Ajattelen kelloa. Se käy itsekseen vanhan hirsitalon keittiön seinällä, sen heiluri halkoo nukkuvaa ilmaa. Kukaan ei raksutusta kuule, seinät narisevat iltaisin kun lämpö laskee. Talon pihaan vie melkein umpeenkasvanut tie. Se jää puiden puristuksiin, heinän varjoihin, ja aina illan tullen tie kääntää kylkeään, se on väsynyt, vanha. Enimmäkseen kulkematon.
Askeleeni eivät menneet maahan asti kun viimeksi kävelin tietä. Koskin männyn runkoa ohittaessani, aurinko oli alkanut laskea, se siveli kultaa pilvenpohjiin. Pihan kukkapenkin perhoset näkyivät tielle, niillä oli ennen pimeää kiire. Perhosekas ilta, ajattelin. Puu nauroi, tai vähintään sen runkoon halkesi hymynmuotoinen kolo. Noin vain. Oli edelleen lämmin, vaikka pian sataisi, taivaalle kasvoi suuria harmaita sieniä. Ne jyrisivät toisilleen ja metsä puuskahti. Että tuokin täällä vielä jaksaa, ja niin sanottaessa viitattiin minuun.
On niitä joiden elämässä on hirveästi kaikkea. Ja on me muut.
2 kommenttia:
Kauniisti, hellästi kirjoitit. Kiitos.
Toisten elämässä on hirveästi kaikkea ulkoista, näkyvää. Toisten elämässä on hirveästi kaikkea sisäistä.
Lähetä kommentti