14.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 5

Pyörällä kun ajettiin peräkanaa hirveää vauhtia niin me oltiin kaksi liehulettiä, Olli ja minä. Hiukset ehtivät kahdessa vuodessa kasvaa, ja Ollilla oli vielä etumatkaakin siinä jonkin verran. En ollut edes muistanut kuinka hauskaa se saattoi olla, polkea vanha koliseva menopelinsä sellaiseen vauhtiin että sora lenteli ja kurkkua poltti ja vesi tirisi silmistä, enkä ollut sitäkään muistanut että Olli oli edes olemassa, vuosikausia oli taas kulunut ihan ohimennen. Ja silti liian harva asia tuntui muuttuneen. Minä olin taas siellä helvetin tehtaalla ja ruokatunnin ajaksi kun polki kotiin oli tilaisuus elää aina hetken verran. Jostain kumman syystä silloin tunsi itsensä aina lapseksi.

Ei kommentteja: