7.1.17

Kuosivatkaus

Jassoo, kolmentoista vuoden silmänkääntövankeuden jälkeen saatiin modernimmat tapetit seiniin. Mikäs sen mukavampaa! Varsinkin kun tähän aikaan kalenterista on tapana ollut katsastella noita menneitä kahtatoista kuukautta sellaiseen kulttuurielämystenlistaushenkeen. Omalla kohdallanihan tämä varmaan jo vuosikymmen sitten taantui kirjaluetteloksi, ja sehän sopii, kun kirjallisuuden parissa nykyään (taas) pähkäilen enemmänkin kuin vain kirjaston vakioasiakkaana. Muutamia kivoja asioita vuoteen osui tämän aihepiirin tiimoilta: tammikuussa olin Turun pääkirjastossa kirjailijavieraana, elokuussa Urjalassa meitä esikoiskirjailijoita oli iso liuta semi-narinoimassa. Hyviä tyyppejä enemmän kuin mitä muutamassa päivässä ehti kunnolla tutustua, ja kirjallista keskustelua, mikä yleensä uuvuttaa minua henkisesti, mutta nyt ei ehtinyt, kun oli niin kamalasti kaikkea muutakin.

Mistä pääsemmekin kiinnostavimpiin vuoden 2016 aikana lukemiini kirjoihin. Pari isompaa projektia leimasi vuotta: alkuvuodesta Harry Potterit, jotka tempaisin siksi että tytärkin löysi sarjan ja uppoutui siihen juuri sillä innolla jolla yhdeksänvuotiaana hyviin kirjoihin uppoudutaan. Luin sitten tosiaan minäkin, ja vaikutuin; maineensa tuo järkäle on ansainnut - tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Potterista on tulossa samanlainen ikuisesti lypsettävä tuotesarja kuin joku starwars on, mikä on sääli. Se toinen projekti oli Urjalan esikoislaisten teokset, joista osan ehdin ahmaista kevät-kesällä ennen seminaaria, lisää olen lueskellut sitä mukaan kun on vastaan tullut itse tapahtuman jälkeen, joitakin ostin omaan hyllyynkin. Hyviä, jopa pirun vaikuttavia teoksia yksi toisensa jälkeen, enkä ala heitä tässä nyt erottelemaan, mutta jos ihan pari kolme pitää nostaa, niin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut, Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kolisivat niin kovaa että tuntui. Niin ja Hiltusen Simon Lampaan vaatteissa! Ja ihan liioittelematta jokainen - oli vähän sellainen olo että on totisesti kovan luokan tekijöiden keskellä siellä.

Muista kirjoista mainittakoon heti viime tammikuun alussa lukemani David Mitchellin Number9dream, joka livahti lähelle kaikkien aikojen hienoimpia lukukokemuksiani. Aiemmista lukemistani Mitchelleistä Pilvikartasto oli ok ja Black Swan Green aivan mahtava - mutta tästä viimeisimmästä voisin kuvitella että miehen on vaikea parantaa. Onhan ne loputkin nyt silti luettava. Michel Faberin The Book of Strange New Things oli hieno ja erikoinen romaani sekin, ja John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen aivan hengästyttävän upea löytö kirjastosta. Mieheltä on muitakin suomennoksia, mutta niistä olen kuullut vähän ristiriitaisia mielipiteitä - taisin vahingossa osua heti kättelyssä tekijän parhaimpaan. No, pitää tutustua muihinkin kun ehdin. Muista ruotsalaisista mainittakoon Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkarit, jotka luin suurimman osan viime vuoden aikana. Sarja oli puolivälissä parhaimmillaan, pari kolme viimeistä osaa menivät vähän liikaa olemisen tuskan puolelle. Heitetään loppuun vielä muutama kotimainen nimi: Marko Hautalan Kuokkamummo oli vähän kököstä nimestään huolimatta yhtä hyvää Hautalaa kuin aiemmat, ellei parempaa. Riivatun tunnelmallinen kirja. Alexandra Salmelan Antisankari jäi mediassa rikollisen vähälle huomiolle, varsinkin kun hänen palkittuun esikoiseensa vertaa, mutta oli kirjana minusta parempi. Julma ja hauska. Ja sitten tietysti Tommi Liimatan Jeppis 2, joka ei ollut yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta kelpo teos kuitenkin, ja taas paikoitellen piinallisen tuttu kuvatessaan oman ikäluokkani pojankloppien elämää 80-luvun lopulla.

Huh, onhan tuossa. Tietokirjoja en nyt ala ihmeemmin listata, mutta ahmimpa niitäkin. Varmaan yksi mieleenpainuvimmista oli Kauppinen-Oinaala -kaksikon Talvivaaran vangit, aika kylmäävä. Jollain tavalla tekstin kanssa tässä on ollut joka tapauksessa tekemisissä ikään kuin koko ajan. Onnistuin viettämään kuuden viikon kirjoittajavapaankin töistä, joka meni mukavasti maalla. Aamut kirjoitin, päivät tein ulkohommia, ja kun oli lämmin syyskuu, istuin illat löhötuolissa kuistilla lukemassa Georges Perecin romaanijärkälettä Elämä Käyttöohje. Kymmenisen vuotta sitten sen viimeksi luin, mutta taisi olla keskittymisvaikeuksia silloin; nyt kirja avautui ihan uudella tavalla, ja miten uskomattoman häikäisevällä. Niin vaan tämäkin lienee lempiromaanejani, olipa itse asiassa harvinaisen hyvä kirjavuosi tuo viime.

Musaa en enää ostanut lainkaan, se on jäänyt, Spotifyyn vähän yritin tutustua, muttei oikein ollut minun juttuni. Leffoja katselin sen verran, että tyttären kanssa käytiin Potter-elokuvat kirjojen jälkeen läpi (kummitäti lainasi), ja Studio Ghiblin animaatioita myös; hyvää lauantai-iltojen vietettä ovat. Itsekseni katselen vain tv-sarjoja. X-Files on nyt edennyt seiskakauteen, Lostin katsoin vuoden aikana kokonaan ja oli paljon parempi sekin kuin muistin, vaikka muistin hyväksi. Doctor Whota etenen tietysti, sen sellaista.

Jos nyt vielä jokin vuotta leimannut asia mainittakoon, niin lautapelit palailivat jotenkin yllättäen elämään ihan tuossa loppuvuodesta, syynä etupäässä Töölön kirjaston upea pelihylly, josta napattiin kokeiluun ainakin Stone Age (oikein tyylikäs worker placement -peli), For Sale (nopea ja hauska joutoajantappaja), Battlesheep (simppelin näköinen perhepeli, mutta julmetun koukuttava ja strategiointiin kannustava) ja sokerina pohjalla Taru sormusten herrasta -kaksinpeli, joka häikäisi yksinkertaisella toimivuudellaan, ja jossa juuri kymmenen täyttänyt pelaaja oppi nopeasti niin oivalliseksi strategistiksi, että oli siinä isällä haastetta, taisin voittokerroissa jäädä lopulta toiseksi. Joululahjaksi hommattiin ihan omaksi Karuba, mistä lisää ehkä jopa täällä lähiaikoina, katsotaan nyt. Löysinpä tuossa myös Board Game Arenan, jossa olen nyt kirjoilla ja pelailemassa. Mitä oivallisin sivusto meille lautapeleistä suuresti pitäville erakoille.

Että semmoinen vuosi. Ei huono lainkaan. Tästä voi olla suunta vain alas ja lujaa.

2 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Mukavan pelkistetyt tapetit, melkein tässä iskee taas remonttikuume itsellekin.

Toivottavasti X-Files-arvostelusarjasi jatkuu taas jossain vaiheessa, mutta ei tuon huikean aikamatkapläjäyksen kustannuksella, mieluusti ajelisin sen kyydissä loppuun saakka.

Ugus kirjoitti...

Pahoittelen, ei se jatku. Ainakaan arvio-per-jakso -tahdissa. Ehkä jotain yleisempää katsausta vielä tulee. Kutos- ja nyt alkanut seiskakausi ovat sisältäneet omia suosikkejani yksi toisensa jälkeen, joten sarja on taas miellyttänyt. Joskus nelos-vitoskaudella siihen mytologiaan satsattiin niin paljon, ja se oli niin sekavaa (ja suoraan sanoen aika tylsää) että fileiden pariin palaaminen ei houkutellut. Mutta nyt taas maistuu. Ostin muuten Millenniumin (tuon Chris Carterin synkemmän sarjan) kaikki kolme kauttakin tuossa vuoden aluksi, joten pian pääsen senkin äärelle. Ehkä tänne sananen siitäkin saadaan.

Ja niin: aikamatka kyllä jatkuu. Harmitti kun se vähän jäi, mutta ajatustyö kanavoitui syksyllä toisaalle, nyt lienee taas aikaa. Kuten jollekin siitä keväällä totesin: jatkan siihen asti kunnes joko saavutan nykyhetken, kyllästyn tai kuolen. Mikään näistä kolmesta ei vaikuta ihan akuutilta, joten sarja jatkuu.

(ja hyvä että muistutit taas olemassaolostasi - blogilistan aikojen jälkeen unohdan säännöllisesti käydä lueksimassa vanhoja suosikkejani, ja sitten kun kolmesti vuodessa mestoille eksyn, on päivityksiä taas kauheasti ja kommentointi epäajankohtaista... yritän tässäkin parantua tapoineni)