Ostin tulitikun. Arvelin toimenpiteen lämmittävän ostotapahtuman kumpaakin osapuolta, sekä tikun myynyttä lasta että minua. Varjelin tikkua kävellessäni lumisateessa kotiin. Pidin sitä kämmenieni suojassa kuin linnunpoikasta.
Vasta kotiovella tajusin miten paljon minuun oli sattunut nähdä tuo kalpea lapsi myymässä tulitikkuja syrjäisellä kujalla myöhään talvi-iltana. Putosin polvilleni. Raahauduin sisään asuntooni ulvoen tuskaani kuin koira. Kyyneleet eivät pesseet näkyä silmistäni. Mikä minä oikein kuvittelin olevani, hyväntekijä? Yhdellä ruostuneella roposella ostin itselleni hyvän omantunnon. Lapsi jäi kujalle odottamaan seuraavaa almua.
Hieno asuntoni ei lämmittänyt minua. Raastoin vaatteet yltäni. Halusin satuttaa itseäni. Vihasin sitä mikä olin. Minä tajusin rakastuneeni asioihin; ensin siihen elämään jonka olin itselleni muiden kärsimyksistä välittämättä rakentanut, sitten sen aiheuttamaan tyhjyyteen, lopulta muiden yläpuolella olemiseen. Nyt olin rakastunut lapseen, joka oli myynyt minulle tulitikun.
Ihohuokoseni erittivät paksua bensiininhajuista hikeä. Nostin laajakulmatelevisioni ja paiskasin sen olohuoneen lasipöydästä läpi, minkä jälkeen heittäydyin sirpaleisiin. Kuvittelin minua ruoskittavan. Viilsin kieleni halki yhdellä suurella kiilanmuotoisella palalla. Vereni maistui alistamiselle.
Lopulta huohotin eläimenä. Matto oli pilalla. Häpesin, kun ymmärsin että olisin voinut mennä kujalle ja lahjoittaa sen lapselle, nyt se oli veressä. Typerystä lyödään, ajattelin, ja iskin leukaani. Miksi minä lahjoittaisin lapselle maton enkä vaatteita?
"Mitä voin tehdä?", huusin. Ruokaa, sanoi lapsi ajatuksissani, hänen kalpeat kasvonsa yhä utuisemmiksi muistissani käyvinä. Juoksin keittiöön, epätoivoissani aloin viskoa suureen nahkaiseen matkalaukkuun kaikkea ruokakaapistani. Oksensin kauhuissani nähdessäni millaisia eliitiherkkuja olin kaappini täyteen kerännyt. Oksensin, kunnes vatsani kouristeli tyhjyyttään, jatkoin pakkaamista. Halusin antaa lapselle kaiken. Kotini, minä vasta silloin keksin. Minä en ollut ansainnut elämää jota vietin.
Purin sormeeni syvän haavan jotta en unohtaisi miten lapsi kärsi. Vedin jalkaani housut ja kengät, ruoskitun selkäni halusin jättää kaikkien näkyviin. Oli tullut yö, ja yö on katuvien aikaa. Juoksin ulos, ruuat mukanani, ja ennen kaikkea tulitikku. Kujalla lapsi makasi hiljaa, lumi oli alkanut kerääntyä hänen ylleen. Seisahduin hänen eteensä. Huusin Jumalaa. Kumarruin, "katso!", kuiskasin, halusin lapsen näkevän. Raapaisin tulitikun karkeaa nahkavyötäni vasten ja nostin otsalleni. Hiukseni syttyivät, ne paloivat soihtuna, loputtoman anteeksipyynnön majakkana pysähtyneessä yössä eikä kaikki Taivaan lumi saanut minua sammumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti