Syksy on saapunut, taivaat avautuvat, asun ylimmässä kerroksessa peltikattoisessa talossa, jossa ei ole ullakkokerrosta. Herään aamukuudelta infernaaliseen jyskytykseen, mutta vesi se vain iskeytyy kolme metriä yläpuolelleni, minkä ehkä uneenkin tiedostan ja herään silti. Vietin viikonlopun maalla, tutkailin pihapiiristä löytyviä sieniä, tunnistin sentään pulkkosienet, nurmikolta löytyvät rouskut olin jo kerännyt talteen ennen kuin kirja kertoi ne kitkerän makuisiksi, eikä koivujen alta pilkottavia nystymukulakuukusiakaan kuulemma kannattanut syödä. Ei sitten, mutta sentään nuorempana olisin kaiken tämän tiennyt ilman kirjaakin. Papukaijavalmuskaa ei tänä syksynä näkynyt, liekö villiintynyt nokkospelto niellyt rihmastonsa.
Kyllä minä nuorena sienestin. Ensin vanhempien mukana, ajokortin saatuani kävin silloin tällöin itseksenikin noutamassa ämpärillisen lampaankääpää. Sittemmin tapa jäi, kuten kaikki hyvät tavat väistämättä jäävät, enkä edes muista koska viimeksi olisin metsään halunnut mennä nyt, eikä siihen toisaalta Helsingissä niin hirveästi mahdollisuuksia ole. Tai olisi, mutta välttelen niitä. Pidän silti sienistä edelleen. Viehätyn niiden muodoista ja väreistä, elintavoista, sinnikkyydestä ja kunnioitan muutamien lajien armotonta tappokykyä. Pidän erityisestä lampaankäävän ja vaaleaorakkaan mausta, kantarellikin on hyvää, suppilovahverot kelpaavat, rouskut sopivat säilötyiksi, tatteja ja haperoita en koskaan ole opetellut syömään, vaikka toki lajinsa tunnistankin; mummun suosikkisieni oli keltahaarakas, mutta se on niin harvinainen, etten ole kuin kerran lapsena löytänyt. Kehnäsientä sopii syödä raakanakin, eikä lakritsirousku oikeasti ole myrkyllinen.
Lapsuudessani moni sukulaisaikuinen piti selvänä, että rupean luonnontieteilijäksi. Olihan se väistämätöntä: poitsu menee pitkin metsiä nenä sammaleessa ja tunnistaa pihan oudoimmatkin ötökät vilkaisemalla. Mutta jotain tapahtui kuitenkin, ja kun nyt muistaa vaikka viimesyksyisen luonnontiedeinnostukseni, näyttää jotain tapahtuvan aina: minua kiehtoo lopulta enemmän ihminen. Eikä biologisena olentona siis, vaan ihmisen saavutukset, teot, ne tavat ja muodot, joilla ihminen on katsonut parhaaksi tappaa välttämättömien arkirutiiniensa ulkopuolelle jäävää joutoaikaa, niin, loppujen lopuksi kai kyse on juuri siitä: ihmiskunnan tapa hahmottaa itsensä on lopulta kiehtovampi kuin ihmiskunnan tapa hahmottaa ympäröivä todellisuus. Viimesyksyinen innostukseni lopahti kuin seinään. Tuossa linkittämässäni päivityksessä kehun oppineeni asioita alkuräjähdyksestä, enkä enää muistanut koko kirjaa lukeneeni, no joo, palaan lopulta aina niihin palasiin, joista maailmankuvani on joskus muodostunut; sarjakuviin, tietokonepeleihin, muinaisiin kulttuureihin, musiikkiin, ihmisluonnon muodostamiin asioihin. Ja sittenkin nielen tietoa metatasolla. Mieluummin kuin luen itse sarjakuvia, luen sarjakuvista. Mieluummin kuin kuuntelen musiikkia, luen musiikista. Kirjoitukset ihmisen tavoista luoda itseään ovat monesti kiinnostavampia kuin ne varsinaiset luomukset; enhän elokuviakaan ole jaksanut katsoa vuosiin, mutta silti luen aiheesta mielelläni.
Noh, nyt liioittelen. Paluita perusasioihin on sentään toisinaan tehtävä, kuten tänä kesänä, kun järjestelin laatikoissa lojuvan Marvel-arkistoni edustavampaan kuosiin. Noin 350 lehteä kattava kokonaisuus 80-luvun puolivälistä jonnekin 90-luvun alkuun aivan parasta sarjakuvaa, aivan parasta maailmankuvanmuokkaajaa rapiat kymmenvuotiaalle ihmisenalulle. Vai onko? No tietenkin, johan se on taas todistunut, kun raahasin kaikki omistamani Ryhmä-X:t mukanani Helsinkiin, ja olen lehdet aikajärjestyksessä lukenut. Olen loppusuoralla, Chris Claremont poistui juuri käsikirjoittajan paikalta ja lehden taso romahti, olin lukion ekaluokalla ja tunsin mitä tutumpien hahmojen yhtäkkiä muuttuvan vieraiksi, väärin käsitellyiksi, varjoiksi entisestään. Lopetin lehden tilauksen niille main, mutta ovathan nuo vanhat tarinat sentään edelleen olemassa. Niistä kenties myöhemmin lisää.
2 kommenttia:
Se on kummallista että itse asia häviää kun tutkii vain sen pintoja. Tarkoitan että musiikin kuuntelemisen sijaan lukee musiikista.
Minä aloitan tänä syksynä opiskelemaan ihan yliopistossa kirjallisuutta, ja heti alkuun huomaan että ainoastaan muutama kurssi sisältää oikeasti materiaalinaan kaunokirjallisia teoksia. Eli siis luetaan niitä sen sijaan että käsiteltäisiin mitä ne sisältävät yms. Helppohan se on puhua vaikka ei tietäisi mitään.
Minä viihtyisin metsässä enemmänkin jos vain tietäisin mitä näkisin. En muista mitään kouluaikaisista luonnontiedon tunneista eikä vanhemmatkaan ole tutustuttaneet luontoon. Ainoastaan isotäti olisi voinut opastaa kun hän oli maantiedon ja biologian opettaja mutta kun tapasimme vain muutaman kerran vuoteen niin ei siinä ollut paljoa aikaa. Aikaa minulla olisi nyt ja on metsä jota tutkia mutta ei ole tietoa. Minä haluaisin perehtyä enemmän luonnontieteisiin koska luonnosta ihminen on kuitenkin lähtenyt. Sitä pitäisi hyödyntää enemmän mutta vanhankansan tieto on yhä harvemmassa. Silloin kun minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua aiheeseen, en ollut kiinnostunut.
Ja mulla oli vielä jotain muuta syvällistä sanottavaa tähän mutta unohdin.
En minä koe itse asian häviävän, onhan se tavallaan mukana koko ajan. Pitääkö musiikkia kuunnella voidakseen olla siitä aidosti kiinnostunut? En ole varma, mutta ei kai. Ja siis kuuntelenhan minä, mutta loppujen lopuksi aika vähän.
Nykyisestä kirjallisuudenopiskelusta en kyllä tiedä mitään. Kun itse aloitin Turun yliopistossa (jo joltisenkin aikaa sitten), oli kaunokirjallisia teoksia luettavana pelkästään perusopinnoissa useita kymmeniä, taisi mennä yli sadan. Meni lievästi pakkopullan puolelle kyllä jo.
Lähetä kommentti