Vuoden tylsin juhla oli taas ja meni. Kuutamo oli kaunis, seisoin nilkkoja myöten lumessa kahlattuani kauemmas liiketunnistimella toimivasta pihavalosta ja tuijotin taivaalle. Kirkas valo kohdentui minuun kuin konsanaan Kotikadun Perttiin, muljeerasin vaivoin suustani ulos toiveen siitä että ensi vuosi olisi erilaisempi kuin tämä. Tähdet pilkehtivät. Puolitoista tuntia aiemmin taivas oli ollut kauniin sinipunainen ja heijastanut ohuelti kultaa jostain rajojen takaa. Minua ei paleltanut. Mietin mitä tarkoitusta minulla on. Seisten pimeänä aattoiltana lumessa, katse taivaalla, en keksinyt mitään. Sauna oli lämmennyt, kutsu kävi, vastasin siihen mielelläni, oli vihtakin. Vain puusaunan löylyssä voi nautiskellen istua.
Käy vanhaksi kun huomaa piirtävänsä saman sarjakuvastripin lopputulokseen tyytymättömänä yhä uudestaan. Ohimoille ilmestyy patentoitu Dan Brown -harmaa, ja tajuaa, että on tietty prosenttiluku elämästä jo takana. Lopulta sarjakuva kuitenkin valmistui, jouluyönä, Höpö-Pena tarinassa Tontun dilemma. Oli hyvä. Skannaisin sen kaikkien luettavaksi, mutta tehän ymmärrätte. Kun palaan täältä Turkuun, voin keittää kissassa vettä, kaataa sen kissaan ja juoda, pukeutuneena kissaan. Vain kissa puuttuu.
Jouluaamu alkoi kävelyllä pakkasenhaukkaamassa jokirannassa, kuusi joutsenta lensi viivasuorasti kohdistettuna ylitsemme niin läheltä etten ole koskaan moista kokenut. Siipien havina kävi kovana, natisi kuin purjeet. Joutsenet näyttivät raskaammilta kuin ihmiset, päättäväisemmiltä halussaan pysyä taivaalla, kaula suoraan kohti menosuuntaa, tavoitteita, halua olla jossain muualla, palata kotiin ehkä. Oli värisyttävän kaunis näky.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti