Ah, Silmänkääntövankila on palannut takaisin kaupunkiaskareittensa pariin. Kuinka mukavalta tuntuikaan tänä aamuna pitkästä aikaa (viikko on flexibiliteetti jo sinällään) katsella auringon heijastumista tuttujen rakennusten jäisistä seinistä, kävellä päin punaisia tutuissa liikennevaloissa, olla tervehtimättä sattumalta kohdattuja tuttuja kadulla. Ihan mieli liikuttui. Tuomaansiltaa ylittäessäni törmäsin sattumalta Höpö-Penaan, tuohon harvojen tuntemaan mutta sitäkin useamman rakastamaan sattuman sankariin, joka totesi ettei kaupunki kerta kaikkiaan ole tuntunut samalta ilman minua. Ja muutamaa tuhatta muuta. Opiskelijapainotteisuus lienee muuttanut kaupunkikuvan lomien ajaksi melko radikaalisti. Muuttaako se tunnelmaa kaupungissa? Tuntuuko paikka yhtäkkiä vanhemmalta? Onko hiljaisempaa, katoaako kaduilta visuaalinen ärsyke? Miten kaupankäyntiin vaikuttaa se, että me olemme lähes kaikki jossain muualla, katoamassa metsän heittämien varjojen keskelle puolijäätyneiden peltojen upottaviin ojanpenkkoihin? Sitä emme saa koskaan tietää. Nyt olen kuitenkin palannut. Uusivuosi räjähtää pian päin näköä, ja se saa pienet eläimet pelkäämään. Suuret silmät vilkuilevat sinne tänne ja kuono värähtää kuin sähkö räpsähtäisi sen läpi. Minä olen palannut kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti