Niin kauniina kaartuu jäykistynyt varjo makuuhuoneen valkoista kaapinovea vasten kirkkaansinisessä täysikuun valossa kevättalven lämpimänä yönä. Meidän varjomme toisissaan kiinni, siluetteina nukketeatterissa jonka esittäjä kertoo vaienneelle yleisölleen rakastelun yksinkertaisen totuuden kaikessa kauneudessaan. Ja oi kun sinun lämpimät huulesi. Minun täytyy tunnustaa etten ole ennen ollut näin lähellä ketään, varjot sulautuvat yhdeksi. Minä olen kaikkialla siinä huoneessa, näen meidän varjomme jokaisella seinällä. Sinun rakkautesi liukuu kuin kala vedessä, minä olen vajonnut pohjaan, olen väsynyt ja meri on sininen yön taivas minun ylläni on aaltoja. Kätesi liukuvat käsiesi varjon yli ja minun kuvajaiseni pinta värähtää. Sinusta tulee minä ja teemme kaiken uudelleen äskeisen peilikuvana eikä maailma sittenkään lopu ihan vielä. Kuu katoaa ennen aamua, hiljaisuudessa on aikaa ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti