Minä huomasin että Outi oli ihan helvetin vihainen jostain, olimme siinä samassa kohdassa jossa olin edellistalvena käynyt valotunnelin porteilla edesmenneen satakakslaiskani kanssa. Hän imi tupakkaansa jonka punainen hehku oli ristiriidassa auton kojetaulun fosforinvihreän valon kanssa, elokuinen yö oli pilvessä ja kuu pelkkä hiuksenhieno sirppi.
En heti ymmärtänyt syytä. Me olimme tulossa illalliselta Pyhämäen puolelta, Outi ajoi ja minä puhuin, lähinnä siitä kuinka aloitan kansanopistolla, saan vihdoin oman elämäni käyntiin, niitä asioita joiden olisi pitänyt olla tärkeitä, mutta jotka eivät itsestäkään tuntuneet muulta kuin puoliväsyneeltä paskalta. Olimme istuneet pizzalla kaksi tuntia ja risat, puhuneet elämästä, ja tasan kahden minuutin välein minun takaraivossani välähti merkkivalo joka pyysi kertomaan Outille juuri nyt sen että olen lähdössä pois. Ja aina minä sitä siirsin, kunnes vasta paluumatkalla autossa kuusi kilometria ennen meidän pihatien risteystä johon Outi oli minut jättämässä sain asiani sanottua ohimennen ja pari minuuttia myöhemmin minä vasta tajusin että Outi oli muuttunut hiljaisesta vaitonaiseksi.
Hänen kätensä puristivat rattia ja minä napautin päätäni auton ikkunaan ajatellen että olen minä yksi helvetin tyhmä mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti