BISMILLAH! kimmahti hammaslääkärin työhuoneen takaseinästä kun Freddie Mercury vokaalireväytti sen taas eetteriin puolipaikallisen rockradion kautta. Sai suupieleni kääntymään hymyyn, mikä silminnähden kiusasi hammaslääkäriä, joka jurnautti poran syvemmälle, se tuntui toistelevan hammasluuni sisällä Yhdysvaltojen osavaltion nimeä, Njiark, Njiark, Njiark, tai ehkä kaupungin. Vesi kihosi silmiini ja pääni sisällä lauloin mukana, "let me go!", ääneen en uskaltanut, pelkäsin kieleni puolesta, pora oli sitä lähellä.
Puudutusainetta oli lipsahtanut ruiskuun kaiketi hieman liikaa ja hammaslääkärin viimeisen perjantaiasiakkaan sisään astuessa jo epävakaaksi käynyt käsi lipsahti sekin ja puudutuspiikki oli painunut ikenen sijasta paitsi poskeeni, myös siitä ulos ja jos asiasta jonkin hyvän puolen löysi niin sen, että potilastuoli ei taatusi tuntenut pitkään aikaan kipua. Minä sen sijaan. Yritin josko yninä auttaisi, pusersin käteni samalla nyrkkiin varmuuden vuoksi ja jännitin joka lihaksen, tuskaa se ei keventänyt, mieltä kyllä, ja pian olinkin jo kotona, nakkasin kourallisen särkylääkkeitä sisuksiini ja kalapuikot unohtuivat pannulle, minä tv:n ääreen. Paikallisuutisissa haastateltiin yliopiston lehtoria, joka oli kiedottu syvälle murhaskandaaliin mahdollisesti syyttömänä. Puhelin soi, pelastaen ruokani, melkein. "Olitko jo lähdössä?" En, koska olin unohtanut, mutta ikkunasta näkyvät linja-auton perävalot kertoivat että pian olisin, ja kävellen.
Syntymäpäiväjuhlat, eikä vain yhdet, vaan kahdet. Nyrjäytin nilkkani loikkiessani alas rappusia, mutta nelinkertaisesti lääkärin suosituksen ylittävä kipulääkeannostus siirsi ruumiinvamman huomaamisen puolella vuorokaudella eteenpäin. Outo rahina nilkan paikkeilta toki kiinnitti huomioni, ja muutkin illan mittaan jaksoivat hämmästellä jalan osoittamista lähes 60 astetta normaalista poikkeavaan suuntaan, mutten tullut vilkaisseeksi alas koska epäilin heidän juuri sitä yrittävän. Menin siihen halpaan kerran yläasteella, sittemmin olen ollut viisaampi.
Ajattelin olla illan juomatta koska seuraavanakin päivänä oli iltapuhdetta luvassa, mutta minkäs voi kun viereen istuu Pietarin matkaaja ja alkaa tarjota vodkapaukkuja. Join, särkylääke muistui mieleen kolmannen kohdalla, eikä siinä vaiheessa enää vaikuttanut uhalta terveydelle. Paljon enempää en muistakaan, joku saattoi heittää esineen läpi lasista, tai ehkä se oli pääni, ääni muistuttaa joskus paljolti samaa. Kun porukka alkoi kärttää siirtymistä baariin, ilmoitin poistuvani kotiin nukkumaan ja kohta huomasin tilaavani lisää juotavaa Bristolin tiskiltä. Leukaan sattui, mikä selvisi pian suoraksi seuraukseksi siitä, että jalkakin oli alkanut reagoida luunpalasten toisiaan vasten nirhatessa ja antanut periksi sopivasti baaritiskin edessä, pudottaen samalla minua puolisen metriä alaspäin. Baarimikko oli sillä hetkellä selin, mikä antoi minulle tilaisuuden olla tulematta heitetyksi ulos.
Istuimme tupakoimattomien puolella, ja oudon tutulta kuulostanut ääni ehdotti toistuvasti että joisimme hänen kanssaan maljan tsunamille. Eikö uhreille kuitenkin, joku ehdotti, mikä osui oikeampaan kuin arvasimmekaan, koska tuskin oli Kimble-peli havaittu kun viereisessä pöydässä jo alettiin lyödä miestä rikkinäisellä pullolla, ei sillä ehjemmällä päällä. Veri tirsahti kuin sittemmin poskipäästäni kun viimein hieman ennen kolmea kompuroin Hämeenkadulta näppäräksi päättelemääni aiemmin tuntematonta oikotietä pitkin umpikujaan. Mieleni oli kuitenkin lämmin, koska baarista jäi mukava muisto; kimppahali. Kyllä kannatti, ajattelin ja ehdin jo arvella muistolla olevan fyysinenkin kyky lämmittää kunnes tajusin että olin melkein kotiovella, joka oli melkein näkyvissä savun ja liekkien alta ja vasta sitten muistin etten sittenkään muistanut ottaa niitä kalapuikkoja hellalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti