihin. Umpimielinen merkityksettömyys löyhkäsi sivuilta, joille painetut kirjaimet lipuivat hiljalleen mustaksi massaksi mieleen ja pöydänpintaan. Olisipa hienoa pyyhkäistä se pöytä puhtaaksi: pois kaikki mukanokkelat haavikot ja itsetärkeät leinot. Historian nostaminen jalustalle on varmin tapa estää mitään uutta koskaan sen varjosta nousemasta.

Olispa sokeria.

Isona musta tulee sisällöntuottaja

Tarpoessani tänä aamuna lumituiskussa Pitäjänmäen kirjastolle – luonnollisesti pysähdyin matkalla kuvamaan Strömbergin puiston vesiputouksen jäisiä kuohuja – päätin: onhan se nelisen vuotta blogin kesätauoksi jo vähintäänkin riittävä. Niinpä Run / Stop – Restore teki paluun. Vanhenen, asiat hiipuvat muistista, siksi taon havaintojani talteen. Eikä muuten ole niiden havaintojen perusteella tietokonepelaaminen nykyään niin kuin ennen. Oletan, koska enhän minä tiedä. Joystickeja ei nykynuorilla ainakaan ole.

Myös Pieniä ihmeitä on viime viikot ollut aktiivinen. Kun on ollut tylsää, olen paennut Marvel-kokoelmani pariin. Vai oliko "tylsä" se sana mitä hain? Taisikin olla "byrokratiahelvetti" se mitä kuluneeseen pariin kuukauteen on mahtunut. Työkkärin mielestä käyn töissä, itse voin kohtalaisella varmuudella sanoa että en käy. Joten tässä sitä sitten roikutaan kaikkia niitä tukia vailla, joiden avulla kuulemma tässä maassa on ihan liian helppo elellä. Olisipa!

No, työhakemuksia raapustellessa jää tosiaan aikaa myös blogeille.

Iltapäivällä tarvoin sitten uudestaan lumimyrskyyn, tällä kertaa Etelä-Haagan kirjastoon. Muitakin tauolla olevia blogeja palaili mieleen, mutta antaa niiden nyt toistaiseksi uinailla vielä.

Loistaahan valosi yhä

Seuranani on tänään kissa.

Ei muita eläviä olentoja
näiden seinien sisäpuolella, 
eikä seuraavien.

Siellä isossa maailmassa lienee valoisampaa nyt.

Katuvalot ei siellä sammu...

Mutta mitäs minä.

Kun on maaliskuun puoliväli,
ja ikkunan takana sinitiaisia.

Pesen parvekkeen lattian, jynssään juuriharjalla.

Vaihdan ruukkukasvien mullan.

Sinä katselet minua pilvistä,

olet epämääräisen surullinen.

Naapuritontin työmaan ylle levitetty muovi lepatti tuulessa

kunnes lopulta irrotti otteensa kello 17.28 ja 

leijui Huopalahdentiellä liikennevaloissa odottaneen bussin katolle.

Niin että mitäs.

Nyt on pimeää, tähdet ovat hiljaa,

katselen kissa sylissäni niiden värinää

ja kun me olimme kaikki niin kauniitakin

Kissa nimeltä Kaipaus

Aloitin siitä, kuinka mökiltä lähdettyämme pilvet väistyivät ja sateisen aamun tilalle valui helteinen puolipäivä. Autossa oli heti kuuma. Kukaan ei jaksanut erityisemmin puhua, radio soitti iskelmää aikansa kunnes vaikeni itsekseen. Avasin ikkunan raolleen, nojasin päätäni vuoroin siihen, vuoroin selkänojaan, välillä käsiini. Markku ajoi, autokin oli hänen, kuten mökki. Entä mikä minä olin hänelle, sitä ne kysyivät, en varsinaisesti mitään, olimme tunteneet vasta hetken, emme olleet sukua. Hyvin me silti tulimme toimeen, takapenkillä hänen tyttärensä Leena, joka oli ollut minun vaimoni tasan vuoden, ja siitä liitosta meidän puolivuotias tyttäremme istuimessaan, jo siinä vaiheessa matkaa syvässä unessa. Neljä ihmistä autossa ja kesä ja helle, ja hiljaisuus enimmäkseen, hiekkatien kaarteissa soran ropina auton pohjaan. Ajattelin miltä näyttäisimme korkealta: kiiltävän sininen auto keskellä vihreää, tarpeeksi korkealta katsoessa näkyi järvikin, auto oli kuin selältä pois vievää laskimoa pitkin karkuun päässyt palanen veden pintaa. Olimme yksin. Ohitimme monta autiota taloa, monta umpeen ruohottunutta pihatien päätä.

”On käyneet hiljaisiksi nämä kylät”, Markku sanoi kun ohitimme risteystä, eräänlaista, ei siinä tietä enää ollut, vain puomiksi kyhätty ja sittemmin lahonnut röykkiö hirsiä. Aioin kysyä miksi hän puhui monikossa, mitkä kylät? En havainnut siellä ensimmäistäkään, vain asuttuinakin yksinäisiä taloja, joista ei tietenkään voinut vieläkään olla varma; ehkä niiden sammaleisten seinien ja heinittyneiden pihojen keskellä yhä majaili väkeä.

Kuvailin heitä, lisäsin heidät tarinaan ikään kuin olisin ollut paikalla, laitoin kuulijani näkemään metsäläisten kyyristyvän homehtuneiden huonekalujensa taakse aina kun auto ajoi ohi. Ei siellä usein tarvinnut piiloon mennä. Kesämökkejäkin oli harvassa, ja ne jotka sinne asti jaksoivat saapua eivät ihan heti lähteneet ajamaan takaisin. Ihminen on pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen ja laiska, ja siihen ajatukseen minä halusin jäädä, se oli sellaisena kuumana päivänä oikein miellyttävä ja monella tapaa lohduttavakin ajatus: olen mukavuudenhaluinen ja laiska, eikä se ole koskaan minun syyni.

Olimme ajaneet kymmenisen kilometriä takaisin sivistykseen päin, kun saavuimme paikkaan jonka tunnistin. Maisemasta ei tietenkään voinut päätellä mitään; tie virtasi metsän halki välillä alas ryöppyävänä koskena, välillä leveäksi suvannoksi laajeten, olimme veneessä joka hiljalleen seilasi hiekkajokea eteenpäin, ja kummankin rannan puut olivat korkeat ja lähellä. Se minkä tulomatkalta muistin oli vihreä postilaatikko, joka oli kaatunut kasvoilleen tielle. Nyt sen päällä istui laiha valkoinen kissa, joka tuijotti autoamme, ja juuri ennen kuin olimme kohdalla, se hyppäsi tielle.

Iskin jalkani lattiaan kuin jarruun. Markku reagoi aavistusta hitaammin, auto raahasi soratiehen uraa ja pysähtyi, mutta vasta kun olimme postilaatikon jo ohittaneet. Sen näki peilistä, ei kissaa. Lapsi heräsi ja alkoi huutaa, minä olin sanomassa jotain mutta Leena ei kuunnellut, hän keskittyi tyttäreensä, ja ehkä minäkin olisin siinä tilanteessa tehnyt niin. Markku avasi turvavyön ja hyppäsi autosta, minä katsoin hetken aikaa perhettäni ja menin sitten perässä. Kissa oli kuin peilikuva äskeisestään, se istui tiellä renkaanjälkien välissä, katsoi meitä, jotka olimme nyt eri suunnassa siihen nähden kuin hetkeä aiemmin. Muistelin Markun mökkisaunassa kertomaa tarinaa isoisästään, joka siitä samasta saunasta oli eräänä elokuisena yönä juossut järveen ja kuun siltaa pitkin kulkenut pitkälle ennen kuin usko oli pettänyt ja hän oli molskahtanut syvyyksiin. Jotain samaa kissan silmissä oli, ne väreilivät kahtena kuuna kesähelteessä, meidän uskomme ei riittänyt ja lapsen huutaessa katkenneen unensa perään me molskahdimme tien pinnan läpi syvyyteen, josta ei tiennyt missä suunnassa oli ranta.

Kaksi vuotta myöhemmin istuin baarissa ja kerroin tarinaa kolmelle ihmiselle, joista yhden tunsin hämärästi, kahta en ollut ennen sitä iltaa tavannut. Taustalla soi musiikki joka vihasi itseään, humaltunut puhe loiskui joka suunnasta meidän pöytämme ylle. Olin eri näköinen kuin kesänä josta kerroin, olin laihtunut, olin kasvattanut parran, olin väsynyt. Vasta kolmannen oluen jälkeen ymmärsin mikä minuun oli jäänyt asumaan, ja sen tajuttuani halusin kertoa sen ihmisille, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan läsnä.

Helpotti kun olin viimein päässyt tarinassani kohtaan jolla oli merkitys. Kissa käveli meitä kohti, ja sen kaulassa näin ohuen punaisen pannan. Kyyristyin. Markku kysyi selkäni takana oliko kissa kunnossa, mutta me molemmat näimme ettei sillä ollut hätää. Se näytti tyytyväiseltä, ehkä se oli odottanut ketä tahansa tulevaksi. Lapsi huusi aikaan railoja, ne vaikeuttivat tarinan muistamista myöhemmin baarissa, ja minä tiedän, olen aivan varma siitä, että moni asia olisi mennyt toisella tavalla jos olisimme pysähdyttyämme pysyneet autossa ja jatkaneet matkaa. Tai jos olisimme alun perinkin ajaneet ohi. Kissa hyppäsi syliini, se kehräsi jo valmiiksi. Rapsutin sitä päälaelta ja huomasin että pantaan oli kirjailtu suurin mustin kirjaimin yksi sana: Kaipaus. Värähdin, katsoin olkani yli ja olin sanomassa Markulle jotain erikoisesta nimestä, kun kissa sähähti, iski kyntensä oikean käteni ranteeseen, viilsi pitkän haavan ja juoksi pois.

”Mitäs pysähdyitte”, toinen niistä sanoi joita en tuntenut. Jäin ajattelemaan asiaa, muut pöydässä upposivat keskusteluunsa ja minä elin uudestaan hetkeä kahden vuoden takaa. Mitäs pysähdyimme ja annoimme Kaipaukselle tilaisuuden viiltää. Nousimme takaisin autoon. Lapsen itkussa oli turha yrittää puhua, Markku ajoi kaupunkiin niin nopeasti kuin se sillä tiellä oli mahdollista. Iltaan mennessä olin saanut korkean kuumeen, olimme silloin junassa ja Leena painoi kosteaa pyyhettä otsalleni. Nukkuvien kaupunkien valot sukeltelivat mustassa vedessä, olimme lasin takana yleisönä ja minua pyörrytti. Lapsi nukkui, aina se joko nukkui tai huusi, ja sittenkin minä siitä kesästä muistan parhaiten Kaipauksen. Siitä ei etukäteen tiennyt, ja sen kynsiin jäi kiinni, ihan yksin, ihan keskelle kesää.

Mikä erottaa meidät eläimistä

Olin nuorena intohimoinen musiikinharrastaja. Keräsin äänitteitä, luin musiikin historiaa, kuuntelin useita albumeita alusta loppuun joka päivä, ja aina ehdottomasti kuunneluun keskittyen, silmät kiinni, mukavasti säkkituolissa istuen. Taustalla jotain muuta tehdessä soittaminen oli ajatuksenakin kauhistus; pidin sitä musiikin aliarvostamisena.

Tuo kaikki on jo vuosia sitten jäänyt. Tilanpuutteen vuoksi olen kärrännyt joitakin kymmeniä cd:itä vaihtoon, joskin aika nihkeästi niitä nykyisin ostetaan, mitä en toki ihmettele. Stereolaitteistoni on edelleen siinä laatikossa, johon sen reilut puolitoista vuotta sitten muutossa pakkasin, tokko sieltä enää esiin nousee. Sentään musakokoelmani on yhä olemassa: kaikki cd:ni, ne nyt jo poisviedytkin, olen siirtänyt digimuotoon yhdeksi isoksi (18 vuorokautta) soittolistaksi Macin kovalevylle. Kun joskus jotain kuuntelen, niin sitä, striimausta kun en oikein osaa harrastaa. Siitä puuttuu musiikkikokoelman keräämisen kuuluva omakohtaisuus – satunnainen musiikki ei sytytä, mutta kun on jonkun levyn joskus varta vasten käynyt levykaupasta ostamassa kokoelmaansa, se tuntuu "omalta" vielä sittenkin kun on ykkösinä ja nollina tietokoneessa. Kuuntelen tätä soittolistaani randomilla lähes joka päivä muutaman kappaleen verran, yleensä kuvankäsittelyn tai muun visuaalisen toiminnan taustalla, toisinaan tekstiä oikolukiessakin, joskaan en kirjoittaessa.

Seuraavaksi klikkaan viidesti soittimen "sekoita"-painiketta ja katson mitä minulle tuosta isosta listasta poimitaan.

1. Lapinlahden Linnut: Palkaton ihminen

Lappareiden kakkosalbumin raita, joka ei ole levyn parhaimmistoa tarttuvasta kertosäkeestä huolimatta. Tai kuten aikalaiskriitikotkin vuonna 1986 totesivat, tämä on liian tavallista radiopoppia avantgardistis-brechtiläisen esikoisalbumin jälkeen. Studiosoundit ovat heleät, koskettivat soivat silkinsiloisesti. Ari Kettunen laulaa kappaleen, mikä tuo siihen oman hieman vieraan vivahteensa, hänen ääntään kun ei Lintujen levyillä paljoa kuultu. Sanoitus vaikuttaa olevan rakennettu jonkinlaista lavapresenssiä ajatellen, ja on sinänsä tyypillistä pienen ihmisen puolella olevaa Lintu-matskua, mutta jotain se enemmänkin kaipaisi. Bonuspisteet "zombi / pompi"-riimistä.

Lapinlahden Linnut on niitä harvoja artisteja joita kuuntelin jo ennen kuin myöhäsyntyisesti ajauduin populaarimusiikin pariin vasta melkein parikymppisenä. Lainasin kirjastosta yhtyeen alkuaikojen albumeja kasetteina (elettiin 90-lukua), ja kopsasin itselleni koosteen. "Palkaton ihminen" ei mahtunut tälle vuosia kuuntelemalleni kokoelmalle mukaan, itse asiassa Jep-albumilta kelpuutin vain muutaman kappaleen. Albumi oli minusta vähän omituinen, sen sanoitukset vähän väkinäisiä paikoin. Ehkä ovatkin, mutta nyt tuo kaikki on tietysti liuennut historian liemeen. Lapinlahden Lintujen alkupään julkaisut eivät enää ole millään muulla tavoin aikasidonnaisia kuin historiallisessa kontekstissa; vielä 90-luvulla ne olivat liian lähellä ollakseen "ajankuvaa", nyt ne ovat nimenomaan sitä: hetkiä kauan sitten kadonneesta yhteiskunnasta, 1980-luvun Suomesta 1950-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

2. Camel: Metrognome

Brittiläinen kevytprogebändi Camel oli ensimmäisiä niistä artisteista, joihin tutustuin kun 19-vuotiaana tosissani innostuin populaarimusiikista. Ja koska päätin että tavismusiikki on tylsää, syöksyin nimenomaan progressiivisen puolen suuntaan innosta puhkuen. Luin massoittain dataa niin kirjoista kuin etenkin tuolloin uudennihkeästä ww-webistä. Kirjoittelin listoja yhtyeistä jotka vaikuttivat kiinnostavilta – Camel ja etenkin albumi Snow Goose olivat kärkikastissa sitten kuin aloin lopulta levyjä hankkia. Sokko-ostoksiahan ne tuolloin olivat, ellei halunnut alkaa kirjastosta lainailemaan, mutta ei meidän maaseutukirjastossamme ollut kuin joulu-cd:itä ja pari klassista. 90-luvun alussa kyseinen kirjasto kyllä yritti koota myös kontemporaaria musakokoelmaa; sinne ostettiin jonkun verran ajan hittimusiikkia cd:llä. Valitettavasti levyt pidettiin hyväuskoisesti hyllyssä olevissa koteloissa sisällä, joten koko kokoelma varastettiin parissa viikossa viimeistä myöten.

Oli miten oli, Snow Goose oli ensimmäisiä omia proge- ja cd-hankintojani joskus 90-luvun myöhemmällä puoliskolla. Muitakin Camelin levyjä hankin, mutta niistä vain tuota klassikkoalbumia edeltänyt Mirage kolahti kovaa. "Metrognome" on 70-luvun Camelin viimeisiin julkaisuihin kuuluneelta albumilta Rain Dances, ja on punkin ja new waven puristuksissa ilmestyessään ollut jo aikamoinen jäänne, itse asiassa Camel kuulostaa monin paikoin tällä albumilla jopa röyhkeän nololta musiikinopettajarockilta. Kaikki on pehmeää ja leppoisaa. Tämän kappaleen sanoissakin leijaillaan tuulessa sun muuta, en ole niitä ikinä pahemmin kuunnellut. Hyvinhän tuo silti lähtee vetämään viimeisen parin minuutin aikana, on kivaa kitarasooloakin. Ei tämä kyllä hirveästi sytytä vaikka miellyttävää kuunneltavaa toki on. Snow Goose ja Mirage tekevät edelleen muualle vievällä maalailullaan vaikutuksen, mutta Rain Dances on aika bläh kokonaisuutena. Nimiraita on tosin upea pariminuuttinen tunnevyörähdys.

3. Ron Geesin & Roger Waters: Embryonic Womb-Walk

Pink Floyd on ehkä itselleni tärkein yksittäinen bändi, sellainen jonka vaiheiden ja historian tuntemus on yhtä oleellista kuin musiikki. Jäsenten soololevytyksiäkin olen jonkin verran hommannut, mutta kuten lienee tyypillistä isoille ja merkittävää musiikkia yhdessä tehneille kokoonpanoille, ne eivät pääse likimainkaan samoihin sfääreihin kuin emobändin tuotokset. Roger Waters lienee Floydin jäsenistä selvimmin saavuttanut jotain soolouraksi kutsuttavaa, joskin tämä hänen ensimmäinen ei-Floyd-albuminsa on hilpeän omituinen ja kaukana mistään hänen myöhemmin tekemästään. Music from The Body on yhdessä kokeellisia (HYVIN kokeellisia) äänikollaaseita kotistudiossaan askaroineen Ron Geesinin kanssa tehty soundtrack ilmeisesti ihmisruumiin ihmeistä kertovaan elokuvaan. Se ilmestyi vuonna 1970, aikana ennen kuin Pink Floyd oli vielä noussut bändien ykköskastiin, ja on itse asiassa ihan mainio kokonaisuus nyttemminkin. Kappaleet ovat pääosin lyhyitä 1-2 minuutin vinjettejä, paikoitellen kevyen kamarimusiikin tapaisia, mutta myös huikean kajahtanutta nauhakikkailua tyyliin Floydin "Several Species of Small Furry Animals...", joka ilmeisesti oli nimenomaan Watersin pastissi Geesinin tuotannosta. Mutta onpa mukana myös "Breathe in the Air", esiversio Dark Side of the Moonin kappaleesta "Breathe", tavanomaisempi bändituotos, jossa ovat peräti muut Floydin jäsenetkin mukana.

Mutta entä "Embryonic Womb-Walk"? Se on näitä kappaleita jotka kaipaavat kokonaisuutta ympärilleen. Tullessaan random-algoritmin poimimaksi tämä minuutin mittainen viulumelodia tulee ja menee ohi ennen kuin sitä ehtii rekisteröidä, ja päätellen viime sekunneilla taustalle ilmestyvästä bassonjytkeestä, se soljuu albumilla notkeasti seuraavaan biisiin. Minusta on silti mukavaa että on olemassa albumi, jolta kuuluu, että Roger Watersilla on joskus ollut hauskaa. Hän on vuosikymmenet ollut niin synkkä, katkera, nihilistinen ja nykyisin kohta kahdeksankymppisenä vielä putinistinenkin ukko, että on kauhean kiva ajatella, että hän, kun kuitenkin on yksi niistä musiinkintekijöistä jotka ovat itselleni merkinneet paljon, on joskus vain hölmöillyt studiossa. Tällä albumilla on ihan konkreettisesti naurunhörähdyksiäkin mukana todisteena. Mutta onpa Pink Floydin diskografiassakin yksi biisi, jossa koko bändi purskahtaa nauruun kappaleen feidaillessa pois: yhtyeen kakkosalbumilta löytyvä "Corporal Clegg". Pink Floyd on melkein niin kaukana huumoribändistä kuin mahdollista, mutta ensimmäisten viiden vuoden aikana heidän tuotannossaan on kuitenkin samanlainen brittiläinen absurdismia ja kirjasivistystä yhdistävä vire, joka on myös Monty Pythonin ja Beatlesin saman aikakauden hengentuotteissa. 70-luvun puoliväliin mennessä se alkoi olla taaksejäänyt ilmiö. Silloin minä synnyin. Elettiin saksalaisen terrorismin, kylmän sodan ja kiukkuisten punk-bändien aikaa. Kaikki oli huonosti.

4. Björk: Triumph of a Heart

Itikoita paiskautumassa tuulilasiin. Ei vain muutamia, vaan satoja, tuhansia, ryöppyävänä hyönteisten kansanmurhana, valoisana kesäyönä jossain Pohjanmaan lakeuksien suoralla ajaessa, silloin tämä ehkä olisi maailman paras biisi. Mutta en minä ihan varmuudella sano. Minulla oli 2000-luvun alussa lyhytaikainen Björk-fanituskausi. Homogenic ja Vespertine ovat aivan huikeita albumikokonaisuuksia, mutta sitten tuli Medulla, jonka päätöskappaleen nyt kuuntelin. Ostin kyseisen albumin tuoreeltaan, mutta en sen jälkeen ainuttakaan Björk-levyä. Medullalla on hetkensä, mutta se on pääosin niin tekijänsä sisäänpäinlämpiävä visio, ettei ainakaan minulle koskaan kunnolla auennut. Ihmisäänin tuotettu musiikki voi olla hauskaa (vrt. edellä mainitsemani Pink Floydin "Several Species of Small Furry Animals..."), mutta esim. "Triumph of a Heart" ottaa itsensä vakavasti, ja kaatuu siihen. En pääse yli siitä, miten pölhöltä nämä ihmisbassot, ihmistrumpetit ja ihmisperkussiot kuulostavat ähkiessään, moikuessaan ja vinkuessaan, vaikka kaikkien yhteen miksaus onkin lukuisine päälleliimattuine tasoineen varmasti taidokas. Kappale olisi paljon parempi toteutettuna perinteisemmin.

Mikä tietenkin kertoo vain omasta latteudestani musiikinkuuntelijana. Olin tämän levyn ilmestyessä jo alkanut ajautua aktiivisesta kuunteluvaiheestani etäämmäs. Keräsin levyjä edelleen hyllyyni, suhtauduin varmasti aika intohimoisestikin musiikkiin yhä, mutta en enää kuunnellut levyjä keskittyneesti tuntikausia joka päivä. Voi olla että olin jopa alkanut soitella musiikkia muun tekemisen taustalla, vaarallinen ensiaskel liukkaalle alaspäin viettävälle pinnalle, jota pitkin on molskahdettu nykytilanteeseen, jolloin on kulunut vuosia, vuosia, siitä kun olen viimeksi jonkun levyn kuunnellut alusta loppuun. Olisiko peräti viitisentoista vuotta? Yli kymmenen joka tapauksessa. Kun ikää kertyy, kykyni ottaa vastaan laajoja teoksia hiipuu. En jaksa katsoa elokuvia; sarjamittainen fiktio on juuri sopivan mittaista kertakokemukseksi. Kirjojen lukeminen takkuaa totisesti, kun luen sivun sieltä, toisen täältä, ja kesken olevien pino pöydällä (ja hyllyssä) kasvaa uhkaavasti. Musiikin olen sotkenut kaiken samaan giganttiseen soittolistaan, jossa millään kokonaisuudeksi miellettävällä ei enää ole merkitystä eikä vaikutusta. Me syöksymme tuntemattomaan alati kiihtyvällä nopeudella, jossa partikkelit irtaantuvat toisistaan, ne hajoavat yhä pienemmiksi osasiksi, ja niiden mukana me itsekin, meidän käsityksemme todellisuudesta, pirstaloituu alati ja aina vain nopeammin.

5. Kate Bush: The Fog

Oman käsitykseni mukaan taide on onnistuneinta silloin, kun tekijälle tärkeä henkilökohtainen kokemus onnistuu välittymään yleisölle siten, että sen toteutus on tarpeeksi avoin ja tulkinnanvarainen. Taiteessa on oltava jokin henkilökohtainen aspekti. Mikäli yleisö saa siitä kiinni, tulkitsee sen sitten miten tahansa omalla kohdallaan, taide onistuu koskettamaan.

Kate Bush on itselleni hyvin tärkeä artisti, joskin oikeastaan vain kahden albuminsa kautta: Never For Ever ja The Dreaming vuosilta 1980 ja 1982 ovat sykähdyttäviä mestariteoksia tuolloin hädin tuskin parikymppisen artistin pöyhkeän itsevarman uran huippukaudelta. Niin myöhemmät kuin aikaisemmatkin Bushin albumit hyllystä löytyivät, mutta ne eivät kokonaisuutena koskaan samalla tavoin koskettaneet kuin nuo kaksi. "The Fog" on vuoden 1989 levyltä Sensual World, joka on kaunis mutta etäinen kokonaisuus. Tämä kappale on niitä joiden olemassaoloa ei muista ennen kuin sen kuulee. Otsikko ei sano mitään, melodiaa ei tule mieleen, mikä biisi tämä olikaan taas? Mutta se on silti kaunis kappale, sen maalailevan surumielisessä orkestroinnissa on sävy joka koskettaa. Sanoitus kertoo ilmeisesti jostain lapsuuden hetkestä – lapsesta jota isä opettaa uimaan, ehkä? – ja tekee mieli kysyä onko juuri 30 täyttänyt Kate Bush ollut vielä tarpeeksi vanha kirjoittaakseen näin räikeässä nostalgiassa vellovia lapsuusmuistoja, mutta minun puolestani kyllä, kun homma on tehty näin taiten. Nythän hän voisi muistella jo tätä kappaletta samalla tavoin.

Oikeastaan taiteessa on aina kyse nostalgiasta. Tulevaisuutta tai parempaa maailmaa visioiva taidekin ammentaa ennen kaikkea historian vaiheista; ihminen ei koskaan tyydy hetkeen, hän on aina nostalginen joko mennyttä tai utopistista tulevaa kohtaan maailman samanaikaisesti virratessa sykkivinä valoviivoina hänen ohitseen. Juuri tämä on se, mikä erottaa meidät eläimistä.