Ka, Hvila! 8: Regatta, Merikannontie

Jossain päin Töölöä sijaitsi pieni punainen tupa, josta kuulin kuiskuttelua hämärillä kujilla öiseen aikaan. Senkaltainen tupa ettei toista moista, ja vasta kesän melkein mentyä olin saanut itseeni imettyä tarpeeksi urheutta uskaltaakseni vaeltaa poikki aavikon harmaan löytääkseni mainitun. Tai ehkä sittenkin oli kyseessä pikemminkin oma näköhavainto, jään yli Seurasaareen kevättalvella tehdyllä piknik-henkisellä pakomatkalla huomattu hämmentävyys: pieni kiva kahvitupa auki keskellä hankia, rantatöyräällä keikkumassa kuin jäihin menossa. En ollut silloin sillä tuulella, että olisi kahvi maistunut, enkä kyllä nytkään, mutta tiemmä kahviloista saa muutakin juomista, olihan tämäkin ikiaikainen legenda kai tarkistettava.

Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.

Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.

Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.

"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden.

"Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.

Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne

Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.

Suulinpieleen

Eilen oli pääkaupunkiseudulla ukkosmyrsky, jota varmaan on muualla Suomessa tänään naureskeltu: että ihan ukkonen, voi niitä hesalaisia, taas ovat siellä seonneet kun vähän jytisee. Mutta olipa se aika myräkkä kyllä. Ensin laskeutui pimeys, öiseen verrattava kun katuvalotkin syttivät kesken kaiken. Sitten nousi tuuli, joka heitteli esineitä. Ja sitten alkoi taivas välkkyä, vesi tulvehtia ja niin edes. Onhan se vaikuttava elämys kun tunnin verran lyö taivaantäys salamoita alle sekunnin välein ja jytinä on koko ajan yhtäjaksoista.

Mutta ei se nyt kovin kokemani ukkonen sentään ollut.

Kotipaikkakunnallani oli 80-luvun jälkipuoliskon kesinä aivan hirveitä ukonilmoja vuosi toisensa jälkeen. Muistan kun kerran jokin pallosalaman kaltainen singahti kunnan keskuskatua pitkin muutama minuuttia ennen taivaitten aukenemista. Meni kuin ohjus ja räjähtäen osui uimahallin seinään. Siwan, tai vissiin silloisen Mantelin, pihassa olivat ihmisten ihokarvat nousseet pystyyn kun sähköä oli mennyt muutama miljoona wattia traktorinleveyden päästä ohi.

Ei se ollut se kovin ukkonen, vaikka kova sitäkin seurasi. Minun lakkiaispäiväni jälkeisenä pyhänä, ja tämähän sentään tapahtui vasta 90-luvun puolivälissä, räjähteli taivaalla silloinkin. Vesi nousi lukion ruokasaliin melkein kattoon asti, kun se sijaitsee puoliksi maan alla. Päivää aiemmin olisi menneet juhlat uusiksi, nyt vain hikoiltiin valkolakki päässä hirmu helteessä, en ole muuten lakkia nähnyt sittemmin. Muistan että olin ajamassa silloin sunnuntaina kotiinpäin puolenpäivän maissa, oli kesäkuun ensimmäinen päivä siis. Yhtäkkiä tuli niin pimeää, kuin napista naksauttaen, että auton valokeilat maalailivat peltotien reunaan kuvioita. Sitten taivaalla räjähti pommi.

Mutta kovin ukonilma? No eihän se tämä ollut. Se kovin oli jotain 80-luvun loppua, olisinko vähän toisella kymmenellä ollut. Oli alkukesän päivä, ei mikään erityishelteinen, taivaalle alkoi kerääntyä hiukan sennäköistä pilveä, että pian ukkostaa. Olin meidän kotitalomme pihassa muun perheen kanssa. Katselimme pilvien suuntaan nähdäksemme välähteleekö jo jossain. Aurinko paistoi vielä pihaan, pilven reuna lähestyi vasta. Varoittamatta puu suoraan tien toisella puolella, vajaan viidenkymmenen metrin päässä meistä, räjähti palasiksi. Taivaalta kajahti asianmukainen jymähdys noin neljännessekunnin viiveellä. Juoksimme sisälle. Vesi alkoi hakata ikkunoihin, pimeys vyöryi ylle. Noin minuutissa ulkona oli täysi sotatila. Valot välkkyivät, jyrinä oli sitä luokkaa että sisällä sai huutaa vierustoverille saadakseen äänensä kuuluviin. Talo muuttui kummitustaloksi kun kaikki valot, jotka siis olivat oletusarvoisesti olleet keskellä kesäpäivää pois päältä, syttyivät ja sammuivat, sähköpääkytkin nakutti eestaas kuin mielenvikainen. Ja takasta sinkosi sisälle vettä pitkässä kaaressa. Se tuli taivaalta sellaisella paineella ja niin suoraan alas, että tuli koko savupiipun matkan osumatta seiniin ja vasta takan tulipesässä läjähti kosketukseen jonkin kiinteän kanssa.

En muista kauanko tämä myräkkä kesti, mutta kyllä se pojankoltiaisesta melko pitkältä ajalta tuntui. Olen sen jälkeen pelännyt ukonilmaa. Tämä ei ole vitsi. Minä en totisesti pidä ukkosesta, en niiden lapsuuden sähkömyrskyjen jälkeen mitä olen muutaman kokenut. Kaupungissa pelko lieventyy levottomuudeksi; tiedoksi siitä, että kerrostalossa on ihminen enimmäkseen luonnonvoimilta suojassa. Maalla saatan ajautua asteittaiseen pakokauhuun vielä nykyisinkin kun taivas äkisti tummenee.

Niin että saattoihan se eilinen olla aika kova ukonilma, en kiellä. Mutta kyllä meillä konkareilla sentään vähintään yksi kovempi on aina koettuna.

Kolme hetkeä osoitteessa Kryptalon 3

1. Njunah katseli lähestyvää prekdiittiä etsimen läpi. Se räpytteli siipiään, kimalteli sinisenä kuiden hohteessa ja sen nivelet iskivät hämärässä ilmassa kipinää. Njunah oli nähnyt noin ison prekdiitin viimeksi lapsena. Suuri sinipunainen yksilö oli laskeutunut hänen kuorensa palasten päälle. Silloin oli ollut aamu, nyt ilta lähestyi, Njunah tiesi kohta päättyvänsä. Hän lipui seinämästä työntyvien antennien eteen. Ne käpertyivät kokoon, rullaantuivat. Hänen lapsena näkemänsä prekdiitti oli hajonnut palasiksi pian laskeuduttuaan. Sinisenä kuultava neste oli virrannut sen katkenneesta nokasta. Njunah oli syönyt prekdiitin palasia, muistanut asioita. Väitettiin, ettei hän ollut sen vuoksi mennyt sinne minne muut menivät hämärän koittaessa. Njunah ei ollut koskaan kokenut varjoa, ei täydellistä, ei mustaa. Hän katsoi lähestyvää prekdiittiä ja syöksyi kohti etsimen siniseen ihoon piirtämää pistettä.

2. Maailman viimeinen tunnettu badatiankielinen katkelma oli heidän työpöydällään. Sen kirjaimet olivat jo muuttuneet kuviksi, sen sisältämä asia oli läpitunkeutumaton nyt, se oli enää materiaan piirrettyjä painanteita, ja silti siitä tiesi: joku oli sen joskus ymmärtänyt. He olivat kumartuneet tekstin ylle. Se värisi hiljaa. Se kertoi lentävästä olennosta, kuoriutuvista toukista, ja kaikki tulivat palasista kokoon, hajosivat lopussa taas palasiksi. Niin he sen tulkitsivat. Siltä kirjaimet näyttivät. He nauroivat. "Lähdetäänkö kävelylle?", toinen kysyi. "Siellä on kuutamo." Toinen nyökkäsi. He pitivät kuutamokävelyistä. Puolivälissä peltotietä jokin lensi matalalla heidän ylitseen. He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja ulvoivat kuin sudet. Niitä tuli lisää ja lisää, lentäessään ne sihisivät.

3. He olivat suunnitelleet Kryptalonin vahingossa. Sen rujous johtui ennen kaikkea suunnittelemattomuudesta, sen taipumuksesta romahtaa kasaan sieltä, missä sitä ei jatkuvasti huollettu ja ylläpidetty, kuunneltu ja ymmärretty, silitelty päälaelle ja annettu karkkia. Ehkä rakkaudesta syntynyt ei koskaan voinut olla täydellinen. Sen taustalla oli harkitsematon kiihko, tunteella sokaistu välttämättömyys, halu ilman tarkoitusta. Joka tapauksessa, omalla tavallaan, Kryptalon kukoisti. He näkivät sen kaarevalle taivaalle heijastuvan öisin valoja ja he pitivät siitä. Se palkitsi heidät toisinaan maailmoilla, tähdillä, kulttuureilla. "Katso nyt sitä", M sanoi syvältä sohvansa sylistä osoittaen pitkällä sormellaan näyttöruutua, jolla Kryptalon vaelsi loputonta rataansa. "Edelleen se on kaunis", N vastasi. He sytyttivät kynttilän ja viettivät sen hetken kuunnellen tulen ääntä. Joku olisi ehkä toivonut heidän suutelevan, mutta tämä ei ollut sellainen elokuva.