Kevään mittaan olen edennyt tämän mestarillisen teoksen parissa sopivan leppoisassa tahdissa, ja kun kaksi kolmannesta sarjasta on takana, voin tarkastella miltä jaksot ja erityisesti niiden lyncheimmät kohtaukset tuntuvat katsomiskierroksella numero kaksi.
Part 7: There's a body all right
[Imdb parents guide – Sex & nudity: mild, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: moderate]
Tällä kertaa pitäisi melkein valita lynchmäisimmäksi kohtaukseksi se pahuksen kaksi minuuttia katkeamatonta lattianlakaisua... mutta päädyin sittenkin Gordon Colen ja Albertin vierailuun Dianen luona. Se ei ollut erityisen surrealistinen hetki, ei väkivaltainen tai ahdistavakaan, mutta siinä oli hyvää dialogia ja aavistuksenohutta arkipäivän kankeuksista seuraavaa huumoria, jonka Lynch osaa. Diane on jännittävä hahmo. Osa katsojista saattoi pettyä siihen, että alkuperäisessä sarjassa persoonattomaksi jäänyt nimi tuotiin osaksi henkilökaartia, mutta itse pidän tasoista, joita sillä Twin Peaksin mytologiaan saadaan lisää.
Seitsemäs oli toistaiseksi eniten originaalia Twin Peaksiä muistuttava jakso. Kiehtova ja oudon nostalginen oli esimerkiksi kohtaus, jossa oltiin Great Northern -hotellissa etsimässä kummallisen äänen lähdettä. Myös Laura Palmer mainittiin useampaan otteeseen, mitä ei ole tainnut toistaiseksi juuri tapahtua. Dougie Jones pelasti oman ja vaimonsa hengen reippailla lihasmuistista nousevilla FBI-otteilla. Juonenpyörät pyörivät siis toisiaan kohti, mutta äärimmäisen hitaasti ja kaukaa. Mikäs sen mukavampaa.
Part 8: Gotta light?
[Imdb – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]
Tämä saattaa olla paras koskaan näkemäni tv-sarjan jakso. Ainakin se kuuluu siihen äärimmäisen harvalukuiseen joukkoon, joka aiheuttaa rajuja primaalitason reaktioita. Nyt toisellakin katsomiskerralla sydän hakkasi. Tunsin vainoharhaista kauhua. Vatsanpohjaa kouristi.
On tuhoon tuomittu yritys poimia tästä jaksosta yksittäinen mieleenpainuvin kohtaus. Ensimmäiset kuusi minuuttia seurataan vankilasta paenneiden Cooperin ja tämän kumppanin Rayn automatkaa, sitten Cooper kuolee (hän paranee kyllä), minkä myötä jakso katoaa erilaisiin surrealistisiin, hirvittäviin, vaikuttaviin ja mykistäviin painajaistiloihin, eikä sieltä palaa edes Nine Inch Nailsin biisin aikana.
Tätä voisi tulkita monin tavoin, ja avattavaa riittää varmasti enemmän kuin kukaan tietääkään, mutta perustasolla, sikäli kuin sen itse näen, on kuvaus hetkestä jona ihmiskunta ylittää tietyn rajan: ensimmäinen atomipommin laukaisu New Mexicossa vuonna 1945. Jotain saapuu sen myötä meidän todellisuuteemme, eikä lähde enää pois. Asiat muuttuvat.
Ensimmäisestä viimeiseen minuuttiin tämä on visuaalisesti käsittämättömän upea jakso. Kuvissa on jylhää, poeettista voimaa, tai melkein raastavan kaunista rajantakaista realismia. Erityismaininta ydinräjähdyksen murskaavalle jylhyydelle, sekä loppupuolella nähtävien vuoden 1956 tapahtumien ("Gotta light?") haaleantummalle väripaletille. Ääniraita on luku sinänsä: Cooperin lähes-kuoleman taustalla soiva äärimmilleen hidastettu Beethovenin Kuutamosonaatti on karmea, ja ydinräjähdyksen taustalla Pendereckin Threnody for the Victims of Hiroshima aiheuttaa yhdessä Lynchin uskomattomimpien visioiden kanssa alkukantaisia reaktioita, joihin jo alussakin viittasin. Tämän lähemmäs autenttista kauhua en usko audiovisuaalisen median avulla enää pääsevän.
Saattaa vaikuttaa siltä, että innostuin kirjoittamaan kokonaisesta jaksosta yhden kohtauksen sijaan, mutta kuten todettu, Part 8 on sinemaattinen taideteos, jonka pilkkominen osiin olisi sen alentamista keinotekoisten sääntöjen tasolle. Twin Peaksin paluun kahdeksas osa on kokonaisuutena oma yksittäinen kohtauksensa. Ja vaikuttavuudessaan järisyttävä.
Part 9: This is the chair
[Imdb – Sex & nudity: none, Violence & gore: mild, Frightening & intense scenes: moderate]
Edellisen täsmäiskun jälkeen palaillaan normaalitodellisuuteen siinä määrin kuin se on David Lynchin tuotannossa mahdollista. Oikeastaan jakso etenee yllättävänkin reippaasti. Juonet kulkevat, asioita tapahtuu. Albert tarjoilee muutamia nautinnollisia one-linereita. Erittäin sympaattinen on Twin Peaksin poliisivoimien tekemä käynti Bobby Briggsin lapsuudenkodissa, jossa tämän äiti paljastaa muutamia edesmenneen majuri Garland Briggsin salaisuuksia, jotka ovat nyt jollain tavalla myös Cooperiin liittyviä.
Ja silti se mikä mieleeni oli jaksosta yhdeksän ensikatsomiselta parhaiten jäänyt oli tämä Las Vegasin poliisilaitoksen etsiväkolmikko – jokainen heistä nimeltään Fusco. Kyynisiä hihittelijöitä, kaikennähneitä olankohauttelijoita ja äärimmäisen epäileväisiä vähän jokaisen suhteen. Heidän kohtauksissaan on sitä jotenkin sympaattista ja kotikutoisen tuntuistakin Lynch-huumoria, joka yleensä pulpahtaa hänen teostensa synkimmillä hetkilläkin esiin silloin kun sitä vähiten odottaa. Vetoaa minuun.
Part 10: Laura is the one
[Imdb – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]
Tämänmittaisen sarjan – 18 jaksoa käsittävä tuotantokausi – yhteydessä ei ole tavatonta, että keskivaiheilla soudetaan tyhjää. Jossain mielessä sen voi sanoa nytkin tapahtuvan, kun aiemmin vain pikaisesti esiintyneet Mitchumin veljekset nousevat tässä vaiheessa tarinan keskiöön. Heitä voi pitää häiriötekijänä jos välttämättä haluaa: kaksikossa on puhtaasti komediallinen vire, joka tosin toimii hienosti, koska näyttelijät (James Belushi ja Robert Knepper) ovat rooliensa tasalla. Koska oma suhtautumiseni Twin Peaksiin (ja ylipäätään Lynchin tuotantoon) on asettaa odotukset naulakkoon ja ottaa vastaan kaikki sellaisena kuin se tarjotaan, en ole ollenkaan harmissani siitä, "ettei juoni etene" tai mitä muita satunnaisia valituksia tästä kolmoskaudesta nyt on kuullutkaan. Nyt toisella kieroksella tämä kaksikko viihdytti minua jopa aiemman enemmän. Nauroin tämän jakson aikana enemmän kuin toistaiseksi yhdenkään aiemman.
Ikimuistoisin kohtaus on kuitenkin kaukana koomisesta. Richard Horne paljastuu nyt, kuten katsojat ovat aavistelleetkin, Ben ja Sylvia Hornen lapsenlapseksi, ja siis kaiketi edelleen poissa kuvioista pysyvän Audreyn lapseksi. Olemme jo tähänkin mennessä nähneet hänen olevan vähintäänkin hirviömäinen ihminen, mutta kohtaus, jossa hän saapuu isoäitinsä ja lapsen asteelle jääneen Johnny-enonsa luo hakemaan rahaa, on brutaalin realistinen ja epämiellyttävä. Turhia leikkauksia välttelevän pitkän kohtauksen taustalla velloo pitkä ja piinallinen perhehistoria, paljon vaiettuja asioita ja hajonneita toiveita. Tämä ei kenellekään asianosaiselle ole se, mitä he ovat elämältä halunneet. Katsoja ahdistuu siitä, että Audreytä ei näy eikä mainita. Missä hän on? Onko hän kuollut?
Minkä lisäksi: "Hello, Johnny! How are you today?" jää piinallisesti soimaan päähän. Kaameaa.
Part 11: There's fire where you are going
[Imdb – Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]
Niin monta huikeaa kohtausta sisältävä jakso, ettei ole ihme, että tämä on yksi (ja ensimmäinen) vain kolmesta tämän kolmoskauden jaksosta, joilla on Imdb:ssä yli yhdeksikön arvosana. Suosikiksi olisin voinut valita lopulta kumman tahansa kahdesta kohtauksesta, joista yllä oleva valikoitui kuvaan sikäli, että on Twin Peaks -mytologian kannalta oleellisempi. Gordon, Albert ja Diane ovat South Dakotan Buckhornissa tutkimassa hiljalleen avautuvaa juonivyyhteä, ja osapuilleen kaikki mitä tuolla aukiolla tapahtuu on merkillepantavaa. Löytyy (ja syntyy) lisää ruumiita, nähdään vilaus "rajan taakse" ja jollakin tavalla ikääntyvä FBI-kaksikko tekee tästä harhaisesta kirkkaan auringon valaisemalla joutomaalla tapahtuvasta painajaishetkestä mitä kotikutoisimman.
Toisaalta itse Twin Peaksissä iltaruuhkaisella kadulla Norma Jenningsin kahvilan edustalla tapahtuva ampuma-asevahinko ja sen ympärille kietoutuva lopunaikojen tunnelma on ehkä jopa lynchimpi kohtaus kaikessa järjettömässä sattumanvaraisuudessaan. Sitä paitsi on mahdottoman mukava nähdä Bobby Briggsiä hoitamassa asiallisesti poliisintyötään.
Mitchumin veljesten ja Dougie Jonesin kohtaaminenkin otti pari yllätyskäännettä. Piirakkaa syötiin ja shampanjalla skoolailtiin. Kahviakin tässä jaksossa kitattiin poikkeuksellisen paljon. Täyttä asiaa siis.
Part 12: Let's rock
[Imdb – Sex & nudity: mild, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: moderate]
Tämän jakson ylivoimaisesti hätkähdyttävin kohtaus – ja pitkä, kymmenminuuttinen – on Audrey Hornen paluu; tässä vaiheessa sarjaa katsoja on jo ehtinyt hyväksyä sen, ettei Audreyta varmaankaan nähdä. Häntä ei ole kukaan kertaakaan maininnut, ja vaikka päättelykykyisempi yleisönosa on hoksannut että vastenmielinen Richard Horne on Audreyn poika, ei sitäkään ole suoraan sanottu. Richard muuten näyttäisi olevan suunnilleen sen ikäinen kuin mitä alkuperäisestä Twin Peaksistä on kulunut aikaa... Ja Ben Horne toteaa tässä jaksossa, ettei hänen lapsenlapsellaan "ole koskaan ollut isää". Varsin mielenkiintoista, hmm...
Oli miten oli, koko Audreyn ja tämän katsojalle ennestään tuntemattoman aviomiehen Charlien kanssa yhdessä huoneessa vietetty kohtaus on hämmästyttävän outo. Se ei suinkaan ole surrealistisinta Lynchiä, mutta se tuntuu olevan kokonaan ympäröivästä sarjasta irrallaan. Ketään muita tuttuja henkilöitä ei mainita, mutta koukeroiset ihmissuhdekuviot vellovat kulissien takana, outoja nimiä heitellään. Avioparin valtasuhteet ovat myös mitä erikoisimmat, jopa häiritsevät. Kumpi tästä katkeruutta ja uhriutumista tihkuvasta parista on niskan päällä. Mikä näiden kahden historia on? Mitä ihmettä on tapahtunut, että Audrey Horne on tässä tilanteessa, ja mikä tämä tilanne oikeastaan on?
Täytyy myös todeta, että vaikka kahdenteentoista jaksoon mennessä on jo tottunut näkemään alkuperäisestä sarjasta tuttuja hahmoja vanhoina ja harmaina, on silti keski-ikäistyneen Audreyn näkeminen hätkähdyttävintä. Sherilyn Fenn on tietenkin vanhentunut arvokkaasti, mutta Audreyn hahmo oli silloin aikoinaan sellainen nuoren eroottisen uhman tihentymä, että hänen näkemisensä 25 vuotta vanhempana on omanlaisellaan tavalla häiritsevää. Mikä tietenkin lisää tämän kohtauksen tehoa entisestään.
Mainittakoon vielä kohtaus, jossa Gordon ja Albert kertovat nuorelle FBI-suojatilleen Tammy Prestonille heidän selittämättömiä tapauksia tutkivan agenttiyksikkönsä historiaa. Tässä Gordon Colen (jota siis esittää Lynch itse) johtamassa tiimissä ovat toimineet Cooperin ja Albertin lisäksi agentit Philip Jeffries (jota Twin Peaks: Fire Walk With Me -elokuvassa esittää David Bowie) ja Chet Desmond (edellämainitun leffan roolissa Chris Isaak). Toivon että jossain on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa 90-luvulla heti Twin Peaksin jälkeen toteutettiin näillä näyttelijöillä tämän outouksia tutkivan FBI-osaston vaiheista kertova tv-sarja. Jos on, tavoitteeni on päästä se joskus näkemään. Koska se ei voi olla muuta kuin timanttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti