Taustakohinaa

Vielä viikko sitten ei osannut arvata, että vuoden vaihtuessa lehdet täyttyvät satojen kadonneiden suomalaisten nimistä ja kuvista, että uutislähetyksissä pohditaan kymmenientuhansien kuolleiden aiheuttamia äkillisiä terveyshaittoja ja miljoonia uhkaavaa nälänhätää. Viikko sitten ei kyennyt kunnolla pitämään huolta itsestään, nyt pitäisi kestää jostain kaukoidästä tulvivan tuskan paino. Tuntuu kuin vastaanottaisi jatkuvaa häiritsevää taustakohinaa ajatuksiinsa. Minun henkilökohtainen elämäni ei ole muuttunut. Minulla on hyvin vähän mahdollisuuksia tehdä mitään asian hyväksi (kun pääsen kaupunkiin, hakeudun keräyslippaan luokse), ja kuitenkin. Se ei poistu pään sisästä. Taustakohinaa, asema ei ole kohdallaan, sen sanoma ei välity selkeinä ja ymmärrettävinä ajatuksina. Levottomuus kasvaa ja yritän keskittyä jokapäiväiseen elämääni. Vuosi vaihtuu ystävien luona rauhallisissa merkeissä, se on hyvä. Turkuun ja arkeen palaan viikonloppuna, kai sekin on hyvä. Kai moni asia on hyvä, kun niitä pysähtyy ajattelemaan. Tämä on todennäköisesti vuoden 2004 viimeinen merkintä ja ensi vuonna jatkavat Silmänräpäykset etenemistään kuin virtaava vesi.

Menneisyyden asteita

Kun maailmalla kuohuu, on helpottavaa kadota lapsuusmuistoihin. Ja kun on taas viettänyt maaseuduksi luokiteltavassa synnyinkunnassaan pian kaksi viikkoa, pää on täytetty lapsuusmuistoilla. Joka pahuksen kadunpätkä, joka rakennus, joka peltotilkku. Ei niitä voi havainnoida objektiivisesti enää. Talvinen kävely vei sen talon pihaan, jossa vietin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. Olen kävellyt siitä ohi useasti, se on kaunis vanha puutalo, nyttemmin surullisessa kunnossa, asumaton jo vuosia, rapistumassa. Pihassa olen ollut viimeksi muuttopäivänä, joulukuussa 1982. Nyt suunnittelematon johde vei maaliaravistavien seinien äärelle, kurkkimaan moniruutuisista ikkunoista sisään. Tyhjää. Tuon lastenhuoneen lattialla olen ottanut ensimmäiset askeleeni, tuolla seinällä oli kirjahylly josta kaivoin esiin ne kirjat joista opettelin lukemaan. Koulu oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Kaakeliuuni oli edelleen olohuoneessa, lapsena sen kauneutta ei tajunnut, ei edes olemassaoloa. Nyt sellaisesta olisi kodissaan ylpeä. Talokin katsoi, ikään kuin se olisi muistanut. Mutta olin pieni lapsi silloin; ei minussa ole paljoa samaa. Kaipasiko se minun juoksevia askeleitani ja riemunkiljahduksia yhtä paljon kuin minä kaipasin sen korkeita huoneita ja oviaukkojen yliloikittavia kynnyksiä?

Oheisessa kuvassa katselen muistojen valtaamana mattotelinettä tuossa samassa pihassa; juuri sitä telinettä johon onnistuin noin viisivuotiaana jäämään päästäni jumiin. Konttasin nurmikolla, nostin pääni telineestä läpi, käännyin sivusuunnassa 90 astetta, enkä sen jälkeen enää päässyt omin voimin irti. Tapaus traumatisoi, mutta lähes neljännesvuosisata myöhemmin minun ja mattotelineen välillä ei enää tunnu sanottavaa jännitettä. Kaikki on anteeksi annettu. Puolin ja toisin.

Silmänräpäyksiä, osa 21

Eräänlainen oodi notkumiselle tämä minun olotilani. Herään aamulla, venyttelen pitkään, laahaudun kylppäriin ja sieltä keittiöön, paahdan pari leipää, juon suuren kupillisen pikakahvia ja katselen alas kadulle jossa huurreikkunaiset autot puskevat tietään läpi siniharmaan ilman, siniharmaata tietä pitkin. On lämmin. Odotan postin tuloa ja jos Ann-Mari on yliopistolla laitan musiikkia soimaan oikein kovalla.

Jos tekee mieli jotain hyvää käyn kaupassa, joka on niin lähellä ettei tarvi pukeutua lämpimästi. Vaikka ulkona sataisi mitä, siellä pääsee käymään juosten. Iltapäivällä voi koittaa toteuttaa itseään, valitsee vain tavan. Kaikki taiteet ovat pieniä lohkaistuja kappaleita yhdestä suuresta kokonaisuudesta joka on koko universumi. Illalla pitää kuunnella hyvä levy alusta loppuun silmät kiinni, irtautua ruumiista ja leijua kaupungin yllä. Sitten voi katsella televisiosta jotain laadukasta amerikkalaista sarjaa ennen kuin menee nukkumaan ja jos sattuu aamukolmelta säpsähtämään hereille voi kirjoittaa unensa ylös.

Silmänräpäyksiä, osa 20

-Hsst... Hiljaa pällit!
-Ei ku mä astuin johonkin pehmeeseen, hyi saatana.
-Khih... Varmaan ruumiseen...
-Arttu turpa umpeen!
-Tästä ei välttämättä paranis jäädä kiinni...
-Juu ei.
-Joko palaa?
-Hiljaa! Eikä ne tikut sitäpaitsi mulla oo, ne on...
-No ei mulla ainakaan!
-Autossa.
-Perkele.
-Mitäs nyt tehdään?
-Lähdetään vittuun täältä... Nyt jo mennyt liian kauan. Musta tuntuu
että tuolla päärakennuksessa on joku hereillä...
-Aamu rupee valkeneen.
-Ens syksynä?
-Jos talo on vielä pystyssä...

Kävin saunassa, vihdoinkin

Vuoden tylsin juhla oli taas ja meni. Kuutamo oli kaunis, seisoin nilkkoja myöten lumessa kahlattuani kauemmas liiketunnistimella toimivasta pihavalosta ja tuijotin taivaalle. Kirkas valo kohdentui minuun kuin konsanaan Kotikadun Perttiin, muljeerasin vaivoin suustani ulos toiveen siitä että ensi vuosi olisi erilaisempi kuin tämä. Tähdet pilkehtivät. Puolitoista tuntia aiemmin taivas oli ollut kauniin sinipunainen ja heijastanut ohuelti kultaa jostain rajojen takaa. Minua ei paleltanut. Mietin mitä tarkoitusta minulla on. Seisten pimeänä aattoiltana lumessa, katse taivaalla, en keksinyt mitään. Sauna oli lämmennyt, kutsu kävi, vastasin siihen mielelläni, oli vihtakin. Vain puusaunan löylyssä voi nautiskellen istua.

Käy vanhaksi kun huomaa piirtävänsä saman sarjakuvastripin lopputulokseen tyytymättömänä yhä uudestaan. Ohimoille ilmestyy patentoitu Dan Brown -harmaa, ja tajuaa, että on tietty prosenttiluku elämästä jo takana. Lopulta sarjakuva kuitenkin valmistui, jouluyönä, Höpö-Pena tarinassa Tontun dilemma. Oli hyvä. Skannaisin sen kaikkien luettavaksi, mutta tehän ymmärrätte. Kun palaan täältä Turkuun, voin keittää kissassa vettä, kaataa sen kissaan ja juoda, pukeutuneena kissaan. Vain kissa puuttuu.

Jouluaamu alkoi kävelyllä pakkasenhaukkaamassa jokirannassa, kuusi joutsenta lensi viivasuorasti kohdistettuna ylitsemme niin läheltä etten ole koskaan moista kokenut. Siipien havina kävi kovana, natisi kuin purjeet. Joutsenet näyttivät raskaammilta kuin ihmiset, päättäväisemmiltä halussaan pysyä taivaalla, kaula suoraan kohti menosuuntaa, tavoitteita, halua olla jossain muualla, palata kotiin ehkä. Oli värisyttävän kaunis näky.

Silmänräpäyksiä, osa 19

Istumme saman kuppilan samassa pöydässä jossa puolitoista vuotta sitten vittuunnuin käydessäni kaupungissa moikkaamassa kaveria joka oli yliopistossa, nyt esitän itse maailmankansalaista, huonosti, kumoan kolmatta olutta ja puhun niille joiden kanssa minulla on ehkä joskus mahdollisuus jakaa sama oppiaine (yritän ensi keväänä taas) jotain kotipaikkakunnastani, minä olen maalta, ja meidän mökistä ja sen lähellä olevasta vanhasta autiotalosta joka ei kuulu meille mutta jonka tontin rajalla oleva kolmikerroksinen puolilaho saunarakennus kuuluu.

Ja kuppilan pöydässä puolisentoista tuntia vittuunnuttuani käyn moikkaamassa kaveria vessassa ja maailmankansalaisen elkein kumoan kuseni kouruun ja puhun oluelle ja niille joille minulla mahdollisesti oli aiemmin jotain sanottavaa mutta tuntuu että menee ensi kevääseen että onnistuu kertomaan jotain ja mökillä on autiotalo, kuulen ehdottavani miten voitaisiin kaikki mennä kesällä sinne, siellä kun on se kolmikerroksinen sauna, harvinaisuus.

Ja palaan pöytään tuntia myöhemmin, käyn kaverin kimppuun, maailmankansalainen saa kusisen lopun ja olutta tarjotaan niille joilla vielä on jotain sanottavaa, joihin olen yrittänyt koko illan ystävystyä, ja jukeboxissa autiotalo, opiskelija ei asu kolmessa kerroksessa, ei ole helvetin hienoja taloja heillä.

Ja kotiin pääsin myöhemmin, kaverit ja opiskelijatyttöset jäivät oluelle joka niille sopii ja jotain puhuttiin keväästä mutta suunnitelmat autioituivat kuulemma kun olin ottanut vähän liikaa jonkun helvetin hienossa olohuoneessa.

Silmänräpäyksiä, osa 18

Etukäteen hän oli kuvitellut ensimmäisen kuukauden suurkaupungissa olevan paljon vaikeampi, sopeutumisen olevan pikkukylän pojalle paljon hankalampaa kuin se sitten kuitenkaan oli. Mutta vaikka ihmisiä oli enemmän ne olivat läsnä vähemmän ja niiden keskellä oli mahdollista luovia tiensä melkein yhtä suoraviivaisesti kuin kotona, pihasta kauppaan ja kaupasta kirjastoon ja kotiin.

Pienin ongelmahan se suurkaupunki siinä loppujen lopuksi oli. Kerrostaloasumiseen tottui, liikenteen ääniin ja liikennevaloihin tottui, liukuportaisiin ja ostoskeskuksiin, kaupunkibusseihinkin. Joutenoleminen oli vaikeampaa, ja se että se jonka kanssa asui ei ollut jouten. Silti hänen olonsa oli ennen kaikkea onnellinen, uutuudenviehätys ei kadonnut. Koti-ikävää esiintyi sitä vähemmän mitä kauemmin kaupungissa asui. Kaikki oli suurta ja avaraa siellä, ihmisetkin.

Silmänräpäyksiä, osa 17

-Hemmetti kun alkaa olla jo öisin kylmä.

-Ja pimee...

Pyöräilimme uimahallin pihaan vievää hiekkatietä, ylitimme rautatien ja Kamillan hengitys näytti hetken ajan höyryävän. Se puistatti; ei heinäkuussa vielä olisi pitänyt. Kuu valaisi sisäpihan jota uimahalli, palloiluhalli ja tenniskentät reunustivat eri suunnilta ja näimme että paikalla oli seuraavaa päivää odottamassa jo muutamia pakettiautoja, kolme myyntikojua oli pystytetty, tavaroita ja laatikoita oli siellä täällä eikä kukaan vahtinut aluetta paitsi ne jotka olivat tulleet kauempaa ja nukkuivat parhaillaan autoissaan kiertävän markkinakauppiaan syvää ja helponoloista unta.

Emme puhuneet enää sen jälkeen, jätimme pyörät nurmikolle ja kuljimme uimahallin valkoiselle julkisivulle.

"SUKSIKAA PORVARIT VITTUUN" ilmestyi mustalla Pinotexilla Heinäpäivien kukkasilla koristellun logon viereen. Hyvin tehty työ, josta olen ollut monesti myöhemmin ylpeä.

Hampaita ajassa

Jos haluaisin, voisin tuntea itseni vanhaksi tänään. Mittariin napsahti kaksikymmentäkahdeksan, kirjoitettuna pitkä ikä. Miltä se tuntuu? Onko sillä väliä, ettei se tunnu oikeastaan juuri miltään? Ikuisuuksia ei jaksa olla nuori. Minä en juhli syntymäpäiviä, mutta niissä on jotain merkityksellistä silti. Sen tuntee sisällään, kun tietää maailman olevan samassa asennossa kuin sinä päivänä jona on tänne saapunut. Tähdet näyttävät samalta, on yhtä pimeää ja kylmää; vuoden pimein päivä tämä talvipäinseisaus. Tuskin minä sinä päivänä 28 vuotta sitten olen nähnyt mistään ikkunasta ulos. Silti voi tänä vuonna katsoa taivasta ja miettiä miltä se on näyttänyt sellaisesta, joka on vasta alussa. Itkeekö ihminen syntyessään siksi että tietää kaiken? Siitä hetkestä alkaen hän alkaa unohtaa. Myöhemmin oppii nauramaan. Joskus paljon myöhemmin on jo unohtanut tarpeeksi voidakseen rakastaa.

Edelliset viisi syntymäpäivääni vietin yhdessä puolisoni kanssa. Ei siis pidä ihmetellä miksi juhlatuulen sijasta on tänään joltistakin melankoliaa ilmassa. Vaikeaa tämä unohtaminen.

Silmänräpäyksiä, osa 16

Koivistoisten metsätien päästä löydettiin juhannuksenjälkeisellä viikolla kymmenittäin vihreästä langasta solmittuja vyyhtejä, joiden alkuperää ei vielä toistaiseksi tunneta. Paikallisen asukkaan Jouko Näkkälämäen mukaan alueella ei ainakaan tietä pitkin liikkunut kukaan juhannuksen ja löytöpäivän keskiviikon välillä, joten oletetaan vyyhtien kulkeutuneen paikalle metsän kautta. Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä Näkkälämäen perheeseen tai tämän lehden toimitukseen.

Poliisi pyytää ettei muutenkin ylityöllistettyä laitosta tällä asialla enempää vaivattaisi.

Silmänräpäyksiä, osa 15

Erilaisiin eläinasuihin pukeutuneita ihmisiä, ja minä vasta ihan loppupuolella ymmärsin mikä sen tapahtuman perimmäinen tarkoitus oikeastaan oli. Lähdin pois sieltä. Onhan ne rahaa keränneet ennenkin, jostain kumman syystä tuntuu että sitä keräävät aina ne joilla sitä eniten on. Tekisin minäkin tiliä jos olisi halua, ei se oikeasti niin vaikeaa ole. Eivätkä ne mitään ylempää ihmisrotua ole vaikka niin antavatkin ymmärtää, bemarit ja designer-villapaidat ja kampaukset valettu varmaan muovista.

Ovatko ne tehtaalta lähtöisin, kävi mielessä. En ollut päässyt sittenkään tarpeeksi kauas. Vuosi kansanopiston hippikommuunielämää ei riittänyt, jostain se ponnahti heti esiin kun palasi takaisin kotinurkille, ja vaikkei kukaan minua niiltä hemmetin markkinoilta lähtenyt takaa ajamaankaan niin poistuin kuitenkin itse ja tunsin joka askeleella oloni jotenkin tyhmäksi.

Silmänräpäyksiä, osa 14

"Kaikkea sellaista kuin vanhalla kansakoululla järjestettäviä kuolinpesän huutokauppoja, seurakunnan talkootilaisuuksia kahvitarjoilulla ja rotareitten järjestämiä kesäjuhlia Mikko Alatalolla."

"Ja mitä muuta?"

"Niitä tyhjiä ja tyhjänpäiväisiä ihmisiä jotka eivät kykene näkemään sellaisten ulkopuolelle, kauemmas mitään niistä. Etäisyyksiä ja työttömyyttä, pikkusieluisuutta ja vanhoillisuutta. Ja niitä ihmisiä jotka ovat hylänneet omat unelmansa jäädessään tänne asumaan, niitä jotka ovat perustaneet perheen lähinnä siksi että sitä on heiltä odotettu. Niitä aivan ennen kaikkea jotka eivät näe mitään väärää tai edes merkityksetöntä siinä."

"Kuulostaa tutulta."

"Juoruja ja niiden alullepanijoita, niihin uskovia ja niiden jatkajia. Seläntakanapuhumista. Naurettavan pieniä piirejä joissa kaikki tuntevat toisensa joka tapauksessa, vuosikausien kasaantunutta katkeruutta ja toisaalta vielä pidempään kertynyttä ylpeyttä, ennakkoluuloa ja halveksuntaa."

"En väitä vastaan."

"Suurinpiirtein niitä asioita minä tässä kotikunnassani vihaan."

Silmänräpäyksiä, osa 13

Karoliinan kanssa minä kävin korkealla sen kylmän talven aikana. Muistan yhä kummallisen selvästi sen, miten nojasimme hänen pienen asuntolahuoneensa takaseinään, koko huone oli paksuna savusta ja tähdet kykeni vain tuntemaan kylmänä tuijotuksena koska ikkunasta ei näkynyt kuin me itse.

Tuskin kukaan koskaan tiesi että me vietimme yhdessä kaksi päivää. Niinkö pian se oli ohi? Vähän kolmatta. Yksi huoleton viikonloppu, jonka aikana kumpikin kokeili jotain muuta kuin mihin oli tottunut.

-Sinä olet aika vanhanaikainen, Karoliina sanoi ja nauroi päälle. Ei siitä osannut loukkaantua. Hän ei oikeasti pitänyt minusta enkä minä hänestä. Siinä sen homman koko idea taisi ollakin.

-Ja sinä melkoinen klisee, minä vastasin, kumarruin suutelemaan häntä ja hänen huulensa maistuivat ruusulle ja hänen poskensa tuntuivat aivan käsittämättömän lämpimiltä, kekäleiltä.

Muistan että kävimme kävelyllä, ja että päiväkirjaani (pidin sitä silloin säännöllisemmin kuin koskaan ennen tai jälkeen) analysoin tunteitani melkein kliinisen tarkasti talteen aina niiden lyhyiden hetkien aikana joita emme yhdessä viettäneet. Ja kun maanantai tuli ja ensimmäisellä tunnilla kaivoimme repuistamme kansiot ja kynät esiin ei meistä kumpikaan enää kovin selvästi ymmärtänyt mitä ihmeen syytä meillä oli koskaan ollut siihen mitä oli edellisten päivien aikana tapahtunut. Kirjoitin pian sen jälkeen vihon reunaan: "Elämässä on monta tapaa oppia se, ettei elämä todellisuudessa opeta yhtään mitään". Olin silloin tietävinäni mitä sillä tarkoitin.

Silmänräpäyksiä, osa 12

Minä huomasin että Outi oli ihan helvetin vihainen jostain, olimme siinä samassa kohdassa jossa olin edellistalvena käynyt valotunnelin porteilla edesmenneen satakakslaiskani kanssa. Hän imi tupakkaansa jonka punainen hehku oli ristiriidassa auton kojetaulun fosforinvihreän valon kanssa, elokuinen yö oli pilvessä ja kuu pelkkä hiuksenhieno sirppi.

En heti ymmärtänyt syytä. Me olimme tulossa illalliselta Pyhämäen puolelta, Outi ajoi ja minä puhuin, lähinnä siitä kuinka aloitan kansanopistolla, saan vihdoin oman elämäni käyntiin, niitä asioita joiden olisi pitänyt olla tärkeitä, mutta jotka eivät itsestäkään tuntuneet muulta kuin puoliväsyneeltä paskalta. Olimme istuneet pizzalla kaksi tuntia ja risat, puhuneet elämästä, ja tasan kahden minuutin välein minun takaraivossani välähti merkkivalo joka pyysi kertomaan Outille juuri nyt sen että olen lähdössä pois. Ja aina minä sitä siirsin, kunnes vasta paluumatkalla autossa kuusi kilometria ennen meidän pihatien risteystä johon Outi oli minut jättämässä sain asiani sanottua ohimennen ja pari minuuttia myöhemmin minä vasta tajusin että Outi oli muuttunut hiljaisesta vaitonaiseksi.

Hänen kätensä puristivat rattia ja minä napautin päätäni auton ikkunaan ajatellen että olen minä yksi helvetin tyhmä mies.

Silmänräpäyksiä, osa 11

Kävin siinä kioskilla kaksi päivää ennen kuin joku idiootti räjäytti sen taivaan tuuliin. Se oli ainoa kerta kun asioin siellä. Kioski ehti kaksikymmentä vuotta pitää majaansa vajaan viidensadan metrin päässä lapsuudenkodistani ja joka Jumalan kerta kun kotoa lähdettiin jonnekin ajettiin sen ohi. Ja sitten minä kävin siellä, ostin tölkillisen Pepsiä ja kaksi päivää myöhemmin joku lasautti sen nuupahtaneen hökkelin tomuksi dynamiitilla. Tulta perseen alle.

Hande oli töissä siellä sinä kesänä, ei sillä hetkellä tietenkään, työvuoro oli juuri ehtinyt loppua ja kioski oli kiinni. Minä kysyin että tiesikö se mitään siitä jutusta ja se vaan nauroi ja myöhemmin joku epäili että ehkäpä se tiesikin, kunnes ajan kuluessa selvisi että se oli saanut ihan saatananmoisen henkisen trauman. Sen takia se ei voinut lopettaa nauramista. Sattuuhan näitä. Paikkakunnalla on aina hyvä olla julkkiksia.

Meidän porukka hajosi aika pahasti sen kesän aikana, kun viimeisetkin viirupäät onnistui hommaamaan itsensä jonnekin isompiin kyliin opiskelun tai jotkut työnkin perässä. Minäkin kuuluin niihin viimeisiin. Eikä se mitään, on tässä yhteyttä pidetty. Joskus vain miettii että olisimmepa mekin räjähtäneet kaikki tahoillemme äänen nopeudella sen sijaan että lähinnä lässähdimme ja valuimme kukin omaan rakoonsa kuin väljähtänyt räkä. Ei meiltä mikään koskaan varsinaisesti tyylillä sujunut.

Alienaatio

Kymmenen jakson jälkeen on hyvä pitää pieni tauko. Hengähtää ja pysähtyä miettimään mitä on taas saanut aikaan. Ei varsinaisesti näkyviä tuloksia (no kolme ihmistä on sunnuntain jälkeen poistanut minut Pinserin listastaan, mutta ei se mitään, olin itsekin aikeissa pyytää juuri niitä kolmea poistumaan), eikä sanottavia merkityksiäkään muille kuin itselle.

Oli pakko tehdä jotain. Aloin menettää otettani; tänne kirjoittaminen oli inspiroivaa vielä silloin kun en kertonut itsestäni mitään, syksyn mittaan se muuttui lähinnä tiettyjen asioiden ympärillä käydyksi kiertelyksi. Joku voisi ehdottaa että mitäs jos et vaan päivittäisi sinne vähään aikaan. Tämä tuntuu kuitenkin puhdistavammalta projektilta. Muistikuvia nuoruusvuosilta, sellaisina kuin ne melkein eivät ihan tapahtuneet tai ainakin liippaavat läheltä jos eivät aina 100% paikkaansa pidäkään, mutta osapuilleen silti, tai välillä. Näin saatan itseni yhteyteen paitsi menneisyyteni kanssa, myös sen tyhjänä tauluna verkkokirjoittamisen maailmaa vielä vuosi sitten katselleen hyväuskoisen nuijapään kanssa, ja kun muistelmat on jätetty taakse (menee tässä vielä hetki, tällä hetkellä ollaan keväässä -98) olen löytänyt itseni ja voin taas aloittaa puhtaalta pöydältä, sanankäytön iloa säkenöiden. Ai ette usko? No en varsinaisesti minäkään.

Ehkä tämä oli vain hätäratkaisu. Välillä tuntuu että aika käy elämässä vähiin, välillä taas ettei mitään muuta olekaan kuin loputonta aikaa tästä hautaan asti. En tiedä kumpi on ahdistavampi ajatus.

Eli siis se minkä tahdoin teille uskollisimmille ystävilleni todeta oli: Karhu kanssani. Ei tätä niin kauaa enää kestä. Tehkää havaintoja. Tekin olette joskus olleet nuoria.

"I'm being eaten by a boa constrictor..."

Silmänräpäyksiä, osa 10 (Tämä on täysin tietoinen ratkaisu)

Viime viikonlopun aikana Kairajärven rantasaunalla käyneet vandaalit olivat upottaneet uimarannan välittömään läheisyyteen mm. kappaleiksi hajoitetun laiturin, kaksi ilmeisesti moottorisahalla halkaistua soutuvenettä, roskatynnyrin, polkupyörän ja useita muovikassillisia olutpulloja. Tunturi Break -merkkinen mopo löytyi rantasaunan seinän nojalta, ja vapaapalokuntalaiset naarasivat järveä pitkään sunnuntai-iltapäivänä, mutta tuloksetta. Mopon omistajasta jotain tietävää pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin.

Silmänräpäyksiä, osa 9

Mikään ei sittenkään ollut muuttunut, sen minä ymmärsin pirun selvästi siinä vaiheessa kun kuusen oksat läiskivät kasvojani ja askeleeni takoivat sammaleiseen kallioon yhä nopeammin ja silti ne tuntuivat olevan koko ajan lähempänä, ne jotka olivat melkein päässeet jäljilleni jo kerran aikaisemmin ja jotka olin onnistunut kadottamaan tekemällä elämästäni väritöntä, merkityksetöntä ja huomaamatonta. Jos ei jätä jälkiä, ei kukaan pääse jäljille, niin luulin, mutta mikään ei kestä ikuisesti ja niin oltiin siinä tilanteessa taas. Lenkkarini luistelivat märässä jäkälässä niin että oli ihme etten ollut vielä nyrjäyttänyt nilkkaani, ja sen hirvenpään muotoisen kivenlohkareen päältä tehty hyppy oli ollut pelkkää halua näyttää.

Silti ne tulivat koko ajan perässä, ja vaikkei ollutkaan mitään mahdollisuutta pysähtyä katsomaan, tiesin että lähempänä jatkuvasti. Vaikkei niitä kuullut. Vasta kun alkoi hämärtää huomasi kuinka pitkälle oli juossut, pururadan valot häilyivät jostain puitten paksun mustan varjoseinän takaa ja se tarkoitti ettei järvi ollut enää kaukana. Ja niin minä onnistuin eksyttämään ne, yötä vasten kävelin kotiin pikatien vartta ja ajattelin etteivät ne olleet vielä kertaakaan ihan niin lähellä sentään käyneet.

Silmänräpäyksiä, osa 8

Mitä sinä tekisit tilanteessa jossa nouset kaikuvat portaat kerrostalon C-rapun kolmanteen kerrokseen, avaat hieman eksentrisen tätisi asunnon oven avaimella joka teillä on kotona kaiken varalta ja jolle nyt, kun hän ei ole vastannut puhelimeen pitkään aikaan, on käyttöä, ja löydät asunnon hiljaisena, liikkumattomana, helvetin pahalta haisevana ja pimeänä? Huonekaluja on siirrelty, pöytä on keskellä olohuonetta ja kun kävelet sitä kohti huomaat että jotain on asetettu sille, ja onhan tietysti kesä mutta silti kärpäsiä tuntuu pörräävän pöydän ympärillä liikaa ja sinun sydämesi alkaa ottaa kierroksia. Sinä kosket sormellasi valonkatkaisijaa, ja mitä teet kun valo ei syty? Mielesi tekisi kovasti avata verhot mutta ikkuna on huoneiston toisella puolella ja pöytä on sinun ja sen välissä ja sinä haluaisit nimenomaan katsoa pöydällä olevaa kasaa hieman tarkemmin hieman paremmassa valossa ennen kuin kuljet sen lähelle.

Ja mitä sinä teet kun lattialla on iso lammikko jotain rusehtavaksi kuivunutta, ja kun käytävän ristiveto lyö oven takanasi kiinni sellaisella voimalla että sulkijalihaksesi on hyvin vähällä lakata toimimasta, mitä sitten? Mielessäsi näet koko suvun koolla hautajaisissa, mustiin pukeutuneena muistelemassa tätiä joka oli hirveän mukava vaikka vähän hassahtanut ja tilaisuus on kaksin verroin vaivautuneempi koska kukaan ei halua edes mainita sitä hirvittävää tapaa jolla täti kuoli.

Ja sitten avain kiertyy ovessa hyvin hyvin hitaasti, ohut valojuova leikkaa huoneen pölyistä ilmaa ja veitsi edellä huoneeseen astuu se joka on nylkenyt ja paloitellut sinun isäsi siskon ja sinun silmissäsi pimenee ja taskulampun valokeila osuu kasvoillesi ja täti nauraa kovaan ääneen sinulle että miten sinä kestät tässä hajussa kun hän on tehnyt makkaraa koko aamupäivän, eikä mikään voita kotitekoista makkaraa. Ja mitä sitten kun sinun tekee mielesi tappaa tuo helvetin pipipäinen ämmä, mitä sitten?

Silmänräpäyksiä, osa 7 (You know you want it)

Kun kunnan ensimmäinen ja melko suurella todennäköisyydellä viimeinen pizzeria avasi ovensa, me mentiin tietysti porukalla sinne nauttimaan avajaisviikonlopun tarjouksesta kaikki pizzat kakskytyhdeksän. Sen kuukauden aikana mitä paikka ehti toimia me käytiin siellä kolmesti ja joka kerta ruoka oli parempaa, mutta eihän se tietenkään sellaisessa paikassa kannattanut ja oltaisiin me sille tyypille voitu kertoa se jo ennen avajaisia. "Lounais-Suomen parhaat pizzat", juupa juu.

Oli aika uskomatonta istua siellä ja katsella liikennettä pääkadulla, joka oli myös kunnan ainoa varsinainen katu. Siinä kulkivat vuodet ohi, meni entinen opettaja, entinen ihastus, entinen kaveri ja muutamia entisiä kollegoita tehtaalta. Vaikka eihän niitä tietenkään saanut ikkunan läpi huomioida. Piti olla viileä ja näyttää siltä kuin eläisi ravintolatodellisuudessa jota ohikulkijat saivat halutessaan ihailla, mutta josta katsoen muuta maailmaa ei ollut. Juha sanoi että normaalisti pizzerian viehätyksestä iso osa tulee joko siitä aidosta italialaishenkisestä sisustuksesta (mitä ei siellä ollut) tai sitten siitä että sai katsella suurkaupungin vilinää syödessään. Homma ei siis hänen näkemyksenä mukaan toiminut. Minä olin toista mieltä, taas. Oli siinä paikassa jokin. Mutta minähän pidänkin kaikesta absurdista.

Silmänräpäyksiä, osa 6

-Vittu kun päätä särkee...
-Mitä tällekin nyt pitäis tehdä?
-Kannetaan tonne ladon taakse, siellä on se patja...
-Tai jätetään tähän.
-Älä nyt taas jaksa.
-Kuulettekste musiikkia? Vai sytyttikö ne sen jo?
-Odota nyt saatana vähän aikaa!
-Ai vittu mun pää, heittäkää hei... onks täällä varjoo jossain?
-Tee nyt mies ittekkin jotain äläkä roiku kun raato...
-Saatana!
-Vitun vittu, jättäkää se siihen! Ne on aloittaneet siellä kokolla jo.
-Ette jätä sitä nyt! Kannetaan se tonne ladon taakse.
-Ens juhannuksena ei sitten kukaan vittupää anna tälle viinaa.

Silmänräpäyksiä, osa 5

Pyörällä kun ajettiin peräkanaa hirveää vauhtia niin me oltiin kaksi liehulettiä, Olli ja minä. Hiukset ehtivät kahdessa vuodessa kasvaa, ja Ollilla oli vielä etumatkaakin siinä jonkin verran. En ollut edes muistanut kuinka hauskaa se saattoi olla, polkea vanha koliseva menopelinsä sellaiseen vauhtiin että sora lenteli ja kurkkua poltti ja vesi tirisi silmistä, enkä ollut sitäkään muistanut että Olli oli edes olemassa, vuosikausia oli taas kulunut ihan ohimennen. Ja silti liian harva asia tuntui muuttuneen. Minä olin taas siellä helvetin tehtaalla ja ruokatunnin ajaksi kun polki kotiin oli tilaisuus elää aina hetken verran. Jostain kumman syystä silloin tunsi itsensä aina lapseksi.

Silmänräpäyksiä, osa 4

Adrenaliini syöksyi elimistöön sellaisella voimalla että melkein saattoi kuulla sitä pumppaavien rauhasten ylikuumenevan ja leikkaavan kiinni. Toiminta hidastui ja jarrupoljin iskeytyi auton lattiaan hetkeä liian myöhään, kääntyminen oli jo alkanut. Koko maailmankaikkeus tuntui etenevän valaisinpylväiden etäisyyksien mukaan. Perävaunullinen Scania oli neljän pylväänvälin päässä, sitten kolmen, sitten kahden, ja Fiat liikkui eteenpäin sellaisella päättäväisyyden puuskalla ettei ollut vielä koskaan pitkän elämänsä aikana moiseen kyennyt.

Miten se teki sen kylki edellä, se ei hänelle koskaan selvinnyt. Puolentoista pylväänvälin päässä Scanian torvi alkoi soida ja ääni tuli kaukaa, kiersi Fiatin ja yhtyi hänen tiedostamattomaan huutoonsa jossain sen takana. Jalka pumppasi jarrupoljinta ja lumi, jää, loska ja vesi lensivät korkealle viuhkana ja vasta silloin Scanian perävaunu tuli näkyviin aivan käsittämättömässä kulmassa sen kaistan puolella jota Fiatinkin olisi pitänyt kulkea.

Pysäytyskuva oli otettu korkealta, ehkä kolmekymmentä metriä tien yläpuolelta. Hän katsoi sitä, kykeni tarkastelemaan jokaista yksityiskohtaa ja hämmästeli kuvan tarkkaa erottelukykyä. Hän näki Fiatin keulan ja Scanian keulan eikä niiden väliin olisi saanut sopimaan sunnuntain Hesaria. Pysäytyskuvasta näkyi sisään Scanian ohjaamoon, jossa kuljettajan suu oli auki ja silmät pyöreinä. Käsien asennosta päätellen hän käänsi rattia niin rajusti oikealle että vaikka liike puuttui, saattoi sen silti tuntea. Scania oli menossa pellolle vauhdilla. Fiatin kuskinpuolen ovi oli pudonnut toiselta saranaltaan syystä jota kukaan ei koskaan selvittänyt ja vaikka kuva näytti vielä hirvittävän synkältä hän pelastui kuitenkin juuri sen oven ansiosta, joka vajaata sekuntia myöhemmin putosi kokonaan ja jos hän ei olisi unohtanut laittaa turvavyötä sinä aamuna hän olisi kuollut.

Tarkkailtuaan pysäytyskuvaa kauan, ehkä tunnin, puolitoista, hän palasi autoon ja ovi putosi maahan, katosi lumisuihkuun, hän kierähti ulos ja Scanian perävaunun kylki iskeytyi autoon. Asfaltti oli kylmää ja märkää ja harvinaisen kovaa mutta kaiken sen läpi hän ei kyennyt kuin hämmästelemään vanhaa Fiatiaan joka lensi ilmassa hitaasti hän ylitseen, korkealla, kieppuen hiljalleen, iskeytyen joskus paljon myöhemmin kuin pommi takaisin tien pintaan. Scanian perävaunun alla oli tilaa paljon. Se muistutti luolaa joka ensin oli hänen yläpuolellaan, sitten ei enää ollut. Kun se oli ohittanut hänet, oli päivä taas entisellään, juuri siinä rauhallisessa tilassa kuin aina maanantaiaamuisin. Pelto ryskyi kun Scania painui kasaan omaan kiireettömään tahtiinsa ja hän makasi sohjossa selällään antaen talviauringon säteiden hyvin hitaasti sulattaa kasvojaan.

Silmänräpäyksiä, osa 3

-Tänne se johto nyt ja vähän saatanan äkkiä.
-Jos se herää.
-Ei herää, anna tulla nyt. Onko virta päällä?
-Ei vitussa ole.
-No laita se sitten jumalauta päälle!
-Kuolee se siihen...
-Virta päälle nyt saatana!
-Ei tollasta tälliä kukaan kestä...
-Sitä mäkin vähän pelkään.
-Vitun nörtit.

Silmänräpäyksiä, osa 2

Alle kaksikymmentäviisivuotias alaston mies tunkeutui Pyhämäen aluesairaalaan eilen keskiviikkona. Mies oli laiha, teräväpiirteinen ja hänen lyhyitä hiuksiaan on kuvailtu armeijan tyyliin leikatuiksi. Mies pyrki määrätietoisen oloisesti kohti synnytysosastoa, mutta ajautui käsikähmään paikalle ehtineen vartijan kanssa, kääntyi takaisin ja onnistui pakenemaan. Juostuaan pääkatua pitkin noin sadanviidenkymmenen metrin verran hän sukelsi Aarikanpuiston salavapensaikkoon eikä hänestä sen jälkeen tehty uutta havaintoa. Turvakamerakuvista ei miestä ole kyetty tunnistamaan, minkä vuoksi hänen ei uskota olevan paikkakuntalaisia.

Silmänräpäyksiä, osa 1

Minulle ei koskaan maksettu vaarallisen työn lisää siitä että kävin hakemassa kerran kuussa uuden tulokkaan tehtaalta. Se oli vaarallinen paikka, eikä kukaan vakiopalkatuista näyttänyt koskaan edes harkitsevan sinne lähtemistä. Ja kuitenkin uusia kasvoja piti aina tuoda varikolle. Ne melkein odottivat siellä tehtaalla, että kerran kuussa joku kävi hakemassa yhden, vaikka tuskin sitä oli virallisesti missään sanottu että niin piti tehdä. Se että olimme Gösmalian Hallituksen palkkalistoilla oli tietenkin siinä vaiheessa enää puhdas kulissi ja lähinnä jotain sellaista jonka varjolla saimme siellä varikolla tehdä mitä huvitti. Täytin kahdeksantoista sen viimeisen talven aikana, ja olisin varmasti vieläkin siellä ellei yksi niistä äijistä olisi vihjannut että voisit sinä poika jotain muutakin elämässäsi tehdä.

Hassua. Se ei ollut käynyt koskaan mielessä, pois lähteminen. Eikä se loppujen lopuksi edes vaatinut kovin paljon.


*


"Two steps forward, three steps back
Without warning, heart attack
He fell asleep in the snow
Never woke up, died alone

Please don't dress in black
When you're at his wake
Don't go there to mourn
But to celebrate"

(Type O Negative / I don't wanna be me)



"Maybe I'll call on the phone
Maybe I'll write you a letter
Maybe I'll die... maybe I'll learn how to fly
That's what I meant when I said - "

(Chroma Key / Undertow)

Borobudur

Läksin toisenkin kerran kauppaan, koska päivä näytti kovin kauniilta. Täällä on niin täydellisen huhtikuun alun ilma, että melkein odotti näkevänsä leskenlehtien kurkistavan ojanpientareilta. Kuraa ja niukasti nipistävää viileää. Aamuinen ruisleipähampurilainen paistetulla kananmunalla ei tyynnyttänyt lisäenergiaa vaativaa kehoani ja muistin eilen mainitun tarjouksen, opiskelijakortilla kaksi kasvispizzaa pakastealtaasta eurolla. Siis tie vei Kupittaalle, matkalla syöksyin allikkoon.

[edit one]

Edelläni kassalla oli kaksi keski-ikäistä mieshenkilöä, kummallakin paljon ostoksia. Ensimmäinen näytti stressaantuneelta perheenisältä, jälkimmäinen puliveivarilta, ostoksetkin olivat kovin erilaiset. Kuitenkin kummankin loppusummaksi tuli seitsemäntoista euroa ja viisi senttiä. Fucking weird. Aloin kirkua tämän epäkohdan selittämättömyyden täyttäessä tajuntani ja kassaneiti ojensi kättään kuin tuomiopäivän asetta vaatien pizzoistani euron. Nyt olen jo aterioinut. Kas kummaa, urbaanilegenda piti paikkansa. Se todella maistui kananpojalta.

[edit two]

Lord Boredomin näkemästä blogiunesta muistui mieleeni että viikko sitten näin itse unessa juuri Lord B:n. Kävelimme kaupungin talvisessa keskustassa ja keskustelimme katkeran oloisena siitä, miten nyky-yhteiskunnassa monet tytöt eivät koskaan kasva aikuisiksi naisiksi, vaan jäävät viettämään ikuista teini-ikää. Unessa ei oikeastaan tapahtunut muuta, mutta tätä keskustelua kyllä kesti. Panin merkille, että Lord Boredom näytti erilaiselta kuin olin odottanut. Valkoinen siilitukka ja harmaa tuulitakki. Minua on alkanut kalvaa epäilys siitä, ettei kaikki ole täysin sitä miltä kaikki täysin näyttää.

Ja vaihdetaanpa omakuvakin vaihteeksi vähän iloisempaan.

Kuka on maaninen, kuka?

[edit]

Borobudur.

(Kenellä on liikaa aikaa?)

Do the lamp-post

Matkalla Siwaan, tuohon outojen tv-mainosten kauppaan (tavallaan pidän siitä, missä gallupkyselykohteiden ääniä on huonosti dubattu, huono dubbaus on minulle aina yhtä hauska ilmiö), päätin että tästä tulee monien Silmänkääntövankila-päivitysten päivä. Tämä toisaalta siksi, että pysyisin aktiivisena ja touhussa, toisaalta siksi ettei tuo alempana oleva aamun ensimmäisen ahdistustilan itsemurhaviesti jäisi ainoaksi elonmerkiksi minusta tänään tänne. Alan huolestuttaa ihmisiä, eikä se ole perimmäinen pyrkimykseni. En minä koko ajan ole tuollainen. Sen voi lukea tänään täältä. Kun jää jälkiä, on hyvä.

Siwaan piti mennä ostamaan Pepsiä, rupesi kummasti janottamaan. (nyt myös nälättää, mutta ruuanlaitto on kaikkine voiminenikin saavuttamaton suoritus) Ja mitä näen kun pääsen perille! Pepsi on siwallettu. Ja hylly tyhjä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko marssia Ruokavarastoon, missä hiilihappojuomat ovat törkeissä hinnoissa (huoltoasemien kaupoista saa joskus halvemmalla (näin olen tosin vain huhuina kuullut)) tai odottaa puolitoista tuntia että Yo-kylän oma kauppa aukeaa. Toimin siis kolmannen vaihtoehdon mukaan ja ostin Coca-colaa, tuota kalpeaa Pepsin varjoa. Etiketissä vielä joulupukki kuin vittuillen hymyili. Cokista oli hylly täynnä, mutta niinhän se aina on. Pepsi ostetaan ensin loppuun kaupasta kuin kaupasta, vasta sitten saadaan sitä toista merkkiä edes muutama pullo menemään.

Kadulle silmämunistani pisaroi veri

Kotona kolmelta, melko vakain askelin. Päässä viinaa ja kaikkea. Millä taas turrutti ne vasaroina takovat ajatukset. Suloinen unohdus. Silti koko illan:

"Älä ajattele sitä. Muista kaikki. Älä ajattele sitä. Muista kaikki."

Olisi edes looginen.

Nyt aamulla on taas keskellä sitä kaikkea mitä pakeni.

Ettei "totuus" unohtuisi

Aiemmin olin hyvin tarkka siitä, etten kirjoita tänne kuin kerran päivässä, nykyisin kaksi kertaa on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Varmaan Janin vaikutusta tämäkin, eheh. Pakottava kalve takaraivonseudussa sai palaamaan Bloggerin pariin vielä tänäänkin. Terveintä olisi poistaa tuo iltapäiväinen kirjoitukseni. Se poistaisi myös tunteen siitä, että loukkaan sellais(i/t)a ihmis(i/t)ä joita en halua. Mutta olkoon nyt siellä. Minä provosoidun niin pienistä. Muodostan mielipiteitä hetkissä ja unohdan ne seuraavissa. Luulen itsestäni liikoja ja aivan erityisesti unohdan hyvät puoleni. On helppo olla puolustuskannalla, vaikeampi syyttää, vaikka sekin on joskus onnistunut. Nykyisin en syytä enää ketään. Paitsi maailmaa yleensä. Ihmisiä, niin itseäni kuin muita, en osaa enää vihata, se hajosi minusta keväällä pois. Maailmassa on liikaa vihaa, eli kai se on vain hyvä. En minä oikeasti elä menneisyydessäni. Sitä minä tulin sanomaan. En minä kyllä tulevaisuuteenkaan jaksa uskoa. Olen ollut liian paljossa osallisena että jaksaisin. Jos minkään asian olen oppinut, on se ettei mihinkään kannata luottaa tai uskoa. Mihinkään ei todella kykene, ei vaikka miten haluaisi tai miten siihen kaiken tahtonsa asettaisi. Maailma runnoo lopulta. Miksi edes yrittää?

Tämä selittäväksi ja aiempaa puhdistavaksi tarkoitettu kirjoituskin lähti taas juuri tälle tielle jota en halunnut. Ehkä tätä seuraa muutaman tunnin päästä taas uusi. No ei. Sen sijaan puhun musiikista. Lord Boredom johdatteli lukijoitaan metallimusiikin pariin ja sai minut inspiroituneeseen toimintaan, johon tietysti osaltaan vaikutti sekin, että vilkaisin tänään tilin saldoa ja näin siellä rutosti rahaa veronpalautuksen nimellä saapuneena. Marssin keskustaan ja ostin Ulverin debyyttialbumin. Sitä on jo pitkään pitänyt; bändin myöhemmistä levytyksistä kaksi (häkellyttävä William Blake -tupla ja mykistävä elektroekskursio Perdition city) on koristanut hyllyä jo pitkään. Bergtatt on tänään ostetun kiekon nimi, ja sen paikoin raastava blackmetal sopi olotilaani kuin nyrkki huutavan suuhun. Akustiset ja orkestroidut hetket suvannoittivat kireää vääntöä, mutta tunnelma pysyi pahaenteisenä. Kaunis kokemus, hieman pidempäänkin olisin kuunnellut (35 minuuttia ja loppu!). Täysakustinen kakkosalbumi Kveldssanger pitäisi myös ostaa, mutta sen olen netistä lukemastani oppinut, että Ulverin kolmas Nattens madrigal on liikaa useimmille hc-blackmetalisteillekin. Jäänee siis väliin.

Näin se vaihtui aihepiiri kivasti toiseksi.


"Tell me something stupid
auction off my diary
Life is getting esoteric
let me in your movie
Each time I walk out the door
someone mixes metaphors
Life is so much cleaner on the page"

(Chroma Key / On the page)

Tänään on huomenna eilen

[poistettu]

Tuhkaa

Heinäkuussa, ei siitä ole kuin muutama tunti, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa), kolme ihmissuhdetta, ehkä voidaan puhua pareista, tosin tätä nimitystä eivät kaikki allekirjoittaisi, jotka viettivät kesää, kaikki erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisin historioin ja erilaisia kautta (enimmäkseen opiskelu-) toisensa tuntevia. Ja niin kävi että kuului himps ja humps, kaikki kääntyi päälaelleen, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa) vain ihmisiä joita sattui, tai no ei kaikkia (ei kaikkien sentään ihan siinä tilassa tarvinnut olla, jumalattoman kiitos), mutta joka tapauksessa tulevaisuudensuunnitelmat olivat muuttuneet kaikkien osalta, moni asia oli näyttänyt paremmalta kesällä, auringon valoko sen..., ja joulukuussa tuntui että hapuili tyhjää, varmasti jokainen heistä tahollaan, tavallaan (ehkä ei - muistakaa että tapanani on yleistää ja kärjistää kaikki hedelmänkuorinnasta alkaen), tai muuten vain, ja kuinka ihminen muuttuu kun hänen luokseen tuodaan väkisin muutos, se on havainto joka ei jätä rauhaan, ainakin yksi heistä nyt toivoo että moni asia olisi jäänyt tapahtumatta, ja toisaalta moni olisi jäänyt tapahtumaan, tapahtuvaksi, pysyvä tapahtuma, pysyvä tila, se olisi kaunis ja hyvä.

Viime yönä olin metsässä, jonka puut olivat järjettömän pitkiä, enimmäkseen lehtipuita. Seisoin siirtolohkareen laella, sekin kerrostalon korkuinen, sen edessä kasvoi kaksi puuta, ehkä haapoja, harmaakuorisia lehtipuita kuitenkin. Päätin laskeutua niitä pitkin maan pinnalle. Lähin ihmisasutus oli kaukana, hyvin kaukana minusta sillä hetkellä ja otin ensimmäisen askeleen, oksa oli käsivarren vahvuinen, katsoin alas, oksien ryteikkö maahan asti ja tajusin että jos putoisin, loukkaantuisin pahasti. Ajatus herätti lämpimän tunteen. Kuinka pahasti minua sattuisi? Halusin kärsiä. En uskaltanut antaa mennä, kiedoin käteni puunrungon ympärille, syleilin sitä. Voimani olivat menneet, olin väsyneempi kuin koskaan muistin olleeni ennen, ei toivoa päästä alas, ei edes takaisin kivelle. Roikuin puussa. Aika kului. Olin jäänyt vangiksi, mutta kuvittelin itseni maan pinnalle. Katsoin taakseni, puut olivat nyt kaksi korkeuksiin kohoavaa valkoista patsasta, ihmishahmoja, mies ja nainen, metsän keskeltä ne erottuivat, minä heräsin vanhasta minulle rakkaasta talosta, lähdin ulos, en ole ennen nähnyt niin saatanallisen näköisiä demoneja, minut haluttiin tappaa, minua kohtaan tunnettiin vihaa, mutta sitäkin enemmän inhoa, halveksuntaa, minun oli paettava, tuttu ja turvallinen jäi taakse. Ne olisivat raadelleet minut. Kello 7.02, räps. Oli pimeää. Ei turvallista vieläkään, seinät lähestyivät.

Runous

Kirjoitin ensimmäisen runoni elokuussa 1998. Sen lukija ehdotti vakavissaan runon lähettämistä Parnassoon, mikä jäi tekemättä, harmi sinällään, nythän se on muuttunut ihan Seuraksi, siis Parnasso, enää sinne ei tekstejään edes halua. Nuorena idealistina kirjoitin hyviä runoja, tahtoo sanoa vuosina 1998-2000. Kesäkuussa 2000, pari päivää juhannuksen molemmin puolin, sain aikaiseksi elämäni viimeiset hyvät runot, jopa täydelliset. Rytmi, tempo, sanojen soljuvuus - minulle runouden tärkeimmät elementit - olivat kohdallaan niin että edelleenkin voin pöyhkeillä noilla teksteilläni, vaikka minä itse olinkin silloin vain vähäntietävä paljonpuhuja, joka lamaantuisi nähdessään millainen muka-ajattelija hänestä on sittemmin tullut. Kesän 2000 jälkeen runorauhaset tukkeutuivat; tarkemmin sanoen jo tuona kesänä. Totta puhuen vielä ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Romahdin nerokkaalta kielenkäytön tasolta järkyttävään teini-ilmaisuun, enkä ole onnistunut nousemaan sieltä. En vieläkään käsitä mitä tapahtui. Onko niin, että kun saavuttaa tietyllä alalla juuri sen mihin pyrkii, kiteytyy pyrkimystensä ytimeen, ei sitä tietä kannata enää jatkaa? Siteeraan Gary Larsonia: "I've discovered an interesting phenomenon. Once you've drawn Rocky the Flying Squirrel, you can never draw him again." (Larson: The PreHistory of The Far Side. A 10th Anniversary Exhibit, s.71)

Runous kiehtoo minua, mutta vaikka joskus osasinkin kirjoittaa sitä, lukea en ole kunnolla osannut koskaan. Tuntuu siltä, että vain sellaisten ihmisten runot puhuttelevat minua, jotka henkilökohtaisesti tunnen. Kaipaanko mieleeni kartan ihmisestä tulkitakseni tekstin? Tiedän, että runosta voi nauttia ilmankin sen sisällön ytimen avautumista lukijalle. En vain itse pysty siihen. Kaksi ja puoli vuotta sitten ostin vanhan kirjallisuuden päiviltä Pablo Nerudan kokoelman Andien mainingit. Pidän kirjan runoista, mutta tässä ajassa olen edennyt sitä vasta noin viidenneksen. Runous on minulle raskaampaa luettavaa kuin hidaspoljentoisin proosa. Neruda hengästyttää. Hänen säkeensä ovat taidokkaita, mutta yhden sivun lukemisen jälkeen tunnen fyysistä nääntymistä; etenen Andien maininkeja noin kaksi sivua vuodessa.

Hidasta ja vaikeaa. Ja siltikin, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuodelta, minä sekä yritän kirjoittaa että lukea runoja. Joskus huomaan ajattelevani lyyrisesti; mieleni kehittää täydellisen säkeen. Kun kirjoitan sen paperille, se ei enää ole täydellinen. Toisinaan luen runon, jossa maailmasta sanotaan kaikki kattavalla tavalla. Seuraavana päivänä sama runo ei anna minulle mitään, en tajua sitä lainkaan. Lyyrisyys on hetkissä.

Sen kaiken kauhu

Saatuamme neljäntenä vuonna peräkkäin vuoden parhaan tv:n draamasarjan palkinnon (eri maista sentään - ja turha kai mainita että se Emmy siellä joukossa tuntui makeimmalta; etenkin koska teimme animaatiosarjaa) uskalsin viimein myöntää muillekin kuin käsikirjoittajatiimin jäsenille, että koko sarja oli saanut alkunsa tarpeesta purkaa omat traumat ja demonit jossain määrin käsiteltävään muotoon. Ilmoitin sen kiitospuheessa Britanniassa, jonne en ollut alunperin edes suunnitellut meneväni, mutta tuotantoyhtiö oli käynnistänyt yhdeksännen kauden taustatyöt pari kuukautta ennakkoonsovittua aiemmin, ja minun oli määrä tavata William Teague, jonka kerrottiin olevan senhetken lupaavin käsikirjoittajatulokas brittien tv-sarjojen puuduttavuuteen asti samanlaisena toistuvien komedioiden ja synkkien rikosdraamojen keskellä. Uutinen otettiin vastaan kiinnostuneena. Pudottelin muutamia detaljeja, salamavalot räiskyivät, laskeuduin korokkeelta senkertainen pokaali mukanani ja palasin paikalleni. Toimittajat tuskin malttoivat odottaa tilaisuuden päättymistä iskeäkseni kimppuuni, mutta vielä oli palkittavana muutama muu, minun hetkeni oli taas kerran ollut ja mennyt ja olin tyytyväinen siitä. En antanut haastatteluja. Kävelin Royal Pandemonium Hallista suoraan tuotantoyhtiön tilaamaan autoon, ja ne muutamat kommentit, joita sen lyhyen matkan aikana heitin minua seuraavalle sopulilaumalle, jäivät ainoiksi virallisiksi lausunnoiksi aiheesta gaalapuheeni jälkeen. Kyllä, päähenkilö perustuu minuun. Kyllä, neljännen tuotantokauden aikana esitetyt lapsuuden tapahtumat vastaavat yksi yhteen omiani. Kyllä, minun asepalvelukseni oli juuri niin lyhyt ja piinallinen kuin sarjassa annetaan ymmärtää. Olihan tietenkin absurdia, että olimme saaneet jatkaa niin pitkään. Tuntui että olimme keksineet uuden lajin; ennen meitä vain komedia oli ollut animaatiolle sallittu tyyli, ja me olimme tulleet ja murskanneet käsitykset tekemällä syväluotaavampaa psykologista draamaa kuin televisiossa oli nähty koskaan, animaatiota tai ei. Minä olin luonut sarjan, ja vielä kun yhdeksättä kautta alettiin suunnitella, minä johdin käsikirjoittajien joukkoa, kerroin ideoita, seuraavan vuoden suuntaviivoja. Kirjoitin itse enää jakson tai kaksi vuodessa, tyydyin seuraamaan tilannetta korkeammalta. Kävin vastaanottamassa palkinnot. Yhtiön auto vei minut ravintolaan ei-aivan-keskeisessä Lontoossa, ja minut johdatettiin pöytään, jossa William Teague istui odottamassa. Kättelimme, hän huokui syvää kunnioitusta minua kohtaan. Hän oli nuorempi kuin olin kuvitellut, ja komea, jotenkin skandinaavisella tavalla. Muistutti minua kodista, tunsin kiintyneeni häneen ennen kuin kätemme olivat irronneet toisistaan. Me joimme muutaman oluen, tilasimme syömistä, kerroin hänelle siitä, miten tuotantoyhtiö luotti minuun ja kirjoittajaryhmääni kuin kallioon. Budjettimme oli käytännössä rajaton; suosio oli korkeampi kuin koskaan ja mitä ikinä William halusi tehdä, hänellä olisi lupa siihen. Hän näytti pieneltä ja nöyrältä, mutta myös innokkaalta. Poistuimme ravintolasta taksilla minun hotellihuoneeseeni, tilasimme viiniä, suutelimme, William päätyi paitsi käsikirjoittajatiimin jäseneksi, myös hahmoksi sarjaan ja sen kautta minun elämääni, siinä vaiheessa oli jo vuosia ollut mahdoton tietää kumpi oli ollut ensin, minun elämäni vai minun tv-sarjani.

Itsari

Kesätoimittajan esihuomautus: Seuraavassa katkelmassa ovat termit "kaikki", "aina" ja "joka vuosi" vain nälkiintyneen kirjoittajapaarian eksplisiittisen havaintofilosofian sivutuotteita, eikä niiden pidä antaa haitata hyvin alkuunpäässyttä juhlintaa. Viettäköön kansakunnan kermavaahto taas ihan sikabileet. Kiitos silti tästäkin mielenkiinnosta.

Niin on taas saavuttu tähän aikaan vuotta, jolloin kansakunta viettää yhteistä itsaria. Hartaina taas muistellaan pula-aikoja ja sotia, tai vaihtoehtoisesti kirotaan sitä että on taas yhden päivän pula-aika ja kaupat kiinni. Itsari on siitä jänskä, että sen varjolla moni löytää sisältään ylväänä haara-asennossa seisovan nationalistin, joka puhkuu ryssävihaa ja vannoo että "silloin joskus" (mielenkiintoinen seikka muuten, että vaikka itsenäistyminen tapahtui vuonna -17, muistellaan joka helvetin vuosi vain ja ainoastaan toisen maailmansodan aikoja) tehtiin asiat just tasan oikein. Vaikkei tehty. Yksinkertaisesti siksi, että jos on sota, eivät asiat ole oikein. Joka vuosi itsarina nähdään lehtien palstoilla jossitteluja, Turun ylioppilaslehtikin (joka pääkirjoituksessaan palautti mieleeni tuon vuosia sitten viimeksi kuulemani nimityksen "itsari" ja josta sen tähän varastin) osallistui tänä vuonna. "Jos" olisimme vielä Venäjää, millaista elämämme olisi. Hirveää, sanovat aina kaikki. Ja näin on "suomalaiset" taas saatu "näkemään" asioiden "todellinen" laita. Harmi ettei Adolf "Adolf" Ehrnrooth ole enää tänä vuonna luonamme, hänen mielenvikaista militaristista seniilipropagandaansa melkein kaipaa, melkein. Kas siinä oli henkilö jota oli ilo inhota. Tai no, "ilo". Ei ihme etteivät Suomesta ole sotien aikaiset asetelmat kadonneet minnekään, kun nuo pahimmat fasistit ovat ensin eläneet toistasataa vuotta ja sitten saaneet media-aikaa kuin tosi-tv:ssä konsanaan. Rasittaa.

Itsari on siitäkin hauska, että tuona päivänä moni lauhaluonteinen nettikirjoittaja alkaa joka vuosi vaahdota siitä, millaista itsarin vietto maassamme on. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää tämä kirjoittamatta, tehdä kuin Jaakob ja keskittyä kuuntelemaan suomalaista musiikkia. Onneksi päivemmällä kuului huhuja mahdollisesta toveritapaamisesta iltapuolella. Vaikkei toteutuisikaan, jo tieto tästä lämmitti sydämeni niin että voin antaa anteeksi kaikille pahoille ihmisille, jotka ovat kautta historian tehneet pahoja asioita muille luullen toimivansa oikein. Maailma ei koskaan parane, elleivät yksilöt.

Lämpöä ja hyviä ajatuksia, ystävät kalliit.

Kiitos seikkailusta

Viikonlopun kuluessa saavutimme yhteyden televisioon, se kuittasi välittömästi jokaisen asian jota olimme tuskin ehtineet kyynisesti naureskellen kommentoida, ja lopulta oli pakko vain tyytyä hiljaa katselemaan, kun ei enää uskaltanut sanoa mitään, naurunalaiseksi olisi itse joutunut. Opin myös englanninkielisen sanan: "cardigan". Ja opetin englanninkielisen sanan: "yolk".

Lovejoy paljastui ehtyväksi huumorin lähteeksi.

Nyt olen palannut kotiin ja katson elämääni, joka näyttää värittömiltä seiniltä, kulahtaneilta huonekaluilta ja rekkalastilliselta tavaraa, joka kuuluu menneeseen. Joulukuun 2004 minulla ei ole enää suurtakaan yhteyttä tähän tavarakasaan.

Kaikki nämä kirjat, cd-levyt, tämä loputon paperitavaran määrä, nämä hellyttävät pehmolelut (Mainiopossu ja Erik), nämä valokuvat, julisteet ja taulut, nämä vaatteet, nämä pöytälamput, verhot, videokasetit, lehdet, astiat, kaiken on itselleen kerännyt olento, joka luotti ja rakasti ja jolta vietiin pois kyky uskoa ja uskaltaa enää kumpaakaan.

Säälittävintä on ettei ole rohkeuttaa heittää kaikkea pois ja aloittaa alusta, ja vielä säälittävämpää se, että kuvittelee tuollaisten asioiden oikeasti olevan materiaan sidottavissa.


"Yeah I found god
and he was absolutely nothin' like me
He showed me up like some dime-store hooker
who was plain to see
I couldn't take it anymore so I went back to the sea
cuz' that's where fishes go
when fishes get the sense to flee"

(Live / Where fishes go)

It's like never

Lumi kertyä kinos.

Jäätyä ajatus kiinni.

Tämä on yhdestoista paikka, josta Silmänkääntövankila päivittyy, ensimmäinen Mac-päivitys. Voiko kukaan tosissaan osata käyttää näitä koneita, jotka ovat vieraita kuin uni vain harvoin käydyn kaupungin rautatieaseman penkillä? Voiko kukaan muistaa miten liikennevalot nakuttavat eri kaupungeissa, ja jos voi, onko mahdollista kirjoittaa itselleen vaihtoehtoinen historia niiden ääntä lähteenä käyttäen?

Lumi kertyä kinos.

Jäätyä ajatus kiinni.

Oravat säilyvät samannäköisinä kaupungista toiseen siirryttäessä, vain ihmisissä huomaa eroja, satunnaisia nekin. Varikset eivät tunnista, ovat kuin eivät olisi kanssani Turussa koskaan keskustelleet. Niilläkin on ylpeytensä, eikä karkkikaupan valikoima muutu ennen sulkemisaikaa. Aamuisin pipottomat ihmiset palaavat juhlista, nyreän näköisinä, on kiire töihin tai levykauppaan, puurolautanen ei jäähdy tarpeeksi nopeasti. Vain glögi lämmittää, tai sana.

Nuoruus sukkana

Saatoin toki olla osallisena jonkinlaiseen vetoapuun eilen aamulla, mutta kyllä Jani sen varsinaisesti aloitti: "esittele lyhyesti kolme ikimuistoista C=64-peliä valintasi mukaan". En kyennyt valitsemaan kolmea, mutta säännöt muodostuvat sellaisiksi vasta kun joku niitä rikkoo, joten tässä tulee viisi ikimuistoista.

1.Boulder Dash

Pettävän yksinkertaisista elementeistä koostuva konsepti kätkee sisäänsä addiktion ja tunnelman jollaisia ei muualla tule vastaan. Peli ajalta jolloin ideoitiin eikä vielä kopioitu muita. Rockford kulkee läpi loputtomalta tuntuvien luolien ja kerää timantteja, joiden kätkemisessä ihmisluonto ei ole säästellyt kekseliäisyyttään. Täydellinen aivopähkinän ja nopean toiminnan ristisiitos; tuhannet pelatut tunnit takana ja edelleen tähän mielellään palaa. Kaikkia luolia ei ole vieläkään ratkaistu.

2.Bubble Bobble

Kaksinpelin hekumaa. Tiimityö ja verinen kamppailu (siis ruudun tällä puolella verinen) pisteistä vaihtelivat salamannopein käännöksin. Kuplia, bonushedelmiä, riivatun söpöjä mutta tappavia alkuperäisasukeita. Joka kentälle kehittyi oma strategiansa. Viimeksi pelasin tätä kaksinpelinä emulaattorin kautta toissapäivänä.

3.Krakout

Maila, pallo, kasa tiiliä, sekä jumalaton määrä otuksia, joista jokaisella toinen toistaan kummallisempia kykyjä ja vaikutuksia pelaajan etenemiseen. Rento musiikki. Tyylikkääksi viilattu grafiikka. Tässä kehittyi niin taitavaksi, että yksi peli venyi helposti tuollaiseen kahteen tuntiin. Ihan kuin silloin olisi ollut aikaa enemmän.

4.Frankie Goes to Hollywood

Oudoista peleistä (ja niitä silloin riitti) oudoimpia. Murhamysteeri, jossa trippailtiin uinuvan asumalähiön seinillä roikkuvien taulujen kautta outoihin rinnakkaistodellisuuksiin, saatiin murhavihjeitä arkipäivän esineistä ja kerättiin kummallisia karmapisteitä. En silloin niukasti toisella kymmenellä ollessani tajunnut tästä juuri mitään, mutta tunnelma oli mieletön, itse asiassa varsin pelottava. Haudanhiljaisissa asunnoissa luvatta hiippailu oli jännää.

5.Demons of Topaz

Aivan ensimmäisiä pelejä, joita kuusnelosella pelasin, vuosi oli 1985. Tämän mukaan rakensin mieleeni kaavion peruspelistä. Peruspelissä pitää olla kuljettavia tasoja monessa kerroksessa, tikkaita, liukuhihnoja, teleportteja, kerättäviä esineitä ja tolkuton määrä vastaan käveleviä surrealistisia olentoja. En ole varmaan koskaan selvittänyt edes kolmannesta tästä laajasta maailmasta. Viehättää edelleen lupsakkaan rauhallisella pelitahdillaan. Aseessakin oli vain yksi luoti, joka palasi aina bumerangina takaisin, eikä sitä odotellessa voinut ampua ketään muuta.

Sillä minun on valta ja voima ja kunnia

Aika on kummallinen asia. Minä olen tällä hetkellä 27-vuotias, mutta kuukauden kuluttua voin sanoa täyttäväni ensi vuonna 30. Tämän tajuaminen sai minut ymmärtämään kuolemattomuuteni ja inspiroi asettamaan muutamia kirjaimia peräjälkeen kuin sanoiksi, jotka epätoivoisesti lauseita yrittävät rakentaa, muodostuvat kieroutuneiksi virkkeiksi ja kuolevat suurikokoisina elämäänsä kyllästyneinä kappaleina. Anteeksi, lipesin harhapolulle.

Olipa kerran mies, joka asutti pienikokoista yksiötä pienikokoisessa talossa pienen tien vaarallisessa jyrkässä mutkassa. Hän aloitti joka aamu elämänsä keittämällä kupillisen kahvia ja huutamalla kirosanoja tyynyynsä. Tämä mies oli joidenkin laskelmien mukaan parhaassa iässään, noin kolmekymppinen, mutta itse hän oli sitä mieltä, ettei siinä iässä ollut mikään parasta. Kunto oli heikennyt, ystävät kadonneet, talvetkaan eivät olleet sitä kuin ennen. Eteen sentään vielä otti, mutta mitä iloa siitä oli yksinäiselle? Mies piirsi joka aamu ennen töihin lähtöä sarjakuvia, joissa hän kidutti ihmisiä, joita oli joskus tuntenut. Mies hymyili niitä piirtäessään, mutta vain suullaan. Ei hymy ollut enää aikoihin silmiin asti yltänyt.

Olipa sen saman kerran myös nainen, joka asui siinä samassa talossa yhtä pienessä yksiössä vinosti miehen alapuolella. Hän oli sukulaistensa mielestä epäonnistunut, koska oli vielä siinä iässä naimaton ja lapseton, ja hän olisi ollut epäonnistunut vaikka vain toinen näistä määreistä olisi täyttynyt. Nainen söi iltaisin jäätelöä suruunsa ja oksensi sen aamuneljältä potien moraalista krapulaa siitä että oli taas syönyt jäätelöä, mikä lihotti, elettiinhän sentään maailmassa jossa ei saanut näyttää aivan miltä tahansa. Nainen kuunteli joka päivä töistä palattuaan musiikkia istuen nojatuolissaan, hänen suljetut silmänsä värähtelivät kuin hän olisi nukkunut, mutta hän ei nukkunut. Uni pelotti.

Talon pyykkituvassa nainen ja mies kohtasivat eräänä torstaiaamuna kello kymmenen. Mies tunki reikäisiä kalsareitaan pyykkikoneeseen, nainen otti rispaantuneita rintaliivejään ulos viereisestä. Kumpikin katsoi toista syrjäsilmällä ajatellen ettei onneksi ole sentään ihan noin alas vajonnut. Nainen palasi yksiöönsä, avasi television ja näki uutistenlukijan kuolevan kesken lähetyksen aivohalvaukseen. Hän palasi pyykkitupaan, mutta mies oli mennyt, hänkin kotiinsa, parvekkeelle. Mies poltti ensimmäisen tupakan moneen kuukauteen ja katseli hautausmaalla vaeltavia teinejä. Mitä ne tekivät siellä siihen aikaan päivästä? Hän yritti muistella näkemänsä naisen kasvoja, mutta ne olivat alkaneet kadota usvaan. Se oli sääli. Mies olisi halunnut kiduttaa naista sarjakuvassaan.

Occasional flashes of utter brilliance

Olen asettunut uusille sijoille, ikkunastani aukeaa jokilaakson sijasta nyt näkymä hautausmaalle, mikä ei ole huonoin mahdollinen maisema. En edes yritä väittää, ettenkö kaipaisi sitä viidenkymmenen neliön tilaa kaikkine nyt puuttuvine mukavuuksineen, mutta tähänkin tottuu. Toistaiseksi on ollut jollain perverssillä tavalla mukavaa asua keskellä pahvilaatikoitten ja kyljelleen, poikittain & lomittain survottujen huonekalujen kaaosta. Vihdoin olen päässyt hyötykäyttämään toistakymmentä vuotta sitten hankkimiani erityistaitoja: kun teininä muut kaverit pelasivat Commodore 64:llä pelejä, joissa tapettiin ninjoja konekiväärillä, ajettiin vauhdikkailla autoilla tai nuijittiin katujengiläisiä kuonoon, minä vietin päiväkausia sellaisten pelien parissa kuin Blockout, Loopz, Atomix ja Logical ja minulle naurettiin. Eivätpä nauraisi nyt kun näkisivät miten tehokkaasti siirtelen huonekaluja ja laatikoita järjestyksestä toiseen yhdessä neliömäisessä tilassa, jossa tyhjää on aina tasan yhden esineen verran. Tarvittavan loogisen päättelykyvyn määrää ei voi järjellä käsittää. Tämä on tosielämän tietokonepeliä parhaimmillaan; tavoite on saada huone asuttavaan järjestykseen, aikaa noin viikko, minkä jälkeen pelihahmon mielenkiinto touhuun laskee, ja hän jää loppuiäkseen loukkuun kaaoksen keskelle. Peli vaatii pitkäjänteistä harkintaa ja ennakkoonsuunnittelua, mutta ei pidä unohtaa mahdollisesti tarvittavia äkkiratkaisuja. Lisätilaa saa hätätilanteissa avaamalla parvekkeen oven, mutta tällöin pelikentälle vauhdilla valuva kylmä ilma kuluttaa pelaajan energiaa, ja suurissa annoksissa jäädyttää tämän. Jos energia loppuu, on sängyn oltava vapaa; muuten pelaajaa kaatuu lattialle ja menettää yhden elämistään. Peli on mahdollista ratkaista, mutta vain tosi pitkäjänteisellä ja -veteisellä luonteenlaadulla varustettu pelaaja voi siinä todella onnistua.

Voittajafiilis

Kun heräsin puoli kuudelta aamulla vessan lattialta omasta oksennuksestani, oli ensimmäinen ajatus suurinpiirtein "vittu näin". Tyypillistä ilmaisukyvytyöntä känniajattelua, tiedetään, mutta ideana oli tyytyväisyys siitä, että olin täydellisesti saavuttanut sen kaikkiunohtavan tilan jollaista olin etukäteen kaivannut.

Tätä minä lähdin hakemaan, ja tämän minä sain. Tällä hetkellä tosin hiukan huolestuttaa se, etten vieläkään kykene kävelemään suoraan. Pitäisi ruveta kantamaan noita huonekaluja. Vähän väsyttävä ajatus.

Thoughts of a dying atheist

Pitkästä aikaa näin taas unta ufosta, ja tarkoitan nimenomaan tunnistamatonta lentävää esinettä. Se oli suurikokoinen (ehkä tuollainen puolikas standardikokoista jalkapallokenttää) kuusisakarainen tähti, joka hohti vaaleanpunaista väriä metallisesti. Keskiosassa oli maata kohti osoittava kennosto. Tähti ilmestyi taivaalle kosken lailla kuohuavan pilvimassan alle ja kiisi yli järven, jonka rannalla seisoin ihmisjoukon keskellä sitä katsellen. Unessa pidin sitä pilvenä, mikä tuntuu nyt oudolta. "Nopein koskaan näkemäni pilvi!", huusin kun tuo varsin kiinteän näköinen esine syöksyi järven yli horisonttiin ja pian takaisin. Heti huutoni jälkeen maailma muuttui metelin ja välkkeen strobovalohelvetiksi. Ihmiset kirkuivat.

Kun heräsin, luulin että oli päivä, mutta täysikuu se vain valaisi makuuhuoneen kuin spottivalo niin että näin herätyskellon lukeman. Kuu on kirkkaampi tänä aamuna, ei ole pilviä. Näyttää siltä kuulampulta, joka Truman showssa sytytettiin studion taivaalle öisin.

Huomenna muutan, tänään on mahdollisuus illalla viettää laatuaikaa seurassa. Tekisi totta puhuen mieli juoda itsensä viittä vaille hengiltä, mutta ehkä se ei nyt kannata, aamulla pitää olla reippaana kantamassa huonekaluja, sain vanhempanikin houkuteltua paikalle, ei kantamaan niinkään, mutta autosta on kieltämättä hyötyä. Tähän asuntoon on minun jälkeeni muuttamassa tuttu ihminen, mikä tuntuu jotenkin surrealistiselta ajatukselta, mutta toisaalta hyvältä. Tosin pitää siivota paremmin, nolottaisi jättää likaa nurkkiin.

Torstaina katselimme kaverin kanssa Dweezil & Lisaa vaiennetusta tv:stä samalla kun cd-soittimessa soi Frank Zappan We're only in it for the money. Yhdistelmä ei ollut tarkoituksellinen. Huomaako kukaan muu tämän teon äärimmäisen suuren kantaaottavan symboliikan? (Dweezil on Frankin poika, minkä sanon vain sen varalta, että lukijoistani löytyy myös muita kuin minunlaisiani, joiden yleistietokanta koostuu parista ensyklopediallisesta turhaa nippelifaktaa)

Plöki lopetti. En jää kaipaamaan. Kirjoittajan mielipiteet olivat mielestäni vastenmielisiä ja vääriä. Näen oikeuden tapahtuneen. Monet tuntuvat olevan eri mieltä, mitä hämmästelen, mutta tiedän tietenkin maailmaan mahtuvan mielipiteitä. Niitä on ymmärtääkseni varsin paljon.

Koska kaikkialla verkossa törmäsin varoituksiin Internet Explorerin käytöstä, päätin minäkin eilen vaihtaa Firefoxiin. Olin tyytyväinen IE:n käyttäjä, nyt olen tilanteeseeni tyytymätön. Firefox on kömpelömpi. Painikkeet ovat liian pienet ja väärissä paikoissa. Yliopiston webmailin fontti kutistui mikroskooppiseksi. Silmänkääntövankilan kuvituksen "alt"-tekstit eivät näy vaikka hiirenosoittimella kuvia kuinka sohisi. Veikkaan että olen taas huomenna tyytyväinen Explorerin käyttäjä.

Ripustin linnuille talipallon parvekkeelle. Tällä hetkellä sitä nokkii iso talitintti, pieni sinitiainen seuraa puolen metrin etäisyydeltä ja odottelee vuoroaan. On hupaisaa miten ne ovat joskus niin innoissaan ruuasta, että piipittävät ja visertävät koko ruokailun ajan joka nokkaisun välillä. Helpottaa tietää, että minusta on iloa jollekin.

Ethän vain osta mitään, ethän, kulta? eli "Päivitys saattaa sisältää sanoja, jotka ovat haitallisia lapsille"

On se vaan helvetin hienoa että on tällainen "älä osta mitään" -päivä. Sitä on jo valmiiksi juhlatuulella, en voi olla näin toteamatta, kun aamulla on tekemässä itselleen voileipää ja toteaa siivujen kasvaneen paksulla sinisellä villakankaan mieleen tuovalla homeella toisiinsa kiinni. (eikä yhtään piristä mieltä se ajatus, että illalla alle kaksitoista tuntia sitten söi pari siivua kyseistä leipää) Talossa ei siis ole juurikaan ruokaa. Niinpä on raahauduttava pakkaseen viimeisiä kolikoita laskien tarkoituksena ostaa vain sellainen 80 sentin Pirkka-ruisleipä. Ja Hämeenkadulla tullaan tyrkyttämään nenän eteen julisteita. "Älä osta mitään!" Alkoi siinä sappi kiehua. Avointa vittuilua sellaiselle, joka pennosillaan on menossa ostamaan syödäkseen yhden kuivan leivän ettei nälkiinny. Ellen olisi näin lauhkealuontoinen, ja tätä haluan korostaa, minä ihan oikeasti olen, olisi mielessä käynyt ajatus kertoa niille mielenosoittajille mitä mieltä minä olen heidän "älä osta mitään" -päivästään. Tajusivatko edes hävetä? Minua olisi ainakin heidän asemassaan hävettänyt aika perkeleesti.

Albiinohetki

Puiden oksilta kuivuva veri valui hidastuvina noroina jäätyneiden pikkulintujen ylle routaiseen maahan ja minä en jaksanut ajatella kuin

eilistä leimasi kaverilta lainattu digikamera (thänks, J) jolla ikuistin lähinnä tätä asuntoani sellaisena kuin sen haluan muistaa, mutta myös epäonnistuneiksi tuomittuja auringonlaskunäkymiä tuomiokirkosta, maisemaa parvekkeeltani enkä tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseni tilaisuutta räpsiä muutamia uusia otoksia vankilan seiniä koristamaan

itseään? Miksi? Olin meikannut juhlia varten kerran aiemmin, mutta niitä juhlia ei koskaan tullut ja minä istuin kotona aamukahteen odotellen puhelinsoittoa, keneltä tahansa. Ja taas olisi pitänyt. Mieluummin leikkasin hänen kuvansa pieneksi silpuksi, kirjekuoritin, postitin, nauroin, en enää ollut hänen vankinsa. Oli hänen luonaan ennenkin

juhlittu, nyt on aika palata arkeen. Etukäteen oletin vuosipäivän olevan merkityksellinen, ja kai sillä symbolista arvoa oli. Kuukausien ajan olin miettinyt mikä olisi juhlakirjoitukseni, elättelin eri aikoina kolme erilaista suurta ideaa, toinen toistaan enemmän työtä vaativaa, kunnes viikonloppuna tajusin että olisi parasta olla kirjoittamatta mitään. Otsikko ja kuva kertoivat kaiken tarpeellisen, ja sillä kuvallakin on hassu ominaisuus: se muuttuu kun sitä katsoo tarpeeksi

kauan odotettu päivä: proseminaaritutkielmani, jonka viikko sitten printtasin, kopioin, jaoin kaikille kurssilaisille ja sen jälkeen huomasin otsikossa asiavirheen, käsitellään tänään. Olen valmistautunut saamaan niskaani kuraa ja tonnin ylimielistä halveksuntaa niiltä, jotka tekevät akateemista tutkimusta oikein ja käytäntöjen mukaan, mutta puolustan silti omaa näennäisfilosofista linjaani, joka perustuu siihen, että kun tutkimus on kielellisesti kaunis, jopa, sallittakoon minulle, proosallinen, se on parhaimmillaan. Asiat on kaikki kuitenkin joku käsitellyt aiemmin - uutta on nykyisin enää mahdoton tehdä. Panostettakoon siis kieleen ja

ilmaisuun. Siinä missä varsinkin tämän syksyn kuluessa tunnuin hukkuvan epäasioihin, voi Silmänkääntövankilan vuodesta numero kaksi tulla jotain erilaista, melkein toivon sitä. Olin alkanut väsyä. Nyt tuntuu taas hyvältä

eikä loppu ollut erityisen onnistunut, mutta se oli kuitenkin työtä; sitä pienten asioiden järkähtämätöntä ja toisinaan järjestelmällistä eteenpäin viemistä, jota harva osasi, vielä harvempi jaksoi ja ne loput sitten tekivät. Loppu sai useimmat heistä näyttämään naurettavilta. He eivät olleet elämässään koskaan varautuneet sen kaltaisiin tilanteisiin, koska heistä kenellekään ei ollut tullut mieleen että sellaisia voisi koskaan tulla vastaan kuin kirjoissa. Kuolemaa ilman varsinaista elämän päättymistä, se oli yksi toimiva kuvailu niistä päivistä. Ei henkeä, muttei hengen puutettakaan; jotain pienempää ja merkityksettömämpää. Talven tapaista toimintaa, sen tietämistä, että oli olemassa elämää, mutta yhtä lailla sen hyväksymistä, ettei elämä ollut saavutettavissa, ettei se ollut enää edes näennäisesti toimivassa

tilassa, ja olo on kummallisen kevyt, adrenaliinia.

Silmänkääntövankila täyttää tänään 1 vuotta!

Musiikista ja ehkä jostain muustakin tulee nyt mieleen asioita

Musiikki on ollut jo vuosia ykkösharrasteeni, olen levyjenkeräilijäluonne ja makuni on moninainen; 70-luvun progehirviöt, suomirock, satunnaiset jazzkiekot ja norjalainen metalli paiskaavat levyhyllyssäni kättä. Vuosi 2004 on stressaavilla vaiheillaan kolhaissut pahasti juuri tätä ajanvietetapaani. Uutta musiikkia olen ostanut muutamiin viime vuosiin verrattuna varsin vähän ja kun raskaat ja levottomat mietteet ovat kiertäneet ajatusten pintakerrosta varpusparven tavoin on ollut vähän niitä hetkiä, joina vain istua alas nojatuoliin ja kuunnella levy pimennetyssä huoneessa alusta loppuun.

Viikko sitten iski pitkästä aikaa se vanha kunnon uudenhankintavimma, pakottava tarve tutustua artistiin, jota en aiemmin kovin hyvin tunne. Tilasin Arimanilta kolme albumia, kaikki yhtyeiltä, jotka ovat jo jonkin aikaa kiehtoneet, mutta jotka ovat vielä kokoelmastani puuttuneet: R.E.M., Depeche Mode ja Smiths. Peruskamaa, tiedetään, mutta kaikkeen ei ole ollut aikaa. Aamulla kuuntelemani REMin Automatic for the people kuulosti tolkuttoman hienolta, ehkä rauhallisemmalta kuin olisin niiden vuosien varrella kuulemieni radiohittien perusteella arvellut. Parhaillaan soi Depeche Moden Exciter, joka ei ainakaan vielä levyn puoliväliin mennessä ole aiheuttanut samanlaista sähköistystä kuin elokuisena yönä Carmabalin kämpillä kuunneltu Violator, mutta ei tätä haukkuakaan voi.

Lyriikankurssi päättyi tänään. Se oli sääli, sillä ne olivat rentoja tunteja ja harjoitukset olivat hauskoja; niiden läpikäynti opettajan rivakalla tahdilla maanantaisin oli lyriikantulkinta parhaimmillaan. Enkä pahana pitänyt sitäkään, että sain rekisteriini 3 opintoviikkoa siitä, että syksyn ajan kirjoitin kerran viikossa runon. Juuri tätä pitäisi opiskelun olla, juuri nimenomaisentarkkaan tätä eikä mitään muuta.

Pyhää vihaa pyykkituvassa

Miksi jotkut jaksavat olla aina niin vihaisia? Se kysymys nousi jälleen mieleeni kun kävin aamusella pesemässä koneellisen pyykkiä ylioppilaskylän pyykkituvassa. Siellä ovat tunteet kuumenneet tämän syksyn aikana rankasti, ja tätä ilmiötä on saanut seurata kätevästi kirjoitetussa muodossa pyykkivuorovarauslistojen marginaaleista. Pesulassa riehuu sota, jota käydään yläaste-englannilla kirjoitetuin iskulausein. Enemmän tai vähemmän toimivalla kielellä heitellyt herjat iskeytyvät maaleihinsa, ilmoitustaulu täyttyy vimmaisesta kirjoituksesta. Aivan tarkkaan en päässyt perille siitä, mistä tämä vihanpito on lähtenyt liikkeelle, mutta oletettavasti sillä on jotain tekemistä niiden kanssa, jotka varailevat koneet puoleksi päiväksi kerrallaan ja tulevat sitten pyykkeineen paikalle milloin ehtivät. Mutta heistä ilmiö on jo ajat sitten laajennut joksikin paljon suuremmaksi.

Itse olen suurempien selkkausten kohtaamiselta välttynyt lähinnä siksi, että aamuihmisenä olen ottanut tavaksi hoidella pyykkini heti kahdeksalta kun koneet lähtevät käyntiin. Silloin pesula on hiljainen, mutta päiväsaikaan on toista. Kävin parisen viikkoa sitten varaamassa itselleni aamuvuoron ja marssin pyykkitupaan iltapäivällä kolmen maissa. Meneillään oli kummallinen tuijotusepisodi; ilmeisesti useista kansalaisuuksista koostuva joukko kyttäsi toisiaan huoneen eri nurkista, ilma oli raskas ja niin ladattu vihalla ja halveksunnalla kaikkea kohtaan, että teki mieli pyytää anteeksi ja kumarrellen poistua. Sinne jäivät tuijottamaan, en jäänyt katsomaan kävivätkö toisiinsa fyysisesti kiinni.

Ylioppilaskyläsäätiö ei varmasti tilannetta paranna viljelemällä virallisia "Varo varasta!" -ilmoituksiaan ympäri pesulaa. "A Thief is lurking!". Yksikö vain? Mikäli tämä joskus yllätetään itse teosta, ei jäljelle taida jäädä paljon tunnistettavaa.

Masentaa miten joka hemmetin asiasta pitää nykypäivänä tulla elämää suurempi riidanaihe.

Aloita päiväsi Belmont-savukkeella!

Kirjalliset työt vainoavat. Proseminaaritutkielmani viime viikolla valmistuttua ajauduin harhaisen keveydentunteen valtaan, ja onnellisena (kaikki on suhteellista) kellunut päivät lyhyet tekemättä mitään mitä kuitenkin pitäisi. Eivät työt lopu, sen paremmin akateemiset kuin henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvat. Muokkasin tekstejäni julkaisukuntoon, musiikilla vaiensin naapurin jokasunnuntaisin imurinmölyn ja kahvi valui hitaasti nieluani pitkin. Joskus kirjoittamisesta nauttii niin että sisällä kutkuttaa. Toisinaan sitä vihaa, se tuntuu ristiltä joka on annettu kannettavaksi. En osaa selittää tunnetta tarkemmin; ei siinä mitään logiikkaa kaiketi liene.

Ensi sunnuntaina tähän aikaan suoritan muuttoa. Viimeinen viikkoni tässä asunnosa on lähtenyt liikkeelle. Ylireagoinnit alkavat jäädä taakse, jäljellä on lannistunut hyväksyntä. Aikansa kaikella. Olen viettänyt tässä asunnossa kolme tammikuuta, kolme helmikuuta, kolme maaliskuuta, kaksi huhtikuuta, kaksi toukokuuta, kaksi kesäkuuta, kaksi heinäkuuta, kolme elokuuta, neljä syyskuuta, neljä lokakuuta, neljä marraskuuta ja kolme joulukuuta. Olen herännyt moottorisahan ääneen viittä vaille seitsemän. Kevääseen 2003 asti talossa asui kissa, joka vierasti kaikkia muita asukkaita paitsi emäntäänsä ja meitä; sitä on kaivannut. Muslimien rukoushetki kaikui arkisin puoliltapäivin alemmista kerroksista, se alkoi hyvin nopeasti ahdistaa ja oli peitettävä musiikilla, kovalla. Siitäkin on jo aikaa. Naapuritkin enää imuroivat ja pesevät pyykkiä, seksin harrastaminen lakkasi samoihin aikoihin kuin. ("Täydennä itse lause!")

Pohjoinen kutsuu. Olisipa kevät.


"I went away to see an old friend of mine
His sister came over she was out of her mind
She said Jesus had a twin who knew nothing about sin
She was laughing like crazy at the trouble I'm in
Her light eyes were dancing she is insane
Her brother says she's just a bitch with a golden chain
She keeps coming closer saying 'I can feel it in my bones
Schizophrenia is taking me home' "

(Sonic Youth / Schizophrenia)

Rangaistuksen uhat kulussa

Turussa Raunistulan suunnalla kulkeneet tietävät Lonttisten kohdalta Aurajoen ylittävän rautatiesillan, sekä sen, että kyseinen silta on mitä oivin reitinvalinta kevyenliikenteen käyttäjille, koska oikaisee kulkemista moneenkin suuntaan. Aivan erityisesti opiskelijoiden suosiossa kyseinen silta on, koska sen etelänpuoleinen pää sijaitsee aivan ylioppilaskylän nurkassa. Siltaan on joskus sen kaukaisessa rakennusvaiheessa katsottu aiheelliseksi lisätä sellainen reilun metrin levyinen kaistale rautatien viereen, jota mahtuu kävelemään, uskalikot pyöräilevätkin. Hurja tunne se on, kun on keskellä jokea, vain nitisevän vanhan sillan tukemissa korkeuksissa, ja ohitse paahtaa kohtuullista vauhtia Intercity niin läheltä, että kättä ei voisi suoraksi ojentaa. Enkä kuitenkaan ole koskaan kuullut onnettomuuksista. Eikä sillalla kulkua ole koskaan edes kielletty, vain pyöräilyn kieltäneet vanhat kuluneet merkit ovat olleet molemmissa päissä.

Paitsi nyt. Päätin ottaa kaiken irti lumoavan kauniista talviaamusta ja käydä Tampereentien Lidlissä hyödyntämässä mozzarellapizzatarjousta niin kauan kun vielä asun tässä asunnossa johon kuuluu pakastin. Jo eteläpuolella kiinnitin huomioni outoihin korkeisiin verkkoaitoihin, joita en muistanut aiemmin nähneeni. Ne oli kuitenkin enimmäkseen kaadettu kumoon, eikä edes maassa maannut "kulku kielletty rangaistuksen uhalla" -kyltti onnistunut herättämään kuin etäisiä epäluuloja. Ylitin joen, junia ei kulkenut, maisema oli kaunis ja avara kuten aina. Vasta Lonttisten puolelle päästyäni yllätyin. Kulku sillalta pois ei enää onnistunut; samat parimetriset ritilät oli pystytetty kaikkialle radan ympärille, ja aiemmin polun sillalta alas tarjonnut maavallikin vielä rouhittu matalaksi. Hetken aikaa tunsin vankeuden ahdistavuuden katsellessani maailmaa häkistä ulos, sitten seurasin jälkiä lumessa. Minua aiemmat paikalla kulkeneet olivat ylittäneet radan, hilautuneet pienestä aitaan toisella puolella väännetystä raosta, kavunneet kiviselle pengermälle ja loikanneet sieltä puolitoistametrisen pudotuksen alas. Ei minunkaan muu auttanut. Näkyvyys rautatielle on siinä kohtaa olematon; junat tulevat jyrkän mutkan takaa ja yleensä melko vauhdikkaasti. Ainoa seuraus näiden aitojen pystyttämisellä on nyt se, että kun ennen kenenkään ei tarvinnut ylittää rataa, vaan sillalle nouseminen ja siltä poistuminen tapahtui samalla puolella, pitää kulkijoiden nyt harppoa kiskojen yli juuri tuossa vähiten näkyvässä kohdassa. Ihmisluonto on sellainen, että kun oikotiet ovat olemassa, se käyttää niitä, enkä etenkään tässä tapauksessa sitä ihmettele. Sekä ulkoilualueena suositun Koroistenniemen aina yhtä kiehtova aukea kauneus että Tampereentien halvat ruokakaupat ovat rautatiesillan kautta ylioppilaskylän asukkaille paljon lähempänä kuin ne olisivat Halistensillan tai Tuomaansillan kautta. Kiitti, päättäjät.

Pee-paw

Eilen pudotin takkini taskusta kadulle piponi. Aavistamatta tuon oleellisen talviasusteen jääneen matkasta kävelin kotiin, ripustin takin naulaan. Myöhemmin illalla puhelin soi. "Onko sulta pipo hukassa?", menee soittaja suoraan asiaan hämmentäen minut. Tutkailen takin taskut, kaulaliina on siellä ja käsineet, ei pipoa, se tosiaan oli hukassa, tai siis melkein, koska soittaja sen oli tietenkin löytynyt, mikä on hyvä koska tänä aamuna näyttää pakkanen kiristyneen kauas toiselle kymmenelle, ja olisi tullut pipoa ikävä, tosin muutenkin, koska on ainoa omistamani ja vieläpä äidin tekemä. (virkkaama? kutoma? neuloma? mitä sanaa pitää käyttää? mitä eroa niillä on?) Pipo oli löydettäessä ollut nostettuna kadulta kyltin päälle. Mielenkiintoistahan on se, että siitä ohi sattui kävelemään juuri se ainoa ihminen maailmassa joka 100% varmuudella kykeni tunnistamaan että kyseessä on minun piponi. Ja soppa sakenee vielä kun kerron olleeni juuri lähettämässä samalle ihmiselle tekstiviestiä kun hän soitti ja kysyi piposta. Näin risteävät tapahtumat ja asiat jatkuvasti tässä kaoottisessa kaikkeudessamme, ja niitä risteämiä vain harvoin merkille panemme.

Kadot.

Sain hyvissä ajoin avaimen tulevaan asuntooni, muuttoon ja muuhun järjestämiseen on nyt veikeät kaksi viikkoa aikaa. Korjaan, ahdistavat. Kävin paikan päällä, ei se ensimmäinen kerta ollut kun vierailin ylioppilaskylän 18 neliön yksiössä. Ensimmäinen tosin, jolloin tiedän kyseisen laatikon olevan oma tuleva kotini. Järjetöntä miten seinät tuntuivat puristavan otteeseensa jo nytkin, vielä kun asunto oli tyhjä. Miten se voi olla niin pieni? Miten minä kykenen tähän? Pitää yrittää muutama kuukausi, ehkä kevään tullen voin alkaa etsiä kotia muualta. Ehkä on heittäydyttävä vapaiden vuokramarkkinoiden armoille, pois Ylioppilaskyläsäätiön rakastavasta syleilystä, pois. Syystä tai toisesta se on nyt sana joka jää ajatustasojeni pinnalle leijumaan terävimpänä.

Pois.

Mistä tahansa. Tunnen halua syleillä tätä nykyistä kotiani ja sen avaruutta. 45 neliötä ei ole koskaan tuntunut näin suurelta tilalta. Tahdon tanssia huoneesta toiseen ja painaa poskeni vasten seinää. Täällä on minun elämästäni ollut suuri osa. Paljon hyviä asioita, ja paljon pahoja, mutta ne pahat ovat alkaneet etääntyä. En syytä enää tätä paikkaa niistä. Toivottavasti seuraavat asukkaat pitävät sinusta hyvää huolta. Ansaitset sen, kaikkine vikoinenisikin. Muista, rakkaani, älä personoi niitä. Eivät ne todella ajattele, ne ovat vain opiskelijoita.

**

Added bonus:

Pientä säätöä se vaati, mutta onnistuinpa viimein ujuttamaan BringDeathCorporationiin Carmabalin kuvan. En nyt millään viitsisi kehaista, mutta on minun ottamani. Ja kyseisestä blogista puheenollen; kyllä minäkin pidän Curen musiikista, mutta rajansa kaikella... vai onko... no ei, kyllähän minä tiedän, ei ole mitään rajoja...

Nätti ku piän sika

Talvi, miten sanan sointi resonoikaan korvieni luissa. Pakkanen ja lumi. Jää. Kylmiä, vaaleita sanoja, enimmäkseen hämäriä, mutta jos niissä on valoa, se on kelmeää. Lumi oli parvekkeella kuin dyyni; en saanut kuvaa, en ollut muistanut ostaa uutta filmiä.

Ei kai ollut tarpeellista käyttää niin karkeaa kieltä? Äänet kellarista, öisinkin, eikä Davison muistanut kuulleensa koskaan mitään niin kaunista. Hän hioi otsanahkaansa aamuisin ohuemmaksi; oli päästävä lähemmäs ajatuksiaan, uni tahrasi ne joka yö. Kirkonkellot löivät taas, ei ihme että oli aina mustelmilla. Äänet kellarista. Miten kukaan muu ei kuullut kun ne kuiskivat?

Davison katsoi itseään peilistä. Kuvajaisessa oli joku muu, pelkkinä ääriviivoina, hänen takanaan. Kreivitär La Roquefournier, kauniina ja kuolleena, haavat ranteissaan koskaan arpeutumatta. Kalpea nainen ojensi kätensä, Davison katsoi peiliin, käsi hiveli hänen poskeaan. Se tuntui kylmältä. Yön aikana oli satanut lumi.

"Yön aikana oli satanut lumi". Davisonin itsemurhaviestin salaperäinen lause jäi hänen sukulaisilleen ikuiseksi arvoitukseksi.

Taivaalta

Tänä aamuna se paljon pelätty lumi sitten tupsahti alas, tunnin verran sitä vain satoi mutta pyry oli sitä luokkaa voimakas, etteivät kinokset jääneet ihan pieniksi. Onnistuin olemaan juuri sen tunnin ajan liikekannalla. Viiden minuutin kävely yliopiston rakennuksesta toiseen keräsi pipon laelle viisi senttiä lunta. Nilkkoja myöten sai parhaimmillaan kahlata. Kyllä risoi, en ollut varautunut siihen niin vaate- kuin kenkävalinnoillakaan, koska pyry alkoi vasta kolme minuuttia sen jälkeen kun poistuin kotoani.

Yliopistolta kaupunginkirjastoon, pyry se vain sakeni. Ihmiset näyttivät ahdistuneilta, paitsi tietysti ulkomaiset vaihto-opiskelijat, jotka eivät näyttäneet mitään yhtä hauskaa milloinkaan kokeneen. Minä kuljin synkkäpiirteisenä kirjastoon, palautin kirjani ja katso... kuin taikaisku suoneen. Pyry oli lakannut. Auringon edestä pilvet valuivat hiljalleen pois... ja oli kirkasta. Ei niin kylmäkään, tuulikin tyyntynyt. Kävelin Hämeenkatua pitkin takaisin Yo-kylään ja joka askeleella nautin näkemästäni enemmän. Kaupunkikorttelit jäivät taakse, saavuin Kuuvuoren maisemiin, puut olivat kaikki paksun lumimaton alla, koko maailma oli valkoinen, paitsi taivas, se hehkui vaaleaa kesänsinistä, vain myrskyn menosuunnan paksut mustanpuhuvat pilvet kontrastoivat näkymää auringon kanssa ja teettivät yhteistyönä koko idyllin ylle oudon punakeltaisen kajon.

Järjettömän kaunista. Otin oikopolun pienen harjun poikki, lumi imi kaikki kaupungin äänet ja hennot puiden oksat paksun peittonsa alla kaartuivat katoksi ylleni. Olin korkealla, puiden välistä pilkistivät kaikki kaupungin katot. Vielä ei ole ehtinyt kyllästyä kylmään, jaksaa nauttia näistä hetkistä. Astelin kotiin, nappasin kameran mukaani ja palasin sinne polulle, epätoivoinen yritys ikuistaa jotain ikuistamatonta, ei ihminen tätä koskaan opi. Filmi tuli täyteen, vaikka eilen lupasin että nyt saa se tolkuton kuvien räiskintä riittää. Mutta kun oli niin kaunista.

Kun ilta sitten laskeutui, se oli juuri sellainen sinisenmusta, millaisia toivoisi kaikkien talvi-iltojen olevan. Lumi ei ole puiden oksilta vähennyt, edelleen on kuin olisi eilisestä siirtynyt johonkin ihan toiseen paikkaan. Taitaa olla myöhäinen iltakävely edessä vielä tänään.

Vi**ttaa

Sunnuntain aikana tämän talon alakerran ilmoitustaululle oli ilmestynyt aanelonen, jonka yläreunaan oli printattu suurella teksti "Ottaako päähän?". Sen alla pienemmällä ollutta tekstiä en sanatarkasti muista, mutta idea oli se, että tähän paperiin talon asukkaat saisivat kirjoittaa niitä asioita jotka häiritsevät muissa asukkaissa ja samalla voi seurata onko omassa toiminnassa jotain sellaista, joka vi**ttaa muita. Paperin vieressä roikkui narun jatkeena kynä. Merkillepantavinta oli tekstin näennäisreipas ja kivaan pyrkivä kieliasu, jota sana "vi**ttaa" (olen yrittänyt sijoittaa tähtien tilalle useita eri tavuja saaden aikaan hupaisia tuloksia) hieman rikkoi. Sekä tietenkin ylipäätään koko aihe. Naapurikyttäystä ylioppilaskylässä? Vielä innokkaan pirteästi kirjoitettuna? Katkeruus paistoi läpi kauas. Kävellessäni ilmoitustaulun ohi ensimmäisen kerran oli merkintöjä vasta yksi, todennäköisesti paperin paikalletuojan oma: "miksi sitä musiikkia pitää aina kuunnella nupit kaakossa ja bassot täysillä?". Voin valehtelematta sanoa tämän olevan hiljaisin talo jossa olen koskaan asunut, joten lisäsin alle oman vi**tuksen kohteeni: "ottaa päähän ihmiset jotka aina valittavat kaikesta". Eilisen aikana listaan ilmestyi vielä "jos maalaiset haluaa että on hiljaista menkööt takaisin metsään" ja "minua ei ota päähän mikään, kaikki on hyvin!". Minulla on vahva tunne, että kun tänään poistun kotoa, on lista kadonnut.

Aikakato

Tuhannen tervatulta, mutta näinä pohjatuulen runtelemina marraan päivinä alkaa käydä vähään tuon ajankäytön kanssa, on kuin kello rispaisi juniversumijatkumon keihäänkärkiviisareillaan rievuiksi ja onneton yksilö niihin tarraisi kyns'hampain eikä kuitenkaan ote pitäisi vaan kuin laardatulla lattialla liukuisi lähimpään lätäkköön, kura. Huomisaamu tuo koiton, jonka jälkeen on tasan yksi vuorokausi aikaa jättää kolme erillistä kirjallista työtä, ne kasautuvat painoksi niskalle ja niska kasautuu painoksi sydämelle, joka on jo valmiiksi raskas. Tämän tähden toivoisi jo hidastusta, mutta virta vie, sen jäähyhmäinen pinta on julma viikkoina joina päivä on lyhempi kuin puoli yötä, ja sitä puoltakin valaistaan tähtivajeen tähden kuin vain kylmin katsein. Nyin lieassa. Toivon aamua, lämmintä ihmistä.

Episode 54: Experiment in fear!!!(eli "Kaikki rokkarit ovat vain wannabe-musiikkikriitikoita")

Tänään puhun ruuasta, jutun otsikolla ei ole mitään varsinaista yhteyttä tekstiin, mutta se on soinut päässäni jo kaksi päivää ja on pakko käyttää johonkin. Eilen illalla piirsin sarjakuvan jolle annoin saman tittelin, mutta se ei selvästikään riittänyt, jotkut asiat on tehty käytettäviksi loppuun.

Siis ruoka. Jokapäiväinen rahaanielevä elementti, jota on pakko saada sisäänsä että jaksaa ja jota sen vuoksi huomaa vuosi vuodelta kiroavansa yhä pahemmin. Ei minulla ole rahaa ruokaan. Eikä aikaa! Mitä tekevät sellaiset henkilöt, jotka ehtivät joka ainut päivä käymään ostoksilla, miettimään mitä söisivät, kokkaamaan aterian, kenties useammalle kuin yhdelle, syömään, tiskaamaan. Onko heille olemassa muuta kuin ruokaan liittyvää toimintaa? Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Minä olen tässä iässä tehnyt niin monet ruokaostokset, syönyt niin monet ateriat, tiskannut niin monet astiat, etten itkisi vaikkei koskaan enää tarvitsisi syödä mitään. Jospa ne vaadittavat ravintoaineet saisi vaikka jonkinlaisilla pillereillä? Veisivät samalla näläntunteen? Yliopisto voisi jakaa niitä opiskelijoille, vaikka kokeiluluontoisesti, minä olisin kyllä valmis osallistumaan vaikka ne vasta betatestaustasolla olisivatkin.

Onhan syöminen tietysti toisinaan ihan kivaa, en minä sitä kiellä. Mukavaa on myös saada joskus oikein hyvää ruokaa, mutta siihen eivät omat taidot enää veny, paitsi ääritilanteissa, joita kutsutaan myös onnekkaiksi sattumiksi. Minä inhoan ruuanlaittoa enemmän kuin mitään muuta kotityötä. Siivoan vessankin mieluummin kuin laitan ruokaa. Jos pitäisi mitata asioita jonkinlaisella plusmiinus-arvoja jakelevalla fiilismittarilla (käsitteen copyright Ugus), hyvän ruuan syömisestä saisi tuollaiset seitsemän ja puoli pluspistettä, ja varsinainen ruuanlaitto taas aiheuttaa noin yhdeksän miinuspisteen verran negatiivista oloa; se siitä. Tiedän tietenkin että elääkseen terveenä pitäisi syödä hyvin. Minä en syö hyvin. Syön tuskin mitään. Eläimet jätin pois ruokavaliostani nelisen vuotta sitten, kasviksiakaan en oikeastaan enää syö. Leipää ja spagettia, ad infinitum, halpaa (paitsi leipä) ja hyvää, siis siinä mielessä että täyttää vatsan. Jos kerran viikossa onnistuu pihiyttään käymään opiskelijalounaalla tai pizzalla saa jo olla tyytyväinen itseensä.

Jos minä olisin diktaattori, pakottaisin elintarvikekorporaatiot tekemään "ihmisenruokaa". Se olisi samanlaista kuin kissanruoka, kätevässä tölkissä josta söisi pari ateriaa päivän aikana, olisi halpaa ja sisältäisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja muut pienet hiukkaset joista rakennumme. Ruuanlaitto pelkistyisi tölkin kumoamiseen lautaselle. Tölkeissä olisi idioottimaisesti hymyilevien huuliaan nuolevien ihmisten kuvia.

Vastaanotin

Ehkä minua piti viime yönä hereillä myrsky, ehkä jokin muu, kyllästyin kuitenkin joskus neljän ja viiden välillä edes yrittämään nukkumista ja siirryin hetkeksi tv:n ja kesäisen yöajanvietteeni, Puhuva pää -chatin, ääreen. Se turrutti minua tehokkaasti tunnin ajan estottomalla seksikeskustelullaan, ja sen loputtua avasin radion, luin hetken ja huomasin että hei, minuahan alkaa nukuttaa, kellokin oli osapuilleen seitsemän.

Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.

Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...

...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.

Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.

Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.

Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.

Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.

Viehätys

Suotakoon tähän väliin sananen tai pari tuosta joidenkin mielestä varmasti kummallisesta pikku paheestani, johon olen viittaillut pitkin vuotta ohikiitäen, joskus enemmän kuin vähemmän. Days of our lives. Sarja joka kiehtoo olemassaolollaan enemmän kuin luulisi olevan syytä. Vielä keväällä oli aika jolloin yritin etsiä syitä sille miksi pidin tuosta Nelosen iltapäiviimme tarjoamasta saippuaviihteestä niin kovin, enää minulla ei ole tarvetta siihen. Ja kun selittämisen tarve on mennyt, alkavat todelliset syyt välittömästi kohoilla esiin. Päivien viemää, millä nimellä sarja Suomessa tunnetaan, ja mikä on varmasti kaikkien Päivi-nimisten mielestä hillittömän hauskaa, (tai ehkä ei), on pyörinyt kotimaassaan loppuvuodesta 1965. Päivittäin esitettävään sarjaan mahtuu siis jaksoja, hahmoja ja historiaa kohtuullinen määrä; onneksi Nelonen ei alkanut esittää sarjaa aivan alkumetreiltä, tällä hetkellä taidamme nähdä vuoden 2002 jaksoja.

Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.

Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.

Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.

Kadonneen nuoruuden kaipuu

Nuorruin viikonloppuna yllättäen vuosia, kun sain tarjoamistani vohveleista palkaksi hiustenleikkuun (joojoo, toisin päin se oli) ja ohjeeni "saa ottaa paljon" tulkittiin kirjaimellisesti. Oudoltahan tuo hahmo peilissä ensin näytti, mutta nyt olen jo tottunut, ja toisaalta saattoipa johtua siitäkin etten juuri koskaan katso peiliin, inhoan peilejä, itsensä näkeminen ahdistaa. Joka tapauksessa kuontalo on viimeksi ollut tämän mittainen joskus kevättalvella -97, on kai se vieläkin jollain mittapuulla pitkä, mutta se on ollut vuosien ajan paljon pidempi. Vaan nyt tuli sillekin loppu! Hyvästit suuhun pyrkiville hiuksille! Hyvästit tukkeutuville lavuaareille! On tässä jo tarpeeksi kauan saanut hiuksia ruuastaan tonkia, vaan kuten eräs kollegani kirjastossa vuosia sitten totesi, "mitäpä ei mies tekisi kauneuden eteen".

Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.

The Day breaks, your mind aches

Tätä minä juuri talvessa vihaan. Kello on viisi ja ulkona on pimeää kuin säkissä, päivä on takanapäin. Minä en kykene pimeäntulon jälkeen enää mihinkään, vetäydyn vain sohvan nurkkaan ja alan valmistautua yöpuulle. Valon puute syö voimat. Olisipa jo kevät.

Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?

Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.

Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?

"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."

Ei.

Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.


"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"

(Pink Floyd / Childhood's end)