Pahuus on siirtynyt yhteen alttarin vasemmalla seinustalla seisovaan haarniskaan, näen sen tummanharmaan silmikon sisällä pienen mustan väläyksen ja vuosisatoja sitten puusta veistetty krusifiksi alkaa haihtua savuten saarnastuolin kyljestä pois. Odottelen aikani. Kirkkoon ei tule ketään muuta, keskellä parhainta turistikautta minä olen siellä ihan yllättäen aivan yksin.
Liike alkaa, haarniska ottaa askeleen minua kohti ja kohotan sen suuntaan miekkaani. Se on painavampi kuin muistin, ja pidempi.
-De corpus diabolic Hieronymia! minä karjaisen ja kipinöitä kirkon tunkkaiseen ilmaan sinkoava miekka halkaisee hämäryyttä ulvaisten, uppoaa kirnahtaen haarniskan kylkeen eikä mokoma edes hidasta, sen toinen askel on varmempi kuin ensimmäinen ja kolmas on jo voimakas. Haarniska paisuu, lihakset kasvavat sen sisään ja turpoavat metalliin kiinni, sen saumat hehkuvat kuumina ja huomaan miekankin alkaneen lämmitä, kun vedän sen haarniskasta irti, se on koko mustalta teräksiseltä pituudeltaan jo melkein kuuma.
Sormiani polttaa ja minun on pakko pudottaa miekka lattialle. Terävä kilahdus kaikuu kirkossa. Kohotan katseeni ylös kirkon päätyseinän ruusunmuotoiseen ikkunaan. Lasimaalauksen Jeesus virnistää, iskee silmää ja kohottaa minulle keskisormensa. Kiroan sitä ettei kamera ole koskaan mukana silloin kun sitä todella tarvitsisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti