7.2.10

Totta turisen

Entivanhaan, kun blogisaurukset vielä vaeltelivat Netscapen laajoilla tasangoilla, oli tapanani aina vuoden vaihtuessa katsastaa menneen vuoden asioita jonkinlaisessa listamuodossa. Olin vähällä tämänkin tapani kuitata huvittuneella "ne nuoret"-naurahduksella, kunnes selailin tehneeni niin joka hiivatin silmänkääntövuonna. Miksi siis pekkaa pahentaisin tälläkään kertaa, eli kun nykyisen käytäntöni mukaan huomasin taas helmikuun puoliväliin tultaessa vuosiluvun vaihtuneen, käyn katsastamaan silmä kovana asioita, jotka vuonna 2009 melkein merkitsivät jotain.

Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.

Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.

Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.

Öh.

Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.

Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:

Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa


Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.

No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.

5 kommenttia:

Carmabal kirjoitti...

Jos minä tällaisen katsauksen uskaltaudun tekemään, vaikutan erittäin tylsältä, koska kiinnostukseni on kovin rajoittunutta, se on pakko myöntää :D

Sir W kirjoitti...

Minä kun niin yritän markkinoida Spotifya... Aika outoa, jos ei tosiaan näkynyt, kuka kutsun lähetti... hmm... Joka tapauksessa, Spotify on mielestäni parhaita sovelluksia mitä on tähän web-ajanlaskuun keksitty. Innostuin niin että tilasin tuon Premium-paketin eli 9,99 e/kk; ei mainoksia ja biisit voi ladata matkapuhelimeen. Ah, löytämisen ja oivaltamisen riemua! Suosittelen esim. Sebastien Schuller: Happiness

Ugus kirjoitti...

Haa, olit yksi kolmesta ehdokkaasta jonka arvelin minulle kutsun lähettäneen! Varmaan nimesikin oli jossain päin kutsua näkyvillä, ehken sitä vain kädettömyyttäni onnistunut selvittämään.

Lupaan antaa Spotifylle vielä yrityksen, mutta minä kun olen niin onneton musiikinkuuntelija nykyään.

Jani kirjoitti...

Ja mikähän vika mikroaaltouunista katseltavissa elokuvissa sitten muka on, häh? Shhiiish.

Ugus kirjoitti...

Erikoisefektit on kyllä hyvät, leffa kuin leffa. Eikä ole väliä onko VHS tai DVD.