Eilisen merkinnän kryptistä otsikkoa on syytä selittää. Tarkoitus ei nimittäin alunperin ollut kirjoittaa kauniista maisemista lainkaan, vaan kohteesta jonne kuljin tuon rauhallisen, jopa levollisen, ajan taakseen jättämän jokirannan poikki. Kohde oli Lidl. Jonkinlaisen kaupan käsitteen alla kulkeva tavaralaari, jossa kansamme ex-toivot törmäilevät toisiinsa pikkufiatinkokoisilla ostoskärryillään joihin mahtuu muutama korillinen limsaa, pari konttia keksejä, tukkupakkaus leipää, säiliö hilloa, tynnyri pesujauhetta ja gallona majoneesia. Aistin helvetin läsnäolon siellä. Se huokui käytävien yllä Michel de Nostradamen hahmossa varoittaen meitä kuluttamasta yli kykyjemme sillä tuo hahmo oli nähnyt huomisen eikä huominen ollut kaunis. Ja me ostimme, ja ostimme. Ja minä kiinnitin huomioni laajakuvatelevisioihin, joita oli kasattu keoksi, halpaa alkoholijuomaa hamstraavaan maastopukuiseen mieheen ja ulko-oven ääressä muslimeille kovaäänisiä tappouhkauksia huutavaan ruusunpunaiseen talvitakkiin pukeutuneeseen mummoon. Ja minä tiesin taas Nostradamuksen olleen oikeassa. "Lidl lidl", minä totesin ilkikurisesti, vilkutin silmääni, astuin alas korotetulta parkkipaikalta ja Kärsämäentietä holtittomasti syöksynyt täysperävaunurekka siirsi minut ajasta ikuisuuteen. Hetken kuluttua kaikki oli taas hyvin.
Lisääkin raportoitavaa on. Puolitoista viikkoa sitten tapahtunut kirjatentin nimellä kulkenut henkilökohtainen farssini oli saanut vt. professorin arvion. Ykkösellä läpi, mutta veikkaan siitäkin olevan puolet sääliä. Oli se niin avuton yritelmä esseeksi. Ei minusta ollut siihen. Olkoonkin että opiskelen kotimaista kirjallisuutta. Minulla on silti oikeus inhota sitä mikä on mielestäni paskaa. Teeskentelyni ei yllä erinomaisen esseen tasolle, vaikka yrittäisin miten. Se ei vain onnistu. Minua ei kiinnosta Väinämöiset, Joukahaiset ja muut Louhet, se helvetillinen kalevalamitta jo kalskahtaa korvaani ärsyttävän epätahtisena nylkytyksenä. Runeberg on yhtä hirveää tuubaa. Yltiöromanttista patrioottipaskaa, Vänrikki Stool on vain köyhän, kurjan ja mitättömän kansan piristysyritys, joka onnistui tarkoituksessaan täysin; hävitystä sodasta tuli kunnian hetki. Älkää viitsikö! Ne on yltiöpatrioottisen höyrypään puolisekavia houreita kaikki. Eikö niillä ole ihmisiä jo tarpeeksi kiusattu? Snellmanista, vanhasta kaunokirjallisella saralla täysin kykenemättömästä sovinistista, en sitten mitään sanokaan, hän ei ansaitse sitä kuitenkaan. Ja Kivi! On se kai mukavaa lukea juopottelevista, tappelevista ja huutavista idiooteista. Takuulla. Ahlqvist oli oikeassa teilatessaan tämänkin tuotoksen alimpaan helvettiin, harmi ettei saatellut omia runojaan sinne samalla. Ne ovat säälittäviä räpellyksiä. Meidän uljas kirjallisuudenhistoriamme on taas kerran kirkastunut minulle. Se tekee sen toisinaan. Pyydän "anteeksi" loukkaantuneilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti