Kävin siinä kioskilla kaksi päivää ennen kuin joku idiootti räjäytti sen taivaan tuuliin. Se oli ainoa kerta kun asioin siellä. Kioski ehti kaksikymmentä vuotta pitää majaansa vajaan viidensadan metrin päässä lapsuudenkodistani ja joka Jumalan kerta kun kotoa lähdettiin jonnekin ajettiin sen ohi. Ja sitten minä kävin siellä, ostin tölkillisen Pepsiä ja kaksi päivää myöhemmin joku lasautti sen nuupahtaneen hökkelin tomuksi dynamiitilla. Tulta perseen alle.
Hande oli töissä siellä sinä kesänä, ei sillä hetkellä tietenkään, työvuoro oli juuri ehtinyt loppua ja kioski oli kiinni. Minä kysyin että tiesikö se mitään siitä jutusta ja se vaan nauroi ja myöhemmin joku epäili että ehkäpä se tiesikin, kunnes ajan kuluessa selvisi että se oli saanut ihan saatananmoisen henkisen trauman. Sen takia se ei voinut lopettaa nauramista. Sattuuhan näitä. Paikkakunnalla on aina hyvä olla julkkiksia.
Meidän porukka hajosi aika pahasti sen kesän aikana, kun viimeisetkin viirupäät onnistui hommaamaan itsensä jonnekin isompiin kyliin opiskelun tai jotkut työnkin perässä. Minäkin kuuluin niihin viimeisiin. Eikä se mitään, on tässä yhteyttä pidetty. Joskus vain miettii että olisimmepa mekin räjähtäneet kaikki tahoillemme äänen nopeudella sen sijaan että lähinnä lässähdimme ja valuimme kukin omaan rakoonsa kuin väljähtänyt räkä. Ei meiltä mikään koskaan varsinaisesti tyylillä sujunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti