Avotuli on niitä asioita joita saa elämässään sellaisella kiksejä aiheuttavalla tavalla pelätä. Aamupäivän takkatulen kanssa puuhailleena on nyt illalla hyvä mieli siitä että on saanut talon lämpimäksi; kesyttänyt tulen. Käskenyt sitä toimimaan haluamallaan tavalla, ja tuli on totellut. On tullut sytyteltyä kynttilöitä. Talvipäivänseisauksesta on pari päivää, mutta edelleen on aika pimeää ja kun on pimeää tarvitaan kynttilöitä. Jotkut niistä palavat lepattaen, toiset pitkinä suorina liekkeinä jotka muistuttavat kapeaa ja teräväkärkistä sulkaa. Ja taas tuli on kesytetty. "Pysy siinä kynttilässä, valaise tämän pöydän ympäristö", olen käskenyt ja tuli on totellut. Ja aina on kuitenkin vaara. Villapuseron hihassa voi olla roikkuva lanka kun ojentaa kättä takkaa kohti. Tuikkukynttilät saattavat leimahtaa - olen itse nähnyt niin käyvän ja se on melko räjähtävä näky. On kipinöitä ja kuumuutta. Ulkotulet saattavat heittäytyä vallan holtittomiksi, varsinkin tuulella. Niitä ei pidä sammuttaa kaatamalla tuleen ämpärillinen vettä. Kokeiltu on, ja vaikka tuli lopulta sammuikin, äityi se ensin jossain määrin raamatulliseksi; tulipatsas näkyi kauas. Minä olen nähnyt muutaman viime vuoden aikana avotulen lyövän esiin myös leivänpaahtimesta, monitorista ja sähköuunista. Kesyttömiä, arvaamattomia tulia. Mikään ei kuitenkaan pala niin arvaamattomasti kuin ihminen palaessaan loppuun. Hidasta palamista, ja kuitenkin niin huomaamatonta. Siis loppuunpalaminen. Sydän muuttuu mustaksi ja kovaksi, niin kuin kynttilän sydän. Ulkokuori sulaa pois. Hidas palaminen ei tuota kipinöitä. Se ei jätä jälkeensä savua. Kukaan ei ole kesyttämässä loppuunpalamista, sillä sitä on mahdoton kesyttää. Liekit lyövät vasten kasvoja, toisinaan. Pistää miettimään.
"Romantikko tuo epätoivoinen
ennen tulessa kärysi lemmen
Nyt poika tuhti iloinen
kujalla vastaan käy vihellellen"
(Lapinlahden Linnut, Pentti polttaa taloja)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti