Ajan

Kirjastosta tarttui pari viikkoa sitten mukaan Stephen Kingin kohtuullisen tuore tiilisjärkäle 22.11.63, jonka otsikosta voi näppärästi päätellä sen käsittelevän Kennedyn murhaa tuona samaisena päivämääränä Dallasissa. On ollut tapana lukaista noita Kingejä edelleen jos satun niihin kirjastossa törmäämään, mutta kyllähän nuo ovat olleet pikemminkin ajantappolukemista viime vuosina kuin mitään kovin antoisia kokemuksia. Siksi 22.11.63 olikin niin positiivinen yllätys: ensimmäinen aidosti viihdyttävä King sitten - ohhoh, muistankohan edes. Vuoden 2002 Buick 8 oli hyvä, mutta edellinen todella koukuttava King on kyllä ollut Pedon sydän joskus viime vuosituhannen lopulla.

Tästä nyt lukemastani pidin muutamasta erityisestä syystä: ensinnäkin tarinan sijoittuminen menneeseen sopii Kingin tapaan kirjoittaa. Ei voi mitään, Stephen on jo eläkeikäinen mies, ja mitä modernimman aihepiirin parissa hän on viime vuosina pakertanut, sitä onnettomampia ovat olleet aikaansaannokset. (Unensieppaaja ja Kuulolla ovat esimerkkeinä sieltä pahimmasta räpellyspäästä) King on itse kasvanut lapsesta aikuiseksi 1950- ja 1960-luvuilla, ja sen huomaa. Tuo rapiat puolen vuosisadan takainen Amerikan syrjäkylä on se oletusarvoinen King-kirjan sijainti, josta poikkeaminen voi vielä olla ok (myönnetään että hänen 70-luvulle sijoittuvat ensimmäiset romaaninsakin ovat pääosin hyviä, mutta tuolloin hän olikin aloitteleva ja näyttämishaluinen kirjailijatulokas), mutta harvoin mitään enempää. 50- ja 60-luvuilla King on kotonaan. Hän katsoo tuota aikakautta lapsen kaikennäkevin silmin, ja minä kadehdin suunnattomasti hänen kykyään tuoda se maailma sanoiksi. Toisaalta juuri tuohon aikakauteen sijoittuva King on tarinankerronnallinen kotiinpaluu myös tottuneelle King-lukijalle; niin paljon laatuaikaa niissä tarinoissa on tähän mennessä viettänyt. Ja onhan tuota aikaa yhdessä mennyt: kun 80-luvun lopulla siirryin kirjaston nuortenosastolta aikuisten puolelle, oli Kingin Christine kaikkien aikojen toinen lainaukseni sieltä. Ray Bradburyn Fahrenheit 451 oli ensimmäinen, kuten olen täällä joskus aiemminkin muistellut.

Aikakauden ja lukijaturvallisuuden lisäksi 22.11.63 viehätti tietenkin suuresti aikamatkustusteemansa ansiosta. Olen suuri aikaharppailutarinoiden ystävä, ja 22.11.63 oli monin tavoin suorastaan priimaesimerkki hyvin suunnitellusta aikamatkajuonesta: nostalgiaa ja ulkopuolisuutta sopivassa suhteessa, historian vääjäämättömyyttä, arkipäivän pienten erojen suuri merkitys ja jatkuvia alati pinoutuvia paradokseja. Voisin hyvin kuvitella, että 50-luvun lopulle pulpahtava vuoden 2011 ihminen (minun ikäiseni päähenkilö vieläpä, samaa vuosimallia!) pitäisi maailmaa ensinäkemältä neitseellisenä paratiisina; bensakaan ei maksa käytännössä mitään!

(Tässä välissä kävin ostamassa auton. Olen omistanut auton tasan kerran aiemmin: 18-vuotiaana ostin tulipunaisen Fiatin, jonka vuonna 2003 lopulta vaihdoin kaverin toimivaan Commodore kuusneloseen. Tämä nyt hankkimani on sekin tulipunainen Fiat. Kohta sillä ajan, siitä päivityksen otsikko.)

Ajan käsittämättömyys on minua alati narratiivisessa taiteessa kiehtova teema. Mieleenjäävimmät parin viime vuoden aikana näkemäni elokuvat ovat juurikin aikamatkustusaiheisia, Duncan "David Bowien poika" Jonesin Source code oli hivenen kyseenalaista loppuratkaisuaan lukuunottamatta loistava, ja espanjalainen Los Cronocrímenes vallan hykerryttävän hieno; jälkimmäisessä etenkin kiehtoo tuo aikaharppailun väistämätön paradoksaalisuus: päähenkilö ei koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa palaa ajassa taaksepäin, ellei olisi tulevaisuudessa palannut ajassa taaksepäin... Suosittelen myös elokuvaa Primer, mutta varoitan: kärryillä ei pysy. Sehän siitä niin julmetun hauskan tekikin.

David Bowien pojasta tuli mieleeni, että hiljakkoin huomasin Stephen Kingin molempien poikien olevan nykyisin kirjailijoita. Joe Hill on jopa spesifisti kauhukirjailija, Owen sentään näyttäisi pyrkivän laajempaan genrespektriin. Varsinaista kapinointia tuokin! En ole tuotoksiaan lukenut, mutta minua epäilyttää kuinka paljon he ovat joutuneet esiin päästäkseen taistelemaan. Toki voidaan nähdä kuuluisan isän (on heidän äitinsäkin kyllä kirjailija) varjosta esiin nouseminen taisteluna, mutta rikkaista oloistahan he ovat peräisin, ja kirjallisuuspiireissä lapsuutensa viettäneet. Taiteen eteen on kärsittävä! Stephen sentään eli vuosikaudet asuntovaunussa köyhyysrajan alapuolella, kävi päivät töissä elättäkseen lapsensa ja öisin nakutti epätoivoisena romaaneja, joista Carrie sitten lopulta löi läpi... Ja kyllähän tuo taistelu elintilasta noista Stephenin alkupään romaaneista huokuu. On eräänlaista ajankuvaa jopa.