Juolukkatieeli "Kesä ja keski-ikäinen mies, osa 11"

Rakastan Suomen kesää. Se houkuttelee liikkumaan. Ei ole montaa asiaa niin hienoa kuin pilvettömällä helteellä vaellella ympäri pehmeäksi lämmennyttä kaupunkia. Ilma väreilee, kaikkialla vallitsee levollisen raukea tunnelma, paitsi tällä hetkellä Ylioppilaskylässä kun päästin kissan ulos ja pesimispuuhissaan neuroottiset harakat huutavat raivopäisinä häiriten kaikkien tuhansien alueen asukkaiden kesärauhaa.

Mutta mitäpä aiemmin tänään? Ai niin, pyörämatka. Sellaiset ovatkin kesään mitä sopivinta ajanvietettä, ja kun astuin ovesta ulos, huomasin polkupyöränkin jo sarvet innostuksesta sykkien odottelevan (that's one seriously fucked up bike). Ei kun menoksi siis, taas.



Helle, siitä meikäläinen tykkää. Jo ylivuotavan tutuksi käynyt reitti johdatteli minut taas Kupittaalle teknologiakeskukseen, jonka halki siis olen jo ajanut Bertantielle ja Daniel Hjortin kadullekin, mutta nyt tein äkkiväärän vasemman ja lähdin Lemminkäisenkatua etelään. Pharmacity. Biocity. Datacity. Kuka nämä rakennukset on nimennyt, onneksi myös HK-ruokatalo ja tuoreen makkaramassan äitelä tuoksahdus. Lemminkäisenkadun varrelle on rakentunut ammatti-instituuttia ja it-alojen firmoja, mutta toisaalta sen varrella on myös ruosteista verkkoaitaa ja ruohottunutta jalkapallokenttää. Pidin maisemasta, pidin siitä että oli perkeleen kuuma, pidin siitä miten voikukanhahtuvat leijailivat lähes paikallaan ilmassa kun vain tiestä nouseva lämpö niitä johdatteli. Hitech-keskusten suuret lasiseinät paloivat kuin magnesiumliekki. Häiki, ja lokitkin olivat tien yllä matalalla, siivet liikkumatta, leijan tavoin hakeutuivat hiljalleen kohti vettä...



Pari risteystä myöhemmin sukelsin pienelle polulle, ja olin jo melkein kohteessani. Vasaramäen voisi nimen perusteella kuvitella olevan Turun konepajakeskus, mutta sepä onkin puistomainen hiekkateiden halkoma mäennyppylä täynnä vanhaa kerrostaloa ja jurosti syrjään vetäytyviä rintamamiestönöjä. Huoahdin näyn äärellä. Kesä tuntui yhä paksummalta täällä, ilma kävi kuumemmaksi ja velloi tien hiekan yllä. Kaikki väreili. Oli hiljaista keskellä päivää, ruohonleikkaajakin näytti kuolleen leikkurinsa koppiin, ajokki oli pysähtynyt oudosti puskaan. Mummo pyöräili verkkaisesti tien kahta puolta, ja minä lähes kävelyvauhtia hänen jäljessään.



Ja sitten olin halutusti kohteessani. Ettepä varmaan tienneet ennen tätä mitä juolukka on ruotsiksi? Miltäköhän tuntuu asua niinkin merkityksettömän marjan mukaan nimetyllä tiellä? Juolukka, tuo metsiemme turhuus! Pettäjämarja, jota moni lapsi on mustikaksi luullut... minäkin, mistä tämä katkeruus varmasti johtuu. Otin kuvia, siemailin vesipullostani sirkeänä, läheisen rivitalon pensasaidan takaa kuului sensuuntaista kröhimistä, että menisi tuokin työtön huumeitakäyttävä pitkätukkahippi meidän asuinsijoiltamme pois, ja minäpä menin.



Niillä main sitten eksyinkin. En tosin täysin omaa syytäni, vaan osoittavan sormen voi kohdistaa laumaan hikisiä, ruskettuneita, lihaksikkaita ja enimmäkseen alastomia miehiä, jotka olivat asfalttihommissa Lehmustiellä, suunnittelemallani kulkureitillä. Se olisi vienyt minut Vasaramäenpuistoon, jonka tahdoin tällä matkallani katsastaa. No niin, siispä kiertotielle. Ja sitten poikkikadulle ja toiselle, ja kun sitten saavuin johonkin puistontapaiseen, luulin olevani em. puistossa alueen pohjoisreunalla menossa kohti pohjoista, vaikka todellisuudessa olinkin alueen eteläreunalla menossa kohti länttä. Sattuuhan näitä. Näköjään. Vähät aavistin kun puiden reunustamaa tietä kuvasin, että olin kaksi päivää aiemmin puiden toista puolta pyöräillyt vastakkaiseen suuntaan tullessani hautuumaalta...



Poikki jalkapallokentän, tyttösiä seuraillen. Saavuin isolle tielle, jonka virheellisesti päättelin Hippoksentieksi, jota virheellisesti luulin kulkevani itään. Siinä vaiheessa kun Kupittaan Citymarket tuli vastaan, niksahti päässä, tiedätte varmaan sen tunteen kun seonnut suuntavaisto pyöräytetään paikalleen. Humahti hetken, Hippoksentie alkoi vasta tästä, olisipa noloa jos kukaan tuttu koskaan saisi tästäkin kuulla. Sukelsin punehtuen Veritas-stadionin nurkille, kuvasin jalkapalloilijoita kuin en mitään muuta elämässä koskaan olisi halunnut tehdä.



Maauimalassa grillautui liha. Surrealistinen on se näky, kun korkein verkkoaidoin rajatulle pienelle maaläiskälle on tuhat uimapukuista ihmistä sulloutuneena niin tiukkaan ettei nännikään näy. Siellä sitten mulivat ja patsastelevat, no kukin makunsa mukaan... Minä väistelin lapsia matkallani poikki Kupittaanpuiston ja pidin siitä että on kesä. Voi kuinka kovasti siitä pidinkään.



Yhdennentoista pyörämatkan pituus: 9,4 kilometriä.