19.3.08

Hetki kadunmiehen elämässä

Kadunmies poistuu kahvilasta Hämeenkadulla ja tuntee olonsa jollain määrittelemättömällä tavalla ärtyneeksi. Hänen lippahattunsa on vinossa; sellainen ruudullinen. Siitä näkee kadunmiehen mielentilan, ja tällä kuluvalla hetkellä hän tosiaan on hieman ärtynyt. Kadunmies on juonut suuren kupillisen kahvia mustana, euro seitkyt, ja katsellut paitsi suurten ikkunoiden takana ohi viuhtovaa kulkijamassaa, myös kahvilan sisäistä asiakaskuntaa. Aivan erityisesti kadunmies on kiinnittänyt katseensa nuorisoon.

Nyt, jälleen kadulla, hän vetää henkeensä pakokaasun saostamaa ilmaa rauhoittuakseen. Hän sanoisi itselleen, jos olisi sellaisiin akkojen konsteihin taipuvainen, ettei hänellä ole syytä hermostua. Ei kadunmies suinkaan ole paha ihminen, hän on vain hirveän keskiverto. Ja kuten tiedämme, keskiverto alkaa tätä nykyä olla vanha. Toista on siellä Vietnamissa ja Burmassa ja ties missä Surinamissa, kadunmies miettii, sillä hän on lukenut lehtiä ja tietää että kolmansissa maissa vain harva on yli kolmikymppinen. Siellä ne nuorina sikiävät, ja miksei sitä itsekin olisi nuorena, sellaisissa lämpimänkosteissa oloissa. Vaan harmaassa isänmaassa on kadunmies joutunut hyvät vuotensa viettämään, ja siitä palaakin hänen mieleensä jälleen se halveksunta jota nuoriso kotiaan kohtaan tuntee.

Juuri hänen maataan kohtaan, hänen isänsä laukkufirmaa, isoisänsä maatilaa ja niinpäinpois, sitä kohtaan nämä kovaa nauravat tyttötukat tuntevat selvästi mitä suurinta vastenmieltä. Ja kadunmies näkee tummaihoisen pariskunnan kävelevän häntä kohti yli suojatien. Astuvat kuin omistaisivat, ja autot väistävät vaikkei valojakaan ole.

Ihan yllättäen kadunmiehen sydämeen käy piikki. Se on hieman kaareva ja pureutuu läpi kammioiden ja eteisten, kirnaisee aorttaa mennessään ja lopulta se kiertyy itseensä kiinni ja jää jäiseksi renkaaksi sisuksiin. Kadunmies oivaltaa, juuri siinä hetkessä, juuri katsoessaan tummaihoisen pariskunnan astuvan kahden valkoisen tiehen maalatun raidan väliä, että se mitä hän kuvittelee oikeutetuksi ylenkatseeksi ja pitkään eläneen viisaudeksi ja etuoikeudeksi, onkin epävarmuutta ja pelkoa, jonka juuret ovat paksut ja puiset ja kasvaneet lapsuuden sateisiin syksyihin kiinni. Kadunmies oivaltaa tämän niin nopeasti, ettei oikeastaan huomaa oivaltaneensa. Hän ei tiedosta, mutta jonnekin syvälle hänen sisäänsä tieto jää kytemään. Hän on yksi sadoistatuhansista samana vuonna syntyneistä, yksi miljoonasta samaan aikaan kansakoulun penkkiä kuluttaneesta, ja hän on näiden joukkojen keskellä yksin. Syntymästään asti niin yksin kuin ihminen voi olla, ja yksinäisyytensä ympärille hän on turvaksi tehnyt kuoren.

Lämpimän kuoren joskus, lähinnä humalassa, yleensä siis kylmän, mutta aina kovan. Ehdottomasti vahingoittumattoman. Kun kadumiehen sydän nyt lyö uusi rengas siihen koruna kiinnittyneenä, sen isku hajoittaa kuoren hetkeksi, tai ei hajoita - kuori vain yhden sydämenlyönnin ajaksi lakkaa olemasta. Ja sen hetken aikana kadunmiehen silmään kihoaa kyynel. Hän ehtii tuntea koko maailman lämmön, kaikkien ihmisten, kaikkien erilaisten ajatusten ja tunteiden tulvan.

Ja sydän lyö, ravistaen renkaan kyljestään pois. Kuori palaa takaisin, kadunmies pyyhkii roskan silmästään ja värähtää. Suoristaa lakkinsa ja alkaa kävellä kotiaan kohti. Hän on kolmatta päivää eläkkeellä ja yksin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sellainen mies joka on kansakoulun käynyt ei ole yksi myljoonista, ne ovat tuhaunsissa, sillä suurin osa sen ajan kapinoitsioista on jo maan alla. Ja kun rivistöt harvevat niin luonolisestti yksinäisyys lisääntyy.

Ugus kirjoitti...

Kapinoitsijaahan kadunmiehestä ei saa tekemälläkään.