Miksei koskaan kesällä muista millaista helvettiä on kahdenkymmenen asteen pakkanen? Tai muista sitä tunnetta kun sisäelimet umpijäätyvät hitaasti mutta varmasti? Ehkä tämä jokavuotinen amnesia on pelkkä itsesuojeluvaiston sanelema ilmiö. Jos todella muistaisi talven, viiltäisi todennäköisesti ranteensa joskus lokakuun alkupuolella. Ilmiönä kahdenkymmenen asteen pakkasessa jäätyminen vastaa jonkinlaista hidasta lahoamista. Ensin pysähtyy, sitten kadottaa kyvyn kommunikoida, lopulta kyvyn reagoida. Ehkä sitten on jo kuollut, ehkä sitten voi jo palata takaisin kesään, ainakin niinä viimeisinä suloisenkauniina hetkinä joina tajunta irtoaa toimintaansa sammuttavasta ruumiista! Voi noita hetkiä, aina riesanamme!
Niille jotka ovat havainneet tänään yhden kuukauden täyttävän Silmänkääntövankilan ulosannissa lievää häiriintyneisyyttä viimeisen kahden päivän aikana, voin vakuuttaa että kyseessä on pelkkä kaupunki-maaseutu -siirtymän aiheuttama hetkellinen häiriö ja totuttuun palataan kunhan täältä takaisin Turkuun päästään. Maaseutuelämä ei totisesti sovi minulle - eilenkin join vahingossa liikaa kahvia. Maalla mukit ovat suurempia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti