Karoliinan kanssa minä kävin korkealla sen kylmän talven aikana. Muistan yhä kummallisen selvästi sen, miten nojasimme hänen pienen asuntolahuoneensa takaseinään, koko huone oli paksuna savusta ja tähdet kykeni vain tuntemaan kylmänä tuijotuksena koska ikkunasta ei näkynyt kuin me itse.
Tuskin kukaan koskaan tiesi että me vietimme yhdessä kaksi päivää. Niinkö pian se oli ohi? Vähän kolmatta. Yksi huoleton viikonloppu, jonka aikana kumpikin kokeili jotain muuta kuin mihin oli tottunut.
-Sinä olet aika vanhanaikainen, Karoliina sanoi ja nauroi päälle. Ei siitä osannut loukkaantua. Hän ei oikeasti pitänyt minusta enkä minä hänestä. Siinä sen homman koko idea taisi ollakin.
-Ja sinä melkoinen klisee, minä vastasin, kumarruin suutelemaan häntä ja hänen huulensa maistuivat ruusulle ja hänen poskensa tuntuivat aivan käsittämättömän lämpimiltä, kekäleiltä.
Muistan että kävimme kävelyllä, ja että päiväkirjaani (pidin sitä silloin säännöllisemmin kuin koskaan ennen tai jälkeen) analysoin tunteitani melkein kliinisen tarkasti talteen aina niiden lyhyiden hetkien aikana joita emme yhdessä viettäneet. Ja kun maanantai tuli ja ensimmäisellä tunnilla kaivoimme repuistamme kansiot ja kynät esiin ei meistä kumpikaan enää kovin selvästi ymmärtänyt mitä ihmeen syytä meillä oli koskaan ollut siihen mitä oli edellisten päivien aikana tapahtunut. Kirjoitin pian sen jälkeen vihon reunaan: "Elämässä on monta tapaa oppia se, ettei elämä todellisuudessa opeta yhtään mitään". Olin silloin tietävinäni mitä sillä tarkoitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti