Sydän löi hiljalleen, tylsänä. Ajatuksiin räiskähti kummallisia kuvia, ne törmäilivät ja jättivät nestemäisiä valumajälkiä. Kuin olisi raapaissut tulitikun kun avasi silmänsä. Oliko katto lähempänä joka aamu?
Sydän löi, keuhko hengitteli, kitsaasti. Silmät liukuivat ikkunan luokse, kylmästä vasta tajusi että oli itsekin siinä. Valo napsahteli soluihin. Vuokraisäntä ei suosinut lämmittämistä, patterit kävivät puoliteholla.
Verkkokalvoihin paloi seinään teipattu valokuva. Vatsa kramppasi. Aamu, kohta oksentaisi taas. Kissa puski jaloissa ja halusi ruokaa. Käsi kohosi lämpimälle poskelle. Vielä muutama kuukausi. Vanha talo raahautui kohti päivää.
Hänet oli taas nähnyt unessa, samanlaisena kuin kesällä. Mistä tiesi olivatko ratkaisut oikeita? Ihmisen suurin elin on iho. Toisen ihmisen iho on talvisin lämpimämpi kuin tuli. Hengitys näkyi lasissa, sormi vapisi sihen nimikirjaimet.
Potkun melkein jo tunsi. Kissa jäi odottamaan ruokaansa.
Kaiken sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti