Eilen illalla vietin kolme tuntia katsoen elokuvateatteri Dianassa Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat. Voi vain todeta elokuvan olleen miellyttävin yhtäjaksoinen kolmetuntinen jonka olen viettänyt pitkään aikaan. Leone teki elokuvia riisumalla niistä pois kaiken ylimääräisen; ei turhaa dialogia, ei turhia luonteenpiirteitä henkilöillä, ei turhia henkilöitä ylipäätään. Kaikki on hiottua, terästettyä, kärjistettyä aina siihen pisteeseen asti jossa saavutetaan kulminaatio nimeltä "spektaakkeli".
Nyt näytetty versio oli tänä vuonna remasteroitu puolisen tuntia alkuperäistä pidempi versio, joskaan en kyennyt täysin paikallistamaan sitä, mihin väleihin nuo lisäykset olivat ilmestyneet. Ehkä on liian kauan siitä kun viimeksi elokuvan näin, tai sitten olin vain spektaakkelin hypnotisoivassa otteessa - mitä ei Morriconen kieroutunut soundtrack lainkaan haitannut. Etenkin viimeisten kymmenen minuutin aikana musiikki nousi lähes kuvakerrontaa tärkeämmäksi tekijäksi elokuvassa. "Blondie, you filthy son of a b-"
Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia? Kaipaan vilpittömyyttä, elokuvan tekemisen ja tarinan kerronnan iloa. Muutama viikko sitten kävin katsomassa Lars von Trierin Dogvillen, ja kolme tuntia varsin mielenkiintoista spektaakkeliahan tuokin elokuva tarjosi. Mutta jos pitää valita näistä kahdesta parempi elokuva, ikimuistoisempi, se johon todella voi kadottaa itsensä niin että haluaa nähdä sen tasaisin väliajoin uudestaan... valinta ei ole valinta laisinkaan, kuten eräskin käytännöllinen jenkkisanonta kuuluu. Kaikella kunnioituksella von Trieriä kohtaan tietenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti