Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 3:White Noise / An Electric storm (1969)

Etenenen siis lineaarisesti musiikkiteosten iän mukaan, en oman musiikillisen historiani. Olen havainnut fragmentaarisesta lähestymistavasta koostuvan kokonaisuuden yleensä antoisammaksi kuin suoraviivaisen, ja miksen siis nytkin hyppäisi sen musiikin valtameren äärellä hämmentyvän maalaispojan luota vuotta edemmäs, kesään 1997.

Näette nuorukaisen, joka on kasvattanut pitkiä hiuksia reilun vuoden verran. Hän on ollut enemmän tai vähemmän siilitukkainen yläasteen loppuvuosista asti, mutta hiljalleen heräävät yksilöitymispyrkimykset hänessä ovat saaneet sisuuntumaan; minähän en enää hiuksiani leikkaa! Eikä hän sitten leikannutkaan, moneen vuoteen, ja ne kävivät lopulta hirveän hankaliksi ylettyessään pisimmillään ristiselän alapuolelle joskus kesällä 2003. Mutta nyt emme ole vielä siellä. Olemme kesämökillä eteläisellä Pohjanmaalla, minä ja serkkupoika, minua kuusi viikkoa nuorempi ja puolitoista päätä pidempi. Ja varustettuna avantgardistisemmalla musiikki- ja elokuvamaulla kuin mihin minä koskaan kykenisin.

Hän on musiikillisesti lahjakas ja soittaa urkuja kokeellisessa undergroundjazz-kokoonpanossa, ensimmäisessä monista. Olemme hänen vanhempiensa kesämökillä, joka sijaitsee pienellä paikkakunnalla pienen ja taivaallisen kirkasvetisen järven rannalla. Nyt muistellessani mieleeni palaa aivan erityisesti kaksi levyä tuolta viikonlopulta: Miles Davisin Bitches brew ja Jimmy Castor Bunchin Troglodyte; näistä ensin mainittua luukutimme mökin sisältä helteiseen iltapäivään sillä välin kun itse iskimme toistasataa-asteista löylyä kiukaalle ja välille sukelsimme pää edellä vielä suht viileään veteen. Bassot kuuluivat veden alle.

Ja entä ne broilerinkoivet sitten! Kun olimme saunoneet, alkoi sataa: vettä tuli kuin useammasta esteristä, ja grilli oli sadekatteeton. Lisäsimme sytytysnestettä suoraan pullosta, se oli ainoa keino pitää tuli hengissä kun vesi iski sadan baarin paineella suoraan hiillokseen ja kananpoikiin. Alta hiiltyneet, päältä vettyneet, hyvää silti, muistan, ja vaikken yksityiskohtia niin varmasti silti jokin hämärämpi jazz-henkinen tuuttaus soi taustalla kun nämäkin luonnonläheiset herkkumme sisällä mökissä nautittiin. Kun viikonloppu päättyi, sain serkkupojalta kasetin, johon hän oli koonnut minua kenties kiinnostavaa musiikkia. Hyppäsin isäukon Vectran rattiin ja tungin kasetin soittimeen. Ensimmäisenä hurahti soimaan kappale Love without sound brittiläisen White Noisen albumilta An Electric storm. Nostin voimakkuutta. Olin hirveän väsynyt, emmehän sentään olleet erityisemmin nukkuneet. Jostain kohosi melodia, joka oli samanaikaisesti kaunein ja häiriintynein koskaan kuulemani. Pelottavia kuiskauksia, stereopanorointia, ketjujen kilinää, instrumentteja joista yhdestäkään ei kyennyt sanomaan mikä oli kyseessä - mikä sitten myöhemmin selittyi sillä että White Noise ei käyttänyt normaaleja instrumentteja. Kaikki kuultavat äänet koko levyllä, laulu poislukien, oli nauhaeditoitu eri nopeuksille ja korkeuksille ties mistä lähteistä.

Olin hypnotisoitu ja lakeuden satakilometriset suorat onneksi edessäni; keskittymiseni ajotilanteeseen lieni nollassa. Kappale Visitations kertoo tarinan moottoripyöräonnettomuudessa kuolevasta nuorukaisesta, joka palaa haudan takaa tyttöystävänsä luo. Ajoin juuri kohti suurehkoa risteystä kun kaiuttimista kajahti äkillinen ulvova jarrujenkirskahdus ja veret hyydyttävää kirkumista. Ajoin melkein ojaan; en pitkään hetkeen tajunnut äänten kuuluneen kasetilta, vilkuilin vauhkona ympärilleni, jarrutin, olin risteyksessä kuitenkin yksin.

Pari vuotta myöhemmin hankin levyn itselleni cd-muodossa. Levykaupan omistaja innostui vuolaaseen ylisanavirtaan nähdessäni hankintani, ja minäkin kehuskelin; olihan White Noise jo tuolloin minulle kasettimuodossa varsin tuttua tavaraa. Bondasimme kuin vain friikkimusiikin ystävät voivat, ja minä asuin tuolloin kansanopiston asuntolassa muiden friikkien ympäröimänä, ja heistä jokainen mykistyi kun heti sinne palattuani soitin levyä lämpimään kevätyöhön vain kynttilöiden yhteistä olohuonettamme valaistessa. Levyn päättää kappale The Black mass: An Electric storm in Hell, joka sai kuuntelijat hyppäämään nahoistaan. Se oli tehnyt sen minullekin aiemmin, ja se tekee sen edelleen joka kerta kun levyn kuulee. Kyseessä on, uskoisin, erittäin onnistunut kuvaus äärimmäisen väkivaltaisesta psykoottisesta kohtauksesta, joka ei pääty hyvin.

Mikään tällä albumilla ei pääty hyvin. An Electric storm on minun levykokoelmani rakkaimpia levyjä ja sen todellisuus on hirveän sairas ja kaunis.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 2:The Beatles / White album (1968)

Tietenkin tämä on ennen kaikkea musiikin kautta hajahavaittu muistelmateos kasvamisesta nuoresta maalaisklopista vähemmän nuoreksi citysnobiksi, mitä kuvittelitte? Silti, jotta löytäisin tämänkertaisestakin projektista sen ytimen, joka taannoisesta pyöräilyeepoksestanikin lopulta suodattui, on mentävä eteenpäin ja lujaa.

Minähän en teininä kuunnellut musiikkia. Kun muut yläasteella raapustelivat metallibändien logoja vihkoihinsa, luukuttivat kopioituja c-kasetteja nupit kaakossa huoneessaan ja pitivät bändipaitoja, minä, no niin, en. Minusta musiikki oli tylsää ja ennen kaikkea kovaäänistä, en pitänyt metelistä. Olin täyttänyt yhdeksäntoista ja palannut siviiliin kun sain lahjaksi cd-soittimen ja alkoi näyttää vääjäämättömältä että minunkin pitäisi jotenkin yrittää ymmärtää tätä massoja yhdistävää puolta anglosaksisen kulttuuri-imperialismin monihaaraisesta mekanismista. Eräs kaverini mainitsi Tampereella sijaitsevan pikkuliikkeen nimeltä Cosmos. Soitin sinne ja kysyin löytyykö elokuvien soundtrack-levyjä. Muuta hankittavaa en ollut keksinyt; eiväthän artistien nimet minulle mitään sanoneet, ja jotkut suosikkelokuvani sentään sisälsivät musiikkia josta olin pitänyt.

Kului muutama päivä ja posti toi cd-levyjä, ensimmäisiäni, visuaaliseen tukirakenteeseen vielä turvasin ja katselin Uma Thurmanin loikoilevan levyn kannessa samalla kun uutukaiset stereoni soittivat Misirlouta. Olin suurten asioiden äärellä, minkä ymmärsin vasta selatessani tilaukseni mukana tullutta kirjallista tuotetta, sarjan eilisessä osassakin mainitsemaani postimyyntiluetteloa. Voi Cosmos, mitäpä minunkaan musiikillisesta maailmastani olisi tullut ilman sinua? Lehteilin katalogin riekaleiksi. Levyt oli jaettu osastoihin, jotka helpottivat selailua: Pop/rock, tylsää ja tavallista. Metalli, epämiellyttävää meteliä. Rap, hirveää epämusiikkia. Soundtrack, no senhän jo tiesinkin. Vaan sitten: Proge. En ollut koskaan kuullut termiä, mutta poissulkemisperiaatteella saatoin päätellä ettei kyseessä ollut ainakaan mikään muualle luettelossa luokiteltu musiikkityyli, ja koska vajavainen käsitykseni populaarimusiikista ei kyennyt hahmottamaan mistä voisi olla kyse, minä kiinnostuin. Osa tämän osion artisteista oli sellaisia joiden nimen muistin joskus kuulleeni: Yes, Genesis, Pink Floyd. Osalla taas oli sellaisia vinkeitä otsikoita kuten Popol Vuh, Fruupp, Nektar ja Van der Graaf Generator.

Listasin nimiä joita pitäisi hankkia. Halusin tutustua Gentle Giantiin, Procol Harumiin ja Tangerine Dreamiin. Halusin tietää miksi proge on eri juttu kuin pop/rock, niin, ehkä minä olin vain tyypillinen teinikapinoitsija ja halusin olla erilainen. Minun stereoissanihan eivät metallicat ja muut tavisten bändit soisi...

Rakentelin ensimmäistä suurta levyhankintaani, ja tätä helpotti tuolloinen työpaikkani kirjastossa. Aloin laajentaa opintojani postimyyntiluettelosta myös toisaalle. Minä tosiaan syöksyin musiikin maailmaan kuin en mihinkään ennen enkä jälkeen; minä opiskelin, luin, tutustuin. Lainasin kirjastosta kilokaupalla bändihistoriikkeja, oppaita lajityyppeihin, kritiikkejä ja ylistyksiä. Kärräsin kotiin muutaman vuosikerran poistettuja Soundeja. Hitaalla nettiyhteydellä löysin kokonaan toisen todellisuuden, jossa minua opastivat ennen kaikkea edelleen olemassa olevat Allmusic ja GEPR; jälkimmäisen jo tuolloin massiiviset arkistot luin alusta loppuun kokonaan. Tein muistiinpanoja, listasin artisteja ja bändejä joista haluan tietää enemmän. Parin viikon välein tein useiden satojen markkojen tilauksia Cosmokseen; sen ohella että haalin kokoelmaani elokuvien soundtrack-levyjä ja hämärimpiä unohdukseen vajonneita progeakteja, minä myös sivistin itseäni: musiikin historiasta minua kiehtoi ennen kaikkea The Beatles.

Ennen kuin aloin tosissani tutustua yhtyeen tuotantoon, tiesin Beatlesiltä yhden kappaleen: Yellow submarinen. En ollut koskaan pitänyt siitä, ja mikä minua erityisesti oudoksutti: kyseessä oli kuulemma rock-bändi. Mutta eihän Yellow submarine ollut lähelläkään sitä mitä kaverit kuuntelivat! Ei se ollut rock-musiikkia, se oli omituinen loilotus, lastenlaulu, ihmeellinen tekele josta Spede oli tehnyt version suomeksi. Ensimmäinen Beatles-levyni oli muistaakseni Magical mystery tour, en tiedä miksi. Sen kuultuani luin pari kolme Beatles-kirjaa; tiesin yhtyeestä kaiken tietämisen arvoisen ennen kuin päädyin seuraavaan hankintaan, itsestäänselvästi se oli tuo yhtyeen hullujen vuosien ylipaisunut pullataikina, nimetön valkokantinen, Valkoinen tupla.

Lokakuu 1996, ja senkertainen tilaukseni Cosmoksesta piti sisällään ainakin Pink Floydin Dark side of the moonin, Beatlesin White albumin, sekä Danny Elfmanin johtaman Boingon viimeisen ja ainoan albumin. Järjetön laatulatinki, tietenkin, ja mini imin musiikkia sisääni kuin sieni. Olin niin tyhjä taulu että heikotti, ahmin sanoja ja säveliä, jo soittaessani näitä levyjä ensimmäistä kertaa tiesin niistä hirveästi; olinhan lukenut. Muistan millainen sää oli sinä iltana kun ensimmäisen kerran laitoin Valkoisen tuplan soimaan. Oli hirveän pimeää, satoi kaatamalla ja tuuli lähenteli myrskyä. Olin yksin vanhassa puisessa talossa, se oli ollut joskus mummula, nyt autio, sinä iltana tuuli kaatoi vanhan omenapuun pihan sähköjohtojen päälle ja minä olin suuressa olohuoneessa stereoni kanssa, tarkoituksella hakeutunut ympäristön ääniltä eristettyyn tilaan kuunnellakseni jotain minkä ilmoille saattaminen tuntui melkein pyhältä asialta.

Oleellisin mielikuva White albumista tuolta illalta on, että se oli pelottava. Levyssä oli jotain omituisen häiriintynyttä; sen ilmapiiri oli aavemaisen vieras. Siitä puuttui Magical mystery tourin iloitteleva kokeellisuus, sen jokaista humoristista tai riehakasta hetkeä vastasi ahdistunut tai pessimistinen. "Los Paranoias / Come on and join us", totisesti. Jos olisin ollut tuolloin historiallisesti valveutunut henkilö, olisin tietenkin tehnyt johtopäätöksen: hippivuodet olivat ohi, oli astuttu kapinoiden, mellakoiden, huumepidätysten ja tilinpäätösten aikaan: vuoteen 1968. Mutta minulle kyseessä oli vain kaksi cd-levyllistä hirveän jännittävää musiikkia. Vasta tämä levy avasi minulle ytimen yhtyeestä nimeltä The Beatles. Tajusin että näistä kappaleista vastannut nelikko oli edelleen relevantti, edelleen minunlaisteni ihmisten vastaanotettavissa, edelleen hirvittävän suuria tunteita ja kokemuksia välittävä.

Ja kuunnellessani Valkoisen tuplan rönsyilevää kappalemattoa minä ymmärsin miten paljon siitä on lähtenyt liikkelle. Ymmärsin miksi sadat artistit vuosikymmeniä tämän jälkeen olivat niin paljon velkaa juuri tälle nelikolle. Siihenastiset hankintanikin, vaikkapa aiemmin mainittu Piper at the gates of dawn, olivat vielä varovaista tunnustelua; tämä oli hyppy tuntemattomaan. Olin miljooniin uusiin maailmoihin virtaavan joen alkulähteillä, ja minä halusin sen joen mukana kaikkiin suuntiin. Armias luoja, minä olin tämän levyn myötä valmis ottamaan vastaan enemmän kuin mitä maailma ehtisi tarjota. Olin ylittänyt pisteen vailla paluuta.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 1:Pink Floyd / The Piper at the gates of dawn (1967)

Jotta jutun juuri ei kuivuisi, on hyvä toisinaan ravistella oman saamattomuutensa rajoja ja pyrkiä esiinnirhaamaan uusia ja pitkäkestoisia ideoita. Ja jos näitä ei yrityksistä huolimatta löydy, kelpaa aina varastaa muilta. Monasti manatun Lärvikirjan ovat nyttemmin vallanneet jos jonkinmaiset meemi-ilmiöt, jossa listataan asioita kuin viimeistä päivää. Yhden herättelevänkin sentään löysin; joku oli luetteloinut itseensä vaikuttaneimmat musiikkiteokset, "albumit", kuten vanha kansa sanoo. Muhin ajatuksissa kolme päivää. Rakentelin listaa, tajusin tämän olevan potentiaalinen blogitekohengitin, joka ehdottomasti pitää sijoittaa jonnekin Facebookin ulkopuolelle; että minä inhoankin tuota muka-yhteisöllistä sivustoa, joka hiipii nykyään mainintana jokaiseen Silmis-päivitykseenikin! Perhana, nyt loppui materiaalin tykitys sinne; on palattava olemiseni alkulähteille. Toki mietin tovin olisiko tämä sittenkin materiaalia Irtopään jauhaa, mutta ei, ehei. Sinne on omat juttunsa, kovalevy piukassa aloitettuja mutta vielä lopettamattomia artikkeleita. Kai ne joskus, ja epäilen ettenkö näistäkin joitakuita laajentaisi sinne minne ne siinä muodossaan sitten selvimmin sijoittuvat.

Asiaan silti. Kirjoittelen mielelläni musiikista, ja koska en enää muista mikä sen alunperin näkemäni listan perimmäisin idea oli, laadin uuden: omaa musiikkimakuani selvimmin jonnekin johdattaneet julkaisut. Tämä ei ole top-lista siinä mielessä että luettelisin levykokoelmani helminauhan. Tämä on muistelmahenkinen katsaus joihinkin minuun oleellisesti vaikuttaneisiin juttuihin, ja ikäjärjestyksessä mennään eli ensimmäisenä vuorossa Pink Floyd esikoisalbumeineen.

Minun ensikosketukseni Pink Floydiin tapahtui vuonna 1996, milloin tutustuin myös musiikkiin ylipäätään. Ostin yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin Division bell, joka oli minusta hieno ja jännittävä - vaikka, kuten floydistit tietävät, on oikeasti melkoista tuubaa. Ja ymmärränhän minäkin toki nykyään paremmin. Silti tuolloin halusin lisää, ehkä kokemuksista vajaa mieli kaipasi tarttumapintaa, ja koska tiesin että yhtyeen esikoislevy oli joltisessakin klassikkomaineessa, siirryin kolme vuosikymmentä diskografiaa taaksepäin ja ostin Piperin Cosmoksesta, Tampereella sijainneesta pikkuputiikista josta löytyi mitä vain halusi.

Ja olihan tämä toki hivenen muuta kuin se stadionrock, johon yhtye oli satamiljoonaa levyä myytyään taantunut. Tämä on rakkauden kesän morning after; kukkaislasten krapula-aamu, kolmen vartin hallusinaatio ja uni josta samanaikaisesti tahtoo ja ei tahdo herätä. Katalyyttinä mies nimeltä Syd Barrett. Taustat silti sikseen; yritän näissä jutuissani olla leveilemättä nippelitiedollani ja valaistua kohti sitä ydintä, joka minulle missäkin levytyksessä on mitään merkinnyt.

Minulle tämä levy ei ole 60-lukua, hippikesää, nostalgiaa eikä populaarimusiikin historiaa. Tämä on minulle 1997. Piper käväisee nykyisin soittimessa harvakseltaan, ehkä siksi että se on niin visusti leimaantunut parikymppiseen minuun. Rähjäiset kaikuvat kitarat, vaappuvat stereoefektit, maailman brittiläisimmin artikuloivat vokaalit ja toinen toistaan tripahtavammat melodiat olivat minulle ensimmäinen todellinen syväsukellus hienoon ja omaperäiseen musiikkiin. Tämä on ensimmäisiä levyjä joita ostin, ja silloin soitin tätä aivan hirveästi; autossakin kasetille siirrettynä, minkä kunnian saivat vain aniharvat artistit. Rämisevään satakakslaiskaani tämä musiikki tuntuikin aivan erityisesti sopivan - tämä ja Beatles. Olin aika 60-lukuinen pojankloppi 90-luvun puolivälin maalaiskylässä. Silti tämä musiikki ei koskaan tuntunut minusta vanhalta. Vastahan minä tämän olin löytänyt, olin hirveän innoissani, luin Cosmoksen postimyyntiluetteloa ja täpinöitsin nähdessäni miten paljon levyjä Pink Floydilta siellä lueteltiin. Niin paljon hankittavaa vielä edessä! Se odotus, jonkin uuden ja suuren äärellä oleminen, valuu Piperin hapokkaasta äänimaailmasta esiin edelleen. Nuoruuskin, ehkä. Siksi tämä saattaa tuntua jossain määrin vieraaltakin minusta nyttemmin, ja nykyinen minä pitää toki enemmän muutamista Floydin myöhemmistä levyistä. Mutta silloin tämä oli hienointa mitä maailmassa oli.

Vaan miksipä juuri Pink Floyd? Mikä sai minut alunperin valikoimaan puhelinluettelon kokoisesta levynimekeluettelosta tämän yhtyeen kohteekseni? Musiikki on huuhtonut tämän muistikuvan mennessään. Jos oli syy, se on mennyt, jos se oli sattuma, se oli merkittävä: Pink Floyd on vuonna 2009 levyhyllyni enimmin edustettu artisti. Siksi Piper saattaa olla suunnannäyttäjistä paitsi ensimmäinen, myös merkittävin. Se sytytti intohimon.

They don't sell them like they used to

Ulos bussista Eerikinkadulla, ruuhkan halki sisään siihen torin kulmassa sijaitsevaan putiikkiin, jossa viimeksi kymmenisen vuotta sitten käydessäni oli Yves Rocher, nyt DNA-kauppa, eikä sellainen geneettinen vaan puhelimia myyvä. Ei muita asiakkaita. Vain kolme nuorta mieshenkilöä tiskin takana, kukin kurkkimassa naapurinsa tietokoneen näytölle, hankalasti. Valitsin yhden, joka katsoi minuun ilmeellä joka ei vaatinut tervehtimään vaan saatoin mennä suoraan asiaan:

"Onko niitä halpoja Samsungin simpukoita vielä?"

"Joo", miekkonen vastasi, ponnahti kuin jousella tuoliltaan takahuoneeseen eivätkä toiset kaksi huomanneet hänen menoaan tai minua.

En ehtinyt juuri silmää räpäyttää, vasemman kyynärpään tiskille kai laskin ja oikealla kädellä kaivelin povarista lompsaa, kun myyjä palasi takaisin ja nakkasi pienen pahvilaatikon eteeni. Se otti pari pomppua ja pysähtyi.

"Onks täällä mukana...", aloin kysellä tehdäkseni juttua.

"Laturi", myyjä vastasi, katsoi näyttöään eikä minua ja näpytteli jo sinne jotain.

"Joo."

"Kaksyheksän."

Ojensin korttia, joka höylättiin, signeerasin kuitin.

"Tarviks kassia?"

"No en", naurahdin, olihan selässäni suurikokoinen reppu, melko tyhjä. Kortti lompsaan, ja kerrankin mitä sulavimmin toimiva liikesarja vei tuon vaaleanpunaisen nahkaläimiskän takaisin takkini sisään ilman suurempia hankaluuksia. Myyjä näytti jo unohtaneen minut, kumartui kommentoimaan vierustoverilleen jotain tämän näytöltä näkemäänsä. Heitin puhelimen reppuun, repun selkään, enempiä pukahtamatta marssin takaisin kadulle ja vilkaisin viheliäisen käyttöikänsä viimeistä päivää elävästä nokialaisestani kaupantekoon kuluneen ajan. Alle kaksi minuuttia siitä kun astuin bussista ulos, olin jo takaisin kadulla, uusine puhelimineni.

Tehokasta ajankäyttöä jos mikä.

Siellä kaikki näkivät toisensa aina, ei ollut salaisuuksia

Nykyisin sähköpostia ei tule enää kuin Facebookin kautta. Osallistumistani pyydetään, läsnäoloani vaaditaan, aikuiset ihmiset näpertelevät hauskoja listauksia kuin kaksikymmentä vuotta sitten ystäväkirjoihinsa vastailisivat, paitsi laveammin. Eikä siinä mitään. Ajanvietettä se on, ja paljon enemmän itsekin siellä nykyisin säädän kuin esimerkiksi blogien parissa.

Huomasin jokin aika sitten yhden Facebookin aiemmin paljastumattomista huonoista puolista. Tämä juontaa vanhoihin ystäviini, kouluajoilta ja sen jälkeen, kuitenkin vielä niiltä vuosilta kun asuin maaseudun pihtiotteessa. He ovat yksi kerrallaan ilmestyneet sinne, ja heitä on ollut mukava nähdä. Mutta kun Facebookissa on se etusivu, joka sisäänkirjautumisen yhteydessä kuuliaasti ilmoittaa kaiken mitä ystäväsi siellä puuhaavat... Opin sen, että informaatio saattaa olla sellaista mitä ei olisi oikeastaan halunnut tietää. Pari päivää sitten huomasin että vanhoista kavereistani kaksi oli liittynyt ryhmään, jonka otsikkona oli jotakin "Somalit takaisin kotiinsa" -henkistä. Jäin miettimään. Minkä verran oikeastaan tunnen ihmisiä, jotka ovat joskus, myönnettäköön että kauan sitten, olleet juuri niitä joiden kanssa on enimmän vapaa-aikansa viettänyt. Selailin kyseisen Facebook-sivun keskustelupalstaa ja totesin, että suurin osa sinne kirjoittavista oli kliseisen vaahtosuisia rasisteja. Tämän sivun kautta päädyin toisille vastaaville, nämäkin vain yhden henkilön etäisyydellä minusta sijaitsevia nyttemmin; yhdessä podettiin määrittelemätöntä ryssävihaa, toisessa kaivattiin sotilaallista aktiivisuutta venäläisten ajamiseksi maastamme pois.

Tajusin oman ylemmyydentuntoisen tapaani katsoa asiaa: totta kai tiedän paremmin, totta kai minun mielipiteeni on perustellumpi, olenhan suvaitsevainen ja avarakatseinen, ajatteleva ja empaattinenkin. Entä mitäpä minä elämästä tiedän, maahanmuuttajistakaan, venäläisistä, mitä se minulle kuuluu mitä toiset ihmiset heistä ajattelevat? Mutta eikö ääri-ilmiöiden ohikatsominen ole siihen tietyssä mielessä osallistumista myös? Joka tapauksessa mieleni teki hetken aikaa ihan vain protestiksi liittyä kaikkiin löytämiini rasisminvastaisiin Facebook-ryhmiin, kunnes sitten muistin että kyseessä on loppujen lopuksi vain Facebook. Annoin asian olla, mutta kun minua jokin asia häiritsee alan yleensä, väkisinkin, lopulta, provosoida. Minä olen sellainen.

Pari kiinnostavasti aihetta sivuavaa blogikirjoitusta julkaistiin jo aiemmin tänään, lukekaapa siis mitä kirjoittavat Kirsti ja allekirjoittanuttakin pahempaa blogisuorituspainetta poteva Joni.

Vuotuisen tappiomielialan verinen perkuu

Jotakin kertoo ajastamme, että vaikka kaikki katoaa samaan digitaaliseen massaan, julkaisevat lehdistö, televisio ja muutamat höhlät bloggaajat tietyin kalenterinkierroin omituisia listoja asioista, yleensä lähinnä populaarikulttuurin tuotoksista, jotka sen edellisen kalenterinkierron aikana ovat sattuneet kyseistäkin yksilöä tavalla tai toisella miellyttämään - ikään kuin maailmassa olisi joku jota kiinnostaisi, joku muu kuin kirjoittajayksilö omine haaveineen sponsorirahoista, maineesta, kunniastakin ehkä. Yksilö on täten harhautunut. Koska on ottanut tavakseen muokata ajatuksistaan tavukokoelmia ja lauserakenteita, hän on aina liian solipsistinen, liian kaikentietävä nähdäkseen yrityksiään muuna kuin mitä ne ovat viimeistä pilkunsijaa myöten: masentavana tapaintoistantana. Hän mokoma.

Ja silti, tai ehkä siksitenkin, haluan mainita jo hyvän aikaa sitten päättyneen vuoden 2008 aikana lukemistani kirjoista minua erityisesti miellyttäneinä seuraavat, aakkostetusti:

Armas Alvari & Matilda Katajamäki: Kirjeitä lapsiperheestä
Arne Dahl: Verikyynel
Arne Dahl: Vuoren huipulle
Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta
Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia
John Fowles: Eebenpuutorni
Simo Halinen: Lemmenomenia
Steven Hall: Haiteksti
Grahan Hancock: Fingerprints of the gods
Guy Gavriel Kay: Tigana
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
Tommi Liimatta: Muovikorvo
Harri Rinne: Juice on Juice off
Jyrki Vainonen: Perintö
Kyösti Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Onpas miehinen lista, äh. Silti koen kykeneväni noin vain sekoittamaan fiktion ja joillakin tekstintuottajilla havaittavan pyrkimyksen enempi faktuaaliseen ulosantiin. Sitähän se elämäkin on; vai väitättekö lopulta tietävänne mikä on toden ja epätoden raja, mitä? Te harhaiset! Juuri te olette niitä joita täällä eniten viilataan silmään! Minäkään en toki voi väittää aina ymmärtäväni missä maailma matoineen makaa, mutta sen tiedän että musiikin kuuntelu kaikenmaailman läppäreistä ja iipodeista on vihonviimeistä pelleilyä. Stereot ne ovat valttia, ja isot kaapit ja tilaavievät levyhyllyt. Vuonna 2008 julkaistuista nuotteja ja rytmiä sisältävistä kimaltavista muovisista kiekoista paras oli Kuusumun profeetan viides albumi Lyhtykuja, kannoillaan Sydän, sydämen hämmentävä Usko itseesi. Mielenkiintoinen maailmanlaatuinen ilmiö, että viisikymmentä vuotta rock-musiikin keksimisen jälkeen kyseisestä genrestä kehittyneitä alalajeja ei enää osata laadulla laatia kuin Suomessa. Siitäs sait, muu maailma.

Ai mutta se miksi ihan tosissani halusin tämänkin blogipäivityksen irvikuvan laatia, on se hilpeä faktumi että mailleen mennyttä vuotta leimasi tahollani ehkä enitenkin, tai neljänneksi eniten, lautapelailu. Oikeastaan juuri tämän listan halusin aivan erityisesti tyrkätä tarjolle: Viisi vuoden viihdyttävintä lautapeliä.

1. Battle line
Saksalaisen absurdin tuotteliaan peligurun Reiner Knizian laatima kahden hengen kortinläiskintä. Periaatteessa Battle line on vain edelleenkehitelty pokeri, mutta minua miellytti aivan suunnattomasti sen aiheuttama aivojariipivä kyräily ja ahdistavan kireät strategianharkintahetket. Päästä loppuu tila kun pelaajaparka yrittää pitää hallinnassa kaikkia mahdollisia toimintatapojaan, joista jokaisen se vastapelaaja joka tapauksessa torpedoi jos ei itse ehdi vastaavaan ensin. Hauskaa, ja baarissahan tätä vaan on mätkitty, mikä on jo parin kaljan jälkeen lisännyt tunnelmaa kummasti.

2.Carcassonne
Ehkä vanha juttu jo tämä joillekin (ja itsekin tutustuin tähän jo 2006), mutta minä pidän edelleen leppoisasti etenevästä kartanlaajennuksesta, jossa vasta loppuvaiheessa katastrofaalisina paljastuvat ne virheet joita pelaaja heti ensikierroksilla hölmöyksissään teki. Erityisesti lohikäärme-laajennusosan kanssa tämä kaupunginrakentelu oli omimmillaan muuttaen leppoisan monen pelaajan simcity-variantin veriseksi taisteluksi elintilasta. Nice!

3.Tsuro
"Tän oppii kolmessa minuutissa", todettiin baarinpöydän ääressä kun paikalla oli kaksi sitä pelannutta ja kuusi ei-pelannutta. Kukaan uutukaisista ei uskonut. Ja viiden minuutin kuluttua peli oli täysillä menossa. Hilpeä ajantappajapeli jota voi heittää erän tai pari odotellessa peli-iltaan saapuvia mattimyöhäisiä. Nappulat kiitävät kaartelevilla radoillaan joiden palasia pahvikorteilla kauniiksi kasvavalle laudalle asetellaan. Muihin ei saa törmätä mutta radat vievät vääjäämättä eteenpäin... viimeisenä hengissä säilyvä voittaa.

4.Mykerinos
Totta puhuen pelasin tätä vain yhtenä iltana syksyllä, mutta parin pelin jälkeen tämä ei ehkä vielä kaikkea itsestään antanut. Vaikutti lupaavalta. Parin erilaisen vaiheen yhdistelmä, jossa vallataan maata, valitaan sponsoreita ja vedetään hitaimpien pelaajien edestä kaikki hyvät jutut kuus-nolla. Tähän pitää paneutua vielä lisää.

5.Muuttuva labyrintti
Vanha klassikko pelasti joulunpyhät tylsyydeltä. Pelattiin tätä puolison kanssa kaikki illat sen jälkeen kun vanhempani kantoivat tämän matalaan majaamme joskus joulukuun pimeydessä. 80-luvulla tätä jo lapsukaisena alunperin tahkosi eikä ole viehättävyyttään kadottanut minnekään.

Pelien suhteen on erityismainittava Nuutisen emäntä, jota ilman en olisi pelannut noista melkein yhtäkään koska hän on hankkinut ne viimeistä paitsi kaikki meikäläisen siipeillessä. Ja missä sitä siipeilyä on tullut harrastettua? No anniskelupaikoissa tietty. Näissä allekirjoittanutta on saattanut moni Turussa liikkunut tietämättään havainnoida:

1. Cosmic Comic Cafe
2. Naantalin aurinkoinen, Hämeenkatu
3. Cafe Sirius
4. Bremer
5. Hansakorttelin Aschan, se postmodernimpi niistä

Ja, koska olen jo vanha ja luutunut, varmaan näissä pyörin jatkossakin. Tämän ikäiselle uudet asiat ovat jo vieraita ja pelottavia, oletusarvoisesti uhkaavia ja yleensä enemmän tai vähemmän vääränlaisia joka tapauksessa. Miettikää nyt tosi-tv:täkin! Mikäs se semmoinen oikein!