Kuinka suuri osa elämästäni viimeisten kuukausien aikana on ollut syntyneen tyhjiön täyttämistä? Mitkä asiat ovat niitä jotka olisivat tapahtuneet siitä huolimatta, mitkä niitä jotka tapahtuivat vain koska. Tämä tuntuu tärkeältä kysymykseltä. Tähän vastauksen löytäminen on tällä hetkellä avain, joka saattaa minut eteenpäin tästä lukitusta huoneesta, jonka seinät ovat lähempänä toisiaan kuin 18 neliön asuntoni seinät.
Vielä jokin aika sitten olin valmis nukahtamaan kauniiseen uneen ja heräämään vuoden 2003 joulukuussa, valmiina yrittämään estää niitä asioita tapahtumasta jotka tapahtuivat. Enää se ei tunnu hyvältä ratkaisulta. On tapahtunut liikaa, hyviäkin asioita. Olisinko valmis hylkäämään ne siitä hyvästä että saisin uuden yrityksen? Tunnen itseni petturiksi kirjoittaessani näitä rivejä. Miksi uskottelisin että mikään voisi olla tärkeämpää minulle kuin se mikä oli? Haluaisin sekä hävetä että pelätä näitä ajatuksiani, mutta tunnen myös halua puolustaa näiden kuukausien aikana koettuja hyviä asioita; korvaamattomia ja ainutkertaisia asioita. Minä olen ansainnut ne, eikä niitä olisi tapahtunut ellei...
Järjetön ristiriita. Minä en enää jokaisen valvehetkeni ajan tiedä toivovani vain yhtä asiaa tapahtuvaksi, ja se yhtä aikaa sekä tuntuu että ei tunnu oikealta. Minä olen saavuttanut rajan. Tunnen itseni ja tiedän ottavani rajalta vielä monta askelta taaksepäin, mutta toisaalta uskon joskus palaavani tänne, astuvani henkisen kuiluni yli. Ja sen pitäisi olla hyvä ja helpottava ajatus, mutta se on kaikkea muuta. Se on loputtomuudessaan lohduton.
Minulla on ollut elämässäni aina kaksi pelkoa. Ensimmäinen on, että satutan itselleni rakkaita ihmisiä ja juuri sen olen kaikista yrityksistä huolimatta saavuttanut. Toinen on se, että elän elämäni yksin; minua ei ole tehty siihen. Tuntuu että murenen hitaasti. Yksin ei ole kokonainen.
Jutta on pohtinut samoja inspiroiden minuakin näihin ajatuksiin. Jos minä mahdollisesti joskus varastinkin häneltä muutaman ajatuksen, hän iskee nyt takaisin kirjoittamalla juuri niistä asioista kuin minäkin haluaisin kirjoittaa, juuri siten kuin itsekin toivoisin osaavani.
"Would you join a Slow marching band?
and take pleasure in your leaving
as the ferry sails and tears are dried
and cows come home at evening.
Could you get behind a Slow marching band?
join together in the passing
of all we shared through yesterdays
in sorrows neverlasting."
(Jethro Tull / Slow marching band)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti