Silmänkääntövankilan ankara urbaanius on nyt vaihtunut hetken kestäväksi maaseutuelämäksi. Selvittyäni aamulla Siperiaa emuloivasta Turusta pois - vyötärölle asti ylettyvät kinokset ovat jotain jota en olekaan keskustan jalkakäytävillä vielä ennen päässyt kokemaan - olen viettänyt päivän mm. tehden lumitöitä, kantaen takkapuita ja keittäen kahvia. Ei hullumpaa, saattaisi joku todeta, mutta totuus on että vaikka Turussa olikin lunta sitä verran että kaikki järkeenkäyvät mittaustavat pettivät on täällä kyllä aika helvetisti kylmempi. Ja pimeämpi. Ja pirusti vähemmän tv-kanavia. Toisaalta mikäs on viettäessä viikon verran talossa jossa on sekä a) nähty että b) kuultu kummituksia, jossa tavarat ovat todistettavasti liikkuneet itsekseen, jonka pihalta olen kerran katsellut selittämätöntä valoilmiötä taivaalla ja jonka nurmikota löytyi kerran kummallinen kristallinpala. Etiäiset & muut takiaiset ovat jo arkipäivää täällä, ja pimeän tullessa (katuvaloissahan kunta tunnetusti säästää - ja tehokkaasti sen tekeekin!) kaiken ylle kuin musta samettihuppu on täällä sitä jotain jota neuroottisissa piireissä tunnelmaksikin kutsutaan.
"Olla uskomatta mitään tai uskoa kaikki ovat kaksi äärimmäistä ominaisuutta, jotka eivät ole minkään arvoisia."
(Pierre Bayle)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti